”Se tulee kun on valmis.”

”Yksikään ei ole sisälle jäänyt.”

Kuuluisia lauseita raskauden viimeisillä viikoilla. Luulin tällä kertaa selviäväni ilman loppuraskauden ahdistusta. Väärin luultu. Jokainen pieru vinossa vatsassa herättää toivonpilkahduksen ”nytkö?” jokainen vihlasu alaselässä saa uskomaan, että tästä se lähtee. No ei lähde ja se jos mikä kiristää hermoja.

Olotilani on edelleen mainio. Varsinkin aamupäivisin. Rv 38+6 tein vielä kaksi treeniä ja touhusin Fefun kanssa koko päivän. Eilen tein pakaratreenin ja kävelin 18 000 askelta. Päivällä maha saattaa olla pitkiäkin aikoja kivikova, joka väsyttää hieman alaselkää, mutta itselleni tuohon olotilaan liike on paras lääke.

Viikonloppuna tuli myös muutama ihan tuntuva supistus joka herätti toivonpilkahduksen. Nyt on kuitenkin ollut taas hyvä olo ja ennustankin Beibin viihtyvän masussa ainakin laskettuun päivään saakka.

Hassuinta tässä on se, että minulla ei ole mikään kiire lopettaa tätä rentoa lomailua ja treenaaminen loppuu vähäksi aikaa synnytyksen jälkeen. Henkisesti on vain jotenkin todella raskasta odottaa synnytyksen alkamista.

Mieleen ei mahdu oikein mikään muu kuin lähestyvä synnytys. Miten se alkaa? Milloin se alkaa? Onko kokemus yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kerralla? Tuleeko tällä kertaa merkkejä alkavasta synnytyksestä? Olenko nyt hieronut riittävästi öljyjä joka paikkaan jotta selviän mahdollisimman vähillä nirhaumilla? Onko Beibi Fefen näköinen? Onko hän minkä kokoinen?

Vointi on niin hyvä, ettei tahtia haluisi hidastaa. Samalla tietää synnytyksen olevan pakostakin lähellä ja siihen haluisi lähteä mahdollisimman hyvä voimaisena.

Odotan synnytystä niin kovasti ja samalla tiedostan, että tuosta alkaa taas ihan uusi vaihe elämässä. Odottavan aika on tosiaan joskus aika pitkä.