Melkeen piti päästä 30 vuoden ikään, ennenkuin lähtee reissuun elämänsä ensimmäistä kertaa omalla kaveriporukalla. Tänään illalla taas nokka kohti Leviä ja tällä kertaa 12 työkaverin kanssa.

Fiiliset on vaihdellut innostuksesta, jännitykseen ja pelkoon ikävästä. Otan tämän kuitenkin loman kannalta. Saan neljänä aamuna herätä ilman herätyskelloa, kyllä, ei kännykän herätystä eikä ihmispennun heleää ääntä laulamassa Old McDonald had a farm. Saan ehkä luettua (ainakin lennoilla) kirjoja, käydä pitkillä hiihtolenkeillä ilman minkäänlaista kiirettä ja viettää aikaa ystävien kanssa. Ollaan nyt rehellisiä, kyllä reissussa varmasti tulee käytyä myös after skissä ja hullussa porossa. Uskon, kuitenkin että reissu tekee hyvää, eikä pieni ikäväkään aina haitaksi ole.

Lähden välillä miettimään mitä muut minusta ajattelevat. Onhan osa samanikäisten lasten äideistä vielä kotona lapsen kanssa. Tajuan kuitenkin, ettei minun tarvitse välittää muiden kuin mieheni mielipiteestä. Häneltä kysyin heti ensimmäisenä olisiko ok jos lähtisin työporukalla Leville? En nimittäin ole koko 13 vuoden yhdessä olon aikana koskaan ollut kavereiden kanssa reissussa ilman Heikkiä, treenileirejä lukuunottamatta. 🙈

Joten nyt on aika. Lappi täältä tullaan!