Vieraileva kirjoittaja: Felixin isi.

Jo lähtökohtana ensimmäiselle kirjoitukselle oli, että täydennän sitä lapsen syntymän jälkeisillä fiiliksillä. Arkea on takana vajaa 3 kuukautta ja enää en muista millaista arki oli ennen lasta. Arki ei ainakaan ole ollut sitä pelottavaa koomassa kävelyä, mistä etukäteen kuuli, vaan aktiivista yhdessä oloa. Yksi suurimmista kysymyksistä ennen Felixin syntymää itselläni oli miten treenaus onnistuu. Rehellisesti entiset treenimäärät eivät olisi onnistuneet ilman uhrauksia yhteisestä ajasta. Toisaalta arkeen on saanut yhdistettyä vaivattomasti 3-5 treeniä viikossa, mikä on riittänyt pitämään tekemisen tavoitteellisena ja olon hyvänä.  
No se siitä. Felix on vielä pääsääntöisesti kiinni äidissä eli isä-poika aika on keskittynyt lähinnä yhteisiin kylpyhetkiin ja vaipanvaihtoon. 

Hiukan yllättäen minä olen meidän perheessä se, joka kuumottelee kaikkea maan ja taivaan välillä. Minä tökin öisin lasta ja varmistan, että henki kulkee. Minä tungen kolmatta vaatekertaa lapsen päälle kärrylenkeillä Amandan kulkiessa perässä riisuen lasta mun jäljiltä. Tästä päästäänkin tämän kirjoituksen tärkeimpään aiheeseen. Aiheeseen, josta itse en ennen ollut kuullut ja mitä en tiennyt mahdolliseksi. Nimittäin miesten baby blues. Man flu x10, joka laitokselta tarttuessaan herkistää mielen mitä yllättävimmissäkin tilanteissa. Avataan tilannetta sen verran, että en ole koskaan kokenut tarvetta vuodattaa avoimesti miehisiä kyyneleitä antautuen vaimoni syleilyyn lohdutusta hakien, tosiaan en. Olen luonteeltani enemmän pidättyväinen, mökötykseen taipuva ja asioita sisällään pohtiva. Tästä syystä tämä uusi puoli onkin herättänyt tarpeen itsetutkiskelulle. Viimeksi herkistyin katsoessani elämä lapselle-konserttia. Sen vielä (ehkä) ymmärtää mutta nykyään joudun jättämään jo ruokakaupan infotelkkarit omaan rauhaansa etten vaan vaippamainoksen jälkeen löydä itseäni kuivaamasta silmäkulmaa parsakaaleja punnitessa, kun tajuan että olen tullut kauppaan suoraan töistä ja ei olla nähty Felixin kanssa sitten aamun. 
Tämän sanottuani haluan tarkentaa etten koe miehistä herkistymistä vääräksi, en vain ole siihen itse tottunut. Jos joku tuleva isä tämän tekstin tavoittaa niin sinua on varoitettu. 
Nykyään parasta arjessa on vauvan hymy. Rankinta vauvan itku. Ajatus, että lapsella ei ole kaikki hyvin ahdistaa enemmän kuin mikään muu. Tosin olen alkanut huomaamaan pientä siedätystä tapahtuneen lapsen itkuun enkä enää epäile Felixin kärsivän suunnattamasti, joka kerta kun hän itkee. Felixillä on myös tapana rauhoittua välittömästi syliin päästessään mikä saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Vapaapäivät on parasta aloittaa sängyssä koko perhe toisiamme tuijotellen. Felix aloittaa päivänsä hymyillen ja se jos mikä saa oman ajatuksen kulun oikeille raiteille ennen kuin väärälle jalalle ehtii astua. Toki yöt ovat entistä levottomampia ja univelkaa kertyy, jopa meille vaikka Felix ei paljon öisin heräile. Lauantai ja sunnuntai päiväunet ovat tulleet tutuksi vuosikausien tauon jälkeen. 
Vielä vaatii opiskelua minne on sopivaa mennä vauvan kanssa ja minne ei. Aina ei ehdi oma järki mukaan kun välillä koittaa sovittaa lasta omaan vanhaan arkeen. Viisaus ja oppi karttuu koko ajan kuitenkin tässäkin asiassa. Varpajaiset jäi itselläni väliin omasta tahdosta. Työarki pitää minut niin kiireisenä, että vielä en ole ollut valmis luopumaan yhteisistä hetkistä enempää kuin on pakko. 
Pelko, josta aikaisemmin kirjoitin, on nykyisin enemmänkin huoli takaraivossa kun mietin tulevia vuosia ja sitä minne Felixin tie vie. 
Tällä hetkellä nautin jokaisesta päivästä, jonka saan viettää Amandan ja Felixin kanssa. Odotan uteliaana tulevaa ja salaa haaveilen yhteisistä isä-poika retkistä tulevaisuudessa. #Hometeam