Törmäsin kysymykseen ”Oletteko maininneet lapsistanne, uutta työpaikkaa hakiessanne?” eräällä naisten keskustelufoorumilla. Periaatteessa olen sitä mieltä, että henkilökohtainen elämä ei työnantajalle kuulu. Toisaalta olen sitä mieltä, että töissä aikaa vietetään 8h päivässä. Vaikea olisi olla puhumatta itselle tärkeistä asioista. Säästä kun loppuu puheenaiheet hyvin nopeasti. Mielestäni on myös tärkeää, että oma persoona sopii työporukkaan. Vastasinkin keskusteluun näin. ”Itse kerroin 1,5 vuotiaasta lapsestani heti ensimmäisessä haastattelussa. Lapsi on niin iso osa elämääni, joten miksi jättäisin kertomatta hänestä?”
Helsingin Sanomissa oli tänään artikkeli aiheesta ”Miksi Ruotsissa on vauvabuumi, kun Suomessa kuollaan enemmän kuin synnytään?” Erityisesti seuraava lause jäi artikkelista hyvin mieleeni.
”Ruotsissa ymmärretään paremmin perheen ja työn yhteensovittamista. Työntekijä nähdään kokonaisvaltaisemmin ihmisenä, jolla on muutakin elämää, kuten perhettä. Tällaista asiaa ei vain lailla muuteta, se on ilmapiiriasia.”
Uudessa työpaikassani minulla on ruotsalainen esimies, nimenomaan mies. Kerroin hänelle heti haastattelussa Felixistä. Mies vastasi ”Härligt!” ja kertoi omista lapsistaan. Felixin sairastellessa toissa viikolla olin kauhuissani poissaoloistani. Pomoni laittoi minulle viestiä taas, ”ta hand om familjen.” Suomessa vastaavissa tilanteissa olen kuullut esimiesten kyseenalaistavan onko puoliso yhtä paljon pois työstään lapsen sairastellessa.
Pystyn siis hyvin samaistumaan Helsingin Sanomien tekstiin. Omat kokemukseni Suomen ja Ruotsin eroista täsmäävät hyvin artikkeliin.
Saadessani tietää tulevasta leikkauksestani, sain alkuun ohjeita tutuilta olla kertomatta työnantajalle. Itse olin sitä mieltä, että työnantajan ja työntekijän suhde perustuu luottamukseen. Olin rohkea ja kerroin asiasta ennen kuin olin edes aloittanut työt. Tarjosin, että voisin ottaa sairasloman vaikkapa palkattomana lomana. Vastaukseksi sain ”Älä höpötä, terveys etusijalla.” Meinasin purskahtaa itkuun helpotuksesta.
Suomessa viedään mielestäni työtehokkuus jo liian pitkälle. Elämää on myös työn ulkopuolella. Jos ei ole, se on huolestuttavaa.
Lasten hankintaa lykätään sillä ajatuksella, että halutaan tehdä uraa ensin. Itse en koe menettäneeni mitään uran kannalta tärkeää ollessani 1,5 vuotta pois työelämästä. Päinvastoin. Opin itsestäni paljon uusia puolia, mutta samalla kasvoin ihmisenä valtavasti. Uraa ehtii tehdä nykypäivänä 70- vuotiaaksi asti. Valitettavasti lasten saannin suhteen tilanne ei ole ihan niin hyvä.
Savu nousee korvistani jos kuulen kommentteja siitä, ettei nuorta naista kannata palkata, koska suurella todennäköisyydellä hän jää jossain vaiheessa äitiyslomalle. Tässäpä teille ajatus jotka ovat tuota mieltä. Väitän olevani todella paljon motivoituneempi työntekijä nyt kun olen ollut poissa hetken työelämästä. Motivaatio näkyy varmasti myös työn tuloksissa.
Toivoisin ehkä työelämässä kaikin puolin enemmän välittämistä työntekijästä. Ymmärrän, että moni yritys Suomessa painii tällä hetkellä taloudellisten ongelmien kanssa. Mikään ei kuitenkaan estä välillä aidosti kysymästä mitä kuuluu? Tai näyttämästä, että työntekijä on tärkeä. Siinä vaiheessa kun työntekijä irtisanoutuu, on liian myöhäistä kertoa miten hyvää hänen työnsä on ollut. Hyvä työntekijä osoittaa hyvällä tekemisellään joka päivä kiitosta työnantajaa kohtaan. Mielestäni on kohtuullista edes kerran vuodessa antaa kiitosta myös työntekijälle. Arvostamalleen työnantajalle HALUAA tehdä hyvää tulosta. Motivaatio on mielestäni yhtälailla avainsana niin liikunnassa kuin työnteossa.
Mitä ajatuksia teillä tästä herää?
Puoliltapäivin fillaroidaan mimmien kanssa työpaikan pyörillä Tokyo 55 sushi lounaalle. Ollaan ihan innoissaan työpaikan fillareista ja ollaan varmasti aikamoinen näky kaupungilla niiden kanssa. 
sillyblondie.com 