Kolmaspyörä

 

Ajetaan yhdessä kohti kauppaa. Radiosta tulee hauska kappale. Se herättää keskustelua. Toinen tykkää toinen ei. Matka jatkuu. Tien sivussa heiluu hullu humalainen. Yhteen ääneen päivittelemme tilannetta ja mietimme mitä kaikkea olisikaan voinut sattua. Kuulostaako tutulta? Tätä oli automatkat ennen vaan ei enää. Nykyään kuski havainnoi ja matkustaja istuu mumisten puhelin kädessä kurkkien ketkä ovat käyneet tykkäämässä uusimmasta instagram kuvasta. Huomautan asiasta ja saan aikaan puolustelua. ”Nyt meinaa vaan seuraajat vähentyä”. ”Katon nopsaa vaan”. Ihan rauhassa. Katson itse pihalle ja näen naapurin uuden aitaprojektin. Taitaa olla turha ottaa sitä puheeksi, meni jo.

Mielestäni kun olemme autossa perheen kesken on äärimmäisen epäkohteliasta keskittyä puhelimeen enemmän kuin kanssa matkustajiin. En ole syytön tässä itsekään. Amandan ajaessa saatan katsoa sähköpostin. Puolustelen, että tärkeä työjuttu jäi kesken. Varmaan jäikin mutta totuuden nimissä vain muutamina kertoina se vaatisi välitöntä asian käsittelyä. Lapsiperheen arki on kiireistä. Autossa voi olla päivän ainut hetki jakaa päivän kuulumiset tai sitten voisi vain ihmetellä lapsen kanssa ikkunasta näkyviä asioita.

Sosiaalinen media ei ole kolmaspyörä ainoastaan autossa. Se liittyy seuraan televisiosarjojen aikana, joskus ruokapöydässä, leikkipuistossa tai kahvihetken aikana. Joudun jakamaan sen kanssa jopa sänkyni.

Tunnustan, itse en pystynyt olemaan kohtuukäyttäjä. Minulla oli parhaimmillaan Facebook, Twitter ja Instgram tili. Se oli liikaa. Twitter jäi ensimmäisenä, Instgram sovellusta ei löydy puhelimestani enkä ole kirjautunut tililleni yli vuoteen. Facebook löytyy mutta sekään ei ole sovelluksena puhelimessani. Avasin sen tarpeettoman usein vaikka tiesin, ettei uusia julkaisuja todennäköisesti ollut tullut. Se sai siis väistyä. Uusia villiyksiä kuten snapchattia tai periscopea en ole aikeissa edes kokeilla.

Aloin lenkillä pohtimaan sosiaalista mediaa kilpakosijana. En ole vapaa-ajalla aina kaikkein seurallisin. Facebookista taas saa aina aikaan vilkasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Piste Facebookille. Vaimoa pitäisi kehua enemmän ja rehellisyyden nimissä sen hän ansaitsisikin. Hän lataa lenkkikuvan sosiaaliseen mediaan ja 100 tykkäystä kavereilta sekä lukuisia ihailevia kommentteja ennen kuin saan suutani auki. 2-0 somelle. Tulen töistä ja aloitan kertomaan tarinaa. Vaimo keskeyttää lauseeni ja kertoo loput tarinasta. Kaverini ehti jo kirjoittaa asiasta status-päivityksen. Olin liian hidas. 3-0 somelle. Ei siis ihme, että tuo minua nuorempi haastaja saa suuren osan vaimoni ajasta. Ja rehellisesti sanottuna: Olen mustasukkainen.

Kantamme sosiaaliseen median käytöstä eri tilanteissa eroaa jo paljon. Mielipiteemme siitä, mitä yhteisestä lapsestamme saa julkaista eroaa sekin jo jonkin verran. Kuka päättää mikä on oikein? Olen toisinaan tunnettu vanhakantaisesta ajattelustani. Ehkä siis olen väärässä? Fossiili, joka seisoo perheenjäsenten henkilökohtaisen kehityksen tiellä?

Sosiaalisesta mediasta puhutaan jo riittävästi ilman tätäkin kirjoitusta. Tämä olikin jälleen kerran vain yksi keskustelun avaus sinulle vaimoni. Jotain pitäisi tehdä. Mulla on ikävä sun kanssa käytäviä keskusteluja.

Ironisinta tämän kirjoituksen osalta on se, että jos vaimoni tekstin julkaisee tulee suurin osa lukijoista löytämään sen sosiaalisen median kautta. Jos siis luet tätä kysyn sinulta: Missä tilanteessa olet? Onko miehesi, vaimosi tai lapsesi vieressä? Saatoit juuri menettää hetken, jonka muut ympärilläsi  olevat muistavat vielä eläkepäivinään. No lue siitä vaikka Facebookista.

