Henkisesti rankka viikonloppu takana. Vaarini nukkui pois lauantaina. Hänen kunto meni nopeasti huonoksi. Tavallaan olen helpottunut ettei hänen tarvinnut kauaa kärsiä. Silti tämä on niin lopullista. Viimeisen vuoden aikana olen Felixin kanssa käynyt lähes viikottain hänen luonaan ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan enää mahdollista. Taas kyyneleet valuu poskille kun kirjoitan tätä. 

Omakaan kunto ei viikossa ole tehnyt suuria harppauksia parempaan. Haava kipeytyy edelleen todella paljon jos särkylääkettä ei ota tarpeeksi usein. Milloinkohan uskaltaa odottaa paranemisen merkkejä? 🤔

Lohtua tässä kaikessa tuo pieni sylissä köllöttelevä hymypoika. 💗 Hän kun on autuua tietämätön kaikesta ikävästä ja hyvä niin. Huomaan myös haluavani viettää Felixin kanssa paljon aikaa vanhempieni kanssa. Mielestäni on niin ihana nähdä kuinka Felix nauttii viettää aikaa heidän kanssaan, HAUVOJA unohtamatta. 😊 

Olen monen tutun kanssa puhunut viimeaikoina näinkin vakavasta asiasta kuin tunteiden kertomisesta ääneen. Vaarini meni aina vaikeaksi kun sanoin hänelle rakastavani häntä. Se ei kuulemma ole ollut suvussa tapana. Hupsua. 

Jälkeenpäin moni tuttu on sanonut ettei heidän perheissään ole ollut tapana sanoa tuota lausetta toisilleen. Moni ei ole sitä ikinä edes kuullut omilta vanhemmiltaan. Miksi?! Tämä on mielestäni ihan kamalaa. 

Joidenkin mielestä se nyt on itsestään selvää, että äiti rakastaa lastaan. Miten pieni ihminen sen voi sanomatta ymmärtää ja oppia? Saati sitten vanhempana osata näyttää tunteitaan, kun ei sitä ole koskaan oppinut. 

Minä hoen Felixille monta kertaa päivässä halihetkien keskellä ”mamma älskar dig.” Heikille kerron nuo samat sanat viimeistään nukkumaan mennessä. Vanhemmilleni usein puhuttuamme jotakin syvällistä tai jonkun meistä lähtiessä reissuun. Siskolleni varmasti liian harvoin, usein varmasti isompien koettelemusten alla. Siskon tytöille sanon rakastavani ainakin jokatoinen kerta kun tavataan.

Olenko taas ihan tunnehöpsö blondi? Kerrotko sinä ääneen rakkaillesi miten tärkeitä he sinulle ovat? 

💗