Siskoni ihmetteli miksi en blogiini ole kirjoittanut mitään mietteitä äitiydestä. Olin sitä kyllä ajatellut, mutta mietin kovasti voinko vielä 8 viikon kokemuksella asiasta kirjoittaa.

Tietenkin voin. Omasta mielestäni äitiys on kuitenkin alkanut jo lapsen kasvaessa mahassani. Suojeluvaisto iski päälle sillä sekunnilla kun tiesin jonkun kasvavan sisälläni.

Sitä tunnetta kun saa lapsen syliinsä, ei kuitenkaan voi millään tavoin kuvaille ennenkuin sen itse kokee. En tiennyt osaavani rakastaa näin paljon, ennenkuin tuo pieni poika syntyi. Rakastan noita kymmeniä sylittely hetkiä päivässä, yhteisiä aamuja, pehmeää ihoa, ujoa hymyä, ihan kaikkea. Tuon rakkauden sivuvaikutus on hieman ikävämpi, menetyksen pelko. Mietin useasti miten ikinä selviäisin siitä, jos Felixille tapahtuisi jotain kamalaa. Elämässäni ei tällä hetkellä ole muuta tehtävää, kuin hänen kasvattaminen.

Äitiys on näinä ensimmäisinä viikkoina ollut juuri niin ihanaa kuin olin ajatellutkin. Minua peloteltiin kovasti etukäteen miten äitiys ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Nyt kun sanon tämän ääneen, kaikki varmasti muuttuu… Mutta meillä tämä on kyllä ollut pelkkää tanssia tähän asti. Felix on tyytyväinen poika joka ei turhia itke, oikeastaan itku tulee vain jos masu on kipeänä. Sairaalasta asti ollaan heräilty maksimissaan 2 kertaa yössä. Nyt viikon ajan ollaan menty yhdellä yö heräämisellä. Hän syö hyvin, 2-6h välein. On ollut hienoa huomata miten pikkuhiljaa opin tuntemaan tuota pientä poikaa ja hänen tarpeitaan paremmin. Väitän jo tietäväni mikä itku johtuu maha kivusta ja mikä nälästä. Tiedän, että pojan saa parhaiten nukahtamaan pystyasennossa rinnalla, peppua silittämällä.

Arki Felixin kanssa on helppoa. Olemme tälläkin viikolla juosseet paikasta toiseen, enkä koe tätä aktiivisuutta vaikeaksi lapsen kanssa. Kunhan tissi on suussa tasasin väliajoin, jaksaa poika hyvin menossa mukana, vaikka paikat vaihtuu joka kerta kun unilta herätään. Tiedän, että tämä ei tule aina olemaan yhtä ruusuista. Liikkumaan oppiminen voi vaikuttaa yö uniin ja yhdet hampaat pitäisi vielä kasvattaa suuhun. 😀 Teini-iästä puhumattakaan…

Välillä tulee mietittyä minkälaisena äitinä muut minut näkevät. Myönnän, että tarvitsen välillä myös omaa aikaani. Mieheni HALUAA osallistua lapsen hoitoon. Hän usein toteaakin minulle kotiin tullessaan. ”Tänne lapsi, nyt on isin vuoro”. Tekeekö se minusta huonon äidin? Omasta mielestäni ei. Välillä käyn treenaamassa, välillä kampaajalla ja pojat pärjäävät tämän ajan hyvin kahdestaan. Viikonloput tuntuvat vapaapäiviltä, kun Heikki on mukana arjessa koko päivän. Mielestäni olen etuoikeutettu, että minulla on mies joka haluaa osallistua lapsen hoitoon tasapuolisesti.

Oma ajatusmaailma on heittänyt volttia samantien kun lapsi syntyi. Nyt voin hyvin olla parikin päivää treenaamatta. Mikään treeni ei ole tärkeämpää, kuin läheisten kanssa vietetty aika. Se täydellinen kroppa ei koskaan tuo tätä onnellisuutta jonka läheisen rakkaus saa aikaan.

Niinkuin alunperin arvasinkin, en kaikkialle olekaan enää tervetullut lapsen kanssa. Se harmittaa. Olemme pariskunta joka kuvittelee, että voimme lapsen kanssa mennä ja tehdä ihan niinkuin ennenkin. Lapsen ehdoilla. Ystävämme piti illanistujaiset viime viikonloppuna ja oli mielestäni ihana, että kukaan ei arvostellut vaikka tulimme paikanpäälle vauvan kanssa.

Yksi parhaita puolia äitiydessä on nähdä nuo kaksi elämäni miestä yhdessä. Voimme iltaisin vain istua sohvalla tuijottelemassa Felixiä ja hokemassa toisillemme ”Voi kun hän on niin söpö.” 🙂 Se siis pitää kyllä paikkansa, että elämä muuttuu lapsen syntymän myötä. Ei kuitenkaan missään nimessä huonompaan suuntaan.

Käykää tykkäämässä sillyblondie.com:ista facebookissa niin näette kaikki uudet kirjoitukset heti julkaistuani ne! 🙂