 

Vieraileva kirjoittaja: Heikki, Amandan aviomies, Felixin isi

img_7435

Ensitreffit alttarilla

Tosi-tv on tullut huippuunsa. Ensitreffit alttarilla. Kertooko tämä nykyajan hällä väliä maailmasta jossa elämme? Itselleni avioliitto merkitsee suuria asioita. Me tarvitsimme mieheni kanssa 9 vuotta ollaksemme valmiita avioliittoon. Näinä vuosina kasvoimme yhteen. Oli ylä- ja alamäkiä. Tähän yhdeksään vuoteen mahtui yhteinen maailmanympäri matka, muuttoja, uusia työpaikkoja, opiskelua, mustasukkaisuutta, biletysvaihetta ja monia itkupotku raivareita. (Viimeiset 3 ehkä enemmän allekirjoittaneelta). Väitän että siltikään emme pysty kaikkeen tulevaan varautumaan, mutta tunnemme toisemme niin hyvin että tiedämme miten asioita yhdessä käsitellä.

Kirkossa pappi lausui meille sanat: ”Kunnes kuolema teidät erottaa.”  Itselleni tuo ”tahdon” sana merkitsi paljon. Nyt kuitenkin tuntuu että nämä asiat ovat tämän hetken maailmassa menettäneet merkityksenä.

Meillä siis pyöritetään tv-ohjelmaa jossa ikinuoriksi itsensä luokittelevat ihmiset (Eräs on ollut sinkkuna peräti 3kk) paritetaan mm. psykologin ja papin mielestä sopivan kumppanin kanssa. Idea on tosin se että pari menee heti ensi näkemältään naimisiin. Jos ei kaveri olekaan mieluisa niin ainahan nykypäivänä on helppo erota. Minulle kirkossa naimisiin meno on tärkeä asia. Olin todella ihmeissäni kun kuulin että pappi todella vihkii nämä parit.

Aloin ohjelmasta järkyttyneenä eilen lukemaan tarkasti mitä raamattu sanoo avioliitosta. Huomasin että jollain tavalla ohjelma formaatti menee raamatun sanojen mukaisesti enemmän kuin mitä minä ja mieheni ennen avioliittoa. Raamatun mukaan mies ja nainen eivät asu saman katon alla ennen avioliittoa, eivätkä varsinkaan harrasta seksiä. MUTTA, eroa ei pidetä raamatussa todellakaan pikku juttuna. Siellä muun muassa mainitaan että mikäli erotaan, ei oteta toista kumppania rinnalle. En siis edelleenkään voi ymmärtää miksi pappi on lähtenyt kyseiseen kamalaan formaattiin mukaan?

Enkä tässä halua millään tavalla arvostella eron kokeneita ihmisiä. Ymmärrän että joissakin tilanteissa tullaan siihen tilanteeseen että muita vaihtoehtoja ei enää ole. Olen sitä mieltä että ihminen ei saa olla parisuhteessa jossa hän on aina onneton, vaikka lapsia olisikin. Pääasia mielestäni kuitenkin on se että ensin koitetaan korjata rikki menneet asiat ennenkuin heitetään jotain kallisarvoista roskiin.

Monessa maassa järjestellyt avioliitot ovat arkipäivää. Nuoret tytöt naitetaan itseään vanhemmille miehille paremman elämän toivossa. Me tehdään tästä asiasta viihdettä. Oksettavaa.

Venus vs. Mars

Tässä häiden lähestyessä ja aamulla kuunneltuani aamu tv:ssä pariterapeutin puheita, aloin pohtimaan naisten ja miesten eroja. Edellinen tekstini keräsi paljon huomiota ja halaunkin tässä kohti muistuttaa että tarkoitus on välillä hieman herättääkin mielipiteitä kirjoituksillani. Tarkoitus ei ole ketään loukata ja kirjotan aina hieman pilke silmäkulmassa.

Mennään ensin sinne salille. Salilla tulee yleensä aika nopeasti vastaan perus Kaunotar ja Hirviö jakauma. Naiset, ei todellakaan hikoile, eikä varsinkaan halua kasvattaa lihaksia. Varsinkaan hauiksia, yäk! Meillä oli tässä lähiaikoina tullut nainen salille kyselemään minkälaista Crossfit on ja miten harrastuksen voi aloittaa. Samassa hän oli todennut että yläkroppaa hän ei kyllä halua kasvattaa. Hieman nauratti. 😀 Ehkä kannattaa sitten pysyä siellä Aerobic tunneilla vaan. Naisethan tekee monen toiston sarjoja pienemmillä painoilla koska se kiinteyttää eikä kasvata lihasta. 😉

sparklebeast-mode-baseball

Miehet taas, tulevat salille jo valmiiksi hikisenä ja mahdollisimman matalalla äänellä karjuen. Miehet ei kiinteytä, ne bulkkaa ja kasvattaa lihasta. Ykkösiä tehdään vähintään joka toinen kerta, ja ennätykset senkun paranee. Mitä väliä vaikka selkä vähän pyöristyy maastavedossa kun enkka pyörii jo 200kg hujakoilla. Thats what matters!

Painon kehittymistä puntarilla:

 

scaleman_on_diet_scale

Mens day vs. womens day:

day

 

Marriage:

Miehille avioliitto tuntuu tarkoittavan elämän loppumista ja hauskanpito loppuu siihen.

RIP

 

Naisilla elämä alkaa avioliitosta. Se tarkoittaa että perheen perustaminen on vihdoin ajankohtaista. Naisethan on luotu perheen hoitamiseen.

family

 

Vai olisko tämä maailma kuitenkin pikkuhiljaa muuttumassa?! 😉