Olen monesti täällä blogissakin pohtinut nykyistä suorittavaa elämäntyyliä. Miten kaikessa pitää kilpailla muita vastaan ja olla muita parempi. 

Raskausaikana se voittaa joka kerää vähiten raskauskiloja. Tässä en pärjännyt kovin hyvin. Lapsen synnyttyä voittaja on se, jonka lapsi oppii nopeiten kääntymään, ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja puhumaan. Tässäkään me ei oltu ihan kärjessä. Aika keskivertoja. 

Loppujen lopuksi tämä suorittaminen ja parhaimmuuden tavoittelu harvoin tuottaa parhaan tuloksen. Vähiten kiloja kerryttäneet eivät todellisuudessa saavuta mitään. Heillä todennäköisesti vaan sattuu olemaan onnea ettei kilot tartu yhtä helposti, tai ylipainoa jo ennen raskautta. Mitä lapsiin tulee, ei kukaan muutaman vuoden kuluttua muista kuka oppi ensin kävelemään. Vähimmillä kolhuilla selviää todennäköisesti se joka oppii myöhemmin liikkumaan.

Työelämässä pätee ihan sama. Tämä pohdinta meillä lähti siitä miten mieheni kanssa keskusteltiin erilaisista esimiehistä. Jostain syystä nykyään parhaat myyjät etenee usein esimiestehtäviin. Mutta miksi!? Esimiehen tärkein tehtävähän on mahdollistaa alaisilleen paras mahdollinen tulos. Ei kilpailla alaistensa kanssa. Näillä esimiehillä saattaa olla hyvät tulokset, mutta huonoiten voivat työntekijät. Paras myyjä, ei välttämättä ole paras johtaja. Sitäpaitsi, eikö paras myyjä kannata pitää siellä missä hän on hyvä?

Sympaattiset, ujot ja epäitsekkäät ihmiset jäävät tänä päivänä jalkoihin. Vaikka juuri näiden ihmisten tulisi saada enemmän jalustaa tässä suorituskeskeisessä maailmassa, jossa kaikki ajattelee vain omaa parastaan. 

Ottaisitko ystäväksesi mielummin itsekeskeisen äänekkään suorittajan vai muita huomioonottavan rauhallisen pohdiskelijan!? 

Mielestäni kilpailuhalussa ei ole itsessään mitään huonoa, mutta eikö itseään vastaan kilpaileminen riitä joissakin tapauksissa? 

Tämä ajatuksena tuntuu niin hullulta. Haluan, että lapsestani tulee muita huomioonottava, sympatiaa tunteva ja elämästä nauttiva. Toisaalta, pärjääkö näillä eväillä nykymaailmassa?