Hoitovapaan loppu häämöttää

Näin se 1,5 vuotta vierähti. Mun unelmaduunissa. Se onneksi jatkuu läpi elämän, mutta reilun kuukauden päästä on aika ottaa taas rinnalle se oikea työ. En äitiyslomallani tiennyt minkälainen reilu vuosi minulla on edessäni, enkä edes minkälainen pomo minulle sanelee säännöt. Hän testasi kärsivällisyyttäni heti alkuun tulemalla 2 vkoa myöhässä sovitusta ajankohdasta. Annoin sen nopeasti anteeksi. Hän oli heti syntymästään mitä valloittavin tyyppi. 💗

Elettiin äitiyslomani alussa ahtaasti anopin kaksiossa. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Huomasinkin, että vietimme paljon aikaa perheen kesken ja salaa nautin siitä, että myös meidän jo niin isoksi kasvanut 4v nukkui meidän kanssa. Pikku pomo oli kuitenkin aika huono nukkuja ja sitä varmasti hankaloitti kun hänen rytminsä aina pilattiin istuttamalla autoon. Kuskattiin Felixiä Keravalta Vantaalle päiväkotiin joka päivä.

Kunnes meidän unelmien Meksikon matkan jälkeen koko maailma muuttui. Koronavirus pisti isimiehen kotitöihin, joka ei yksinkertaisesti ollu mahdollista anopin kaksiossa kahden pienen lapsen kanssa. Pakattiin lapset autoon ja lähdettiin tuota pelottavan tuntematonta sairautta karkuun mökille. Mökillä asuttiinkin lopulta 5 vkoa. Se oli aikamoista aikaa. Ihanaa ja kamalaa. Välillä ajettiin rallia päivystykseen tikkauttamaan vauvan silmäkulmaa, välillä tehtiin ihania vaellusretkiä mitä upeimpiin maisemiin. Sainkin viettää ison osan äitiyslomastani molempien poikieni kanssa, yhden sijasta.

”Kotiin” päästyämme saimme lopulta tarpeeksemme rakennuttajastamme ja otettiin talon loppuun rakentaminen omiin käsiimme. Stressitasot oli huipussaan. Nukkumaton lapsi, rakentaminen ilman minkäänlaista kokemusta, pelko siitä riittävätkö rahat, koronavirus. Vietin ihania päiviä poikien kanssa. Pyöräiltiin maauimalaan, jahdattiin jäätelöautoa pitkin Sipoota, käytiin rannoilla. Iltaisin olin kuitenkin aivan loppu. Välillä purskahtelin itkuun, silkasta väsymyksestä ja huolesta. Mieheni painoi oman työnsä ohessa illat ja viikonloput raksalla.

Heinäkuun 15.pvä tulen muistamaan ikuisesti. Muuttotarkastuksemme meni läpi. Itkin ilon kyyneleitä. Me tehtiin se!

Tuo päivä muutti paljon. Pyöräiltiin koko alkusyksy päiväkotiin. Me asuttiin vihdoin niin lähellä, että voitiin pyöräillä. Saimme vihdoin kutsuttua vieraita kylään. Mikä parasta, meillä on aivan mieletön naapurusto. Felix käy lähes päivittäin leikkimässä uusien kavereidensa kanssa. Minä ja Filip ollaan perustettu kotikadullemme oma jumpparyhmä. Naapurin naisten kanssa on lyöty lukkoon jo pikkujoulut. Nautin arjesta.

Filip on vihdoin myös alkanut nukkumaan hieman paremmin. Hän on kyllä kaiken sen 9,5kk odottamisen arvoinen. Burpeita hyppivä taapero joka laulaa ihhahhaata ja baby sharkia. Oppinut myös pussaamisen ihanuuden. Viime viikolla sain ilouutisen. Filip pääsee samaan dagikseen ja samaan ryhmään Felixin kanssa. Tämä on suuri helpotus. Siellä hän nyt jo aamuisin pesee käsiään ja isahtaa aamupala pöytään niinkuin muutkin lapset. Uskon, että hän tottuu siihen nopeasti. ☺️

Elämä on ollut aikamoista vuoristorataa. Olen oppinut, että itsellään on kuitenkin avaimet siihen, miten kaikesta selviää. Yksin saa vähemmän aikaan kuin yhdessä, eikä avunpyytäminen ole mikään häpeä, päinvastoin. Rakennuttajamme on myös aika ajoin horjuttanut minun yleensä niin positiivista mieltäni. Huumori ja asioiden hyvien puolien näkeminen tekee kuitenkin kaikesta huomattavasti siedettävämpää.

Yksi asia on varma. Lapset tuovat iloa ja rakkautta elämään enemmän kuin mikään muu. Kiitos rakkaat ihmispentuni kun olette juuri minun elämääni tulleet rikastuttamaan 💗

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s