Alkaa olla 9 kk odotus ohi. Tätä tunnetta on mielestäni todella vaikea pukea sanoiksi. 9 viimeistä kuukautta on eletty tätä varten. Fiilis on ehkä jollain tavalla sama kuin odottaa etelän matkaa. Tässä on vaan se eri juttu, että lähtöpäivä ei ole varma vaikka todennäköinen lähtöpäivä onkin annettu. Varauksessa on kuitenkin + – 14 päivää. Matkatavarat on ollut pakattuina jo viimeiset 2 kk. Nyt kun lähtöpäivä vihdoin on käsillä ei oikein tiedä millaisilla fiiliksillä sitä olisi. Tässäkö tämä 9 kk nyt sitten oli. Jotka aluksi tuntuivat kiduttavan hitailta, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin kaikki olisikin mennyt pelottavankin nopeasti. Toisinaan olen ihan valmis lähtemään ja seuraavassa hetkessä mietinkin että jospa ei vielä kuitenkaan vielä huomenna. Sillä kun lähtö tällä kertaa koittaa, ei paluuta entiseen enää ole.

Moni kyselee minulta pelottaako synnytys. Minun on myönnettävä että en synnytystä osaa pelätä. Luotan siihen että olen sairaalassa ammattilaisten käsissä. Palkinto jonka saan niistä tulevista kivuista on jotain mistä olen aina unelmoinut. Tiedän myös että synnytyksessä voi sattua asioita jotka eivät ole minun hallinnassani, joten turha suunnitella asioita etukäteen. Toivon pystyväni synnyttämään normaalisti alateitse ja uskon että tärkeintä on myös uskoa ja luottaa omiin voimiinsa vaikka jossakin vaiheessa varmasti usko alkaa loppua.

Ainoa asia mitä edelleen välillä mietin on se, että toivon kovasti että synnytyksessä kaikki menee hyvin ja pienokaisemme syntyy terveenä. Mieheni suku on Viitasaarelta kotoisin ja sieltä on myös minun sydänsairauteni lähtöisin. Mieheni sukua ei koskaan ole kyseiseltä sairaudelta testattu. Jos mieheni kantaisi samaa geenimutaatiota, olisi suuri todennäköisyys että lapsemme syntyisi kuurona. Tämä seikka minua välillä mietityttää kovasti. Tiedän että se ei olisi maailmanloppu mutta pienen ihmisen kasvattaminen pelottaa jo muutenkin. Miten paljon se vaikeutuisi kun yksi yhteinen kommunikaatiotapa puuttuisi?

Veikkaan että pikkukaveri viihtyy vielä yli lasketun ajan masussa. Hän ei ole antanut itsestään mitään merkkejä, että olisi valmis tähän ulkomaailmaan. Annan hänen siis rauhassa olla ja tulee kun on valmis tulemaan. Treenaamalla häntä ei ainakaan saa ulos savustettua. Tänään soutelin huvikseni 10km soutulaitteella ulkona auringonpaisteessa kun seura oli niin hyvää. Enkä saanut  soudulla edes pienen pientä supistusta aikaiseksi. Hyvän olon kyllä kuitenkin! 😉

Olen miehelleni hokenut viimeiset 4 viikkoa miten nyt saattaa olla meidän viimeinen viikonloppu kahdestaan pitkiin aikoihin. Mies ei kohta enää usko tätä. 😀 Aamupäivällä minä pyöräilin ja mieheni juoksi salille. Illalla lähdettiin vielä ihastelemaan Helsingin kesää kahdestaan. Ensin istuttiin Hernesaaressa Cafe Birgitassa kuuntelemassa live musiikkia, syömässä ja juomassa. Siitä siirryttiin vielä katsastamaan uusi Hernesaaren ranta jossa tarjolla on ruokaa ja juomaa. Oikein mukava paikka tuokin, vaikka tuntuu että ehkä hieman myös ”näyttäytymis” paikka tällä hetkellä.