Lauantaina tulee tarkalleen vuosi siitä kun ystäväni ja mieheni kanssa aloitettiin Crossfit uramme. Hurahdus tapahtui aika samantien ja vuodessa on tapahtunut mieletöntä kehitystä. Vuosi sitten salille astui koko elämänsä urheilua harrastanut raskasrakenteinen kovaääninen blondi joka pelkäsi kuollakseen eikä saanut yhden yhtä leukaa vedettyä, mutta kuvitteli kuitenkin olevansa hyvässä fyysisessä kunnossa. Tempaus oli tuntematon käsite ja painonnostoliikkeiksi kutsuttuja juttuja tehtiin hiki hatussa pelkän 10 tai 15 kiloisen tangon kanssa. 

Tänään sama blondi on ihan yhtä kovaääninen, ehkä vähän kiinteämpi mutta ihan varmasti lihaksikkaampi. Sama mimmi Tempasee 42,5kg ja työntää (Clean & Jerk) 62,5kg. Leukoja blondi vetäisi tänään treenin jälkeen 7 kappaletta ja hymy on leveämpi kuin koskaan. Tämä vuosi on ollut mahtava. Niinkuin joskus aikaisemmin jo olen maininnut, uudet ihmiset joihin olen lajin myötä tutustunut on NIIN samanhenkisiä että voisi itkeä ja nauraa samaan aikaan. Hulluja, masokistisia urheiluhulluja joilla läppä lentää yhtä kovaa kuin hiki. Ennen inhosin kun tuntemattomat ihmiset tulivat puristelemaan hauikisiani. Nyt ihastelen (salaa, melkein huomaamattomasti) salin yhdestä ainoasta peilistä miten hemmetin hienoilta mun kasvaneet olkapäät näyttää. Saan olla vahva ja lihaksikas, ja voi että se tuntuu hyvältä. Kykenen fyysisiin suorituksiin joista pystyin vuosi sitten vain unelmoimaan. Tämä on rakkautta!

Asioissa on kuitenkin myös se mutta…

Äitini puhui eilen ystävälleen ollessani heillä kylässä miten hän on varma että minut vielä joku päivä kannetaan ruumissäkissä ulos Crossfit salilta. Totesin etten lääkityksen aloittamisen jälkeen ole saanut yhtään tajuttomuuskohtausta, eikä heikotustakaan ole enää ollut. Äitini kuitenkin topakasti vastasi että ”no eihän se mitään varotusta anna, tuo sairaus nimenomaan aiheuttaa äkkikuolemia”. Totesin naureskellen että kuolenpahan sitten onnellisena.

Jälkeenpäin huomasin kuitenkin yöllä miettiväni asiaa vähän vakavammasta näkökulmasta. Crossfit on laji jossa sykkeet noustetaan nopeasti äärimmilleen. Tämä ei ollut kovin toivottua Pitkä QT- oireyhtymää sairastavalle. What if?! Tietenkin se pelko hiipii aina välillä ajatuksiin. Ei itseni takia mutta perheeni, ystävieni, valmentajieni takia. Olisi järkyttävää jos sydämmeni pystähtyisi kesken treenien. Tänään tehdessämme kelkantyöntö sprintti treeniä pohdin taas samalla kun painoin tuhatta ja sataa. ”Pitäisikö himmata?!” 

Kerroin tästä ystävälleni jonka kanssa lajin aloitin. Hän totesi hyvin. ”Vaikeita asioita, mutta kun näen päivittäin miten paljon rakastat tätä hommaa. Olisitko onnellinen jos et treenaisi”? Totta. Tässä pitäisi nyt ehkä löytää jokin kultainen keskitie. Olen viime kuukausina huomannut miten varsinkin tuo painonnosto/voima puoli on enemmän minun juttuni. Joten mitä jos vain keskittyisin siihen entistä enemmän. Sykkeen nostatuksissa tulisi aina muistaa omat rajoitteet eikä hulluna verrata tekemistään muihin. Tehdä omien kykyjen ja rajojen mukaan. 

Olen niin hulluna tähän hommaan. Perheeni on minulle kuitenkin tärkein. Jotenkin salaa kuitenkin toivoisin että vanhenpanikin näkisivät miten silmäni syttyvät kun astun salille sisään. Miten ylpeä olen omista saavutuksistani. Toivoisin niin että näkisin sen saman ilmeen isäni kasvoilla kun vedän 7 leukaa, jonka näin aina uinti aikoina kun uin ennätyksen. Mutta samalla ymmärrän vanhempiani myös 100 %. Olen heidän lapsensa ja he tosissaan pelkäävät puolestani kun en itse sitä osaa. He välittävät.

Crossfittiä en ole lopettamassa. Mutta jos nyt opettelisin vielä paremmin oman kehon kuuntelemisen, levon merkityksen ja omien rajojen opettelun. Sen lupaan.