Tämä ei ole blogi kirjoitus täydellisesti pyyhkivästä elämästä. Tämä on rehellinen kirjoitus siitä miltä uuden työn, perhe arjen, sairastelujen ja treenaamisen yhteen sovittaminen onnistuu.

Olin itse viime viikon ti-to Göteborgissa työreissuissa.  Keskiviikkona sain puhelun lääkäriltä Jorvista. Uusi leikkaukseni olisi noin 1kk päästä. Fisteli näkyy magneettikuvissa selkeästi. Hän vielä mainitsi, että leikkauksessa tärkeintä olisi että pidätyskyky säilyili. ”Olisi erittäin suotavaa” totesin minä kauhuissani. Jälkeenpäin olen kauhistellut tuota lääkärin kommenttia. Tällä hetkellä tuntuu, että elämäni on pilalla jos oikeasti pidätyskyky menisi. Olen nuori nainen! En edes tajunnut kysyä kuinka iso riski tuo olisi.

Perjantaina sain puhelun töihin, että Felixillä on silmätulehdus ja hänet pitää hakea dagiksesta. Niinpä mamma haki pojan ja lähdettiin suorinta tietä lääkäriin.

Lauantai oli mukavaa perheen yhdessäoloa. Päästiin molemmat Heikin kanssa hiihtämäänkin. Sunnuntaina herätessämme huomasin, ettei Feffen silmä ollut yhtään parempi. Taas lääkäriin ja silmätipat vaihtoon. Itselläni oli taas seuraavana aamuna lento Göteborgiin, joten tämä tarkoitti sitä, että Heikki joutui taas olla nämä kaksi päivää töistä pois. Stressi!

Vidalla oli eilen valokuvaaja Teemu Oksanen ottamassa kuvia treenaajista. Laitan kuvia blogiin jos joku niistä onnistuu. 😃 Yllätyksekseni tein myös takakyykyn 5x ennätyksen. Olen viime aikoina kyykännyt aivan liian vähän, mutta kyllä se voima on edelleen jossain piilossa. Pistoolikyykyt onnistui myös ensimmäisen kerran molemmilla jaloilla raskauden jälkeen. Stressi tekee ilmeisesti hyvää urheilusuorituksilleni.

Tänään oli herätys kello 5:30. Aamulento Göteborgiin jossa täysi työpäivä opetellessa uusia työtehtäviä. Töiden jälkeen Heikki ilmoitti ettei Fefun silmissä näy paranemisen merkkejä, joten poika on kotona ainakin torstaihin asti. Kävin töiden jälkeen hieman purkamassa stressiä juoksulenkillä. Nopeasti mietiskellessä hujahti 10km. Uusi työnantajani on todella ymmärtäväinen, joten uskon ettei kotiin jääminen sairaan lapsen kanssa ole ongelma. Silti jännittää mitä tästä tulee jos sairastelut nyt jo alkaa. Itselläni on kuitenkin vielä koeaika. Lisää stressiä.

Meillä on kuitenkin mieheni kanssa tällainen ”asioilla on tapana järjestyä” ajattelu tapa. Sillä mennään nyttenkin. Välillä pitäisi vain vielä enemmän muistaa puhaltaa yhteen hiileen, eikä purkaa turhautumistaan väsyneinä toisiinsa. 

Jos jotain positiivista tästä etsitään niin treeni kulkee näköjään hyvin pienessä stressissä! Nyt kun vielä muistatte minua ja takapuoltani iltarukouksissanne. Toive olisi juosta HCR toukokuussa läpi paskomatta housuun. ✌🏽

Iloa uuteen viikkoon!