Mitä urheilu on opettanut?

Kyselin instagramin puolella postaus toiveita ja tämä oli niistä yksi mielenkiintoinen aihe. Mitä urheilu on opettanut ja kehittänyt tai mitä muuta se minulle antaa?

Olen noin triljoona kertaa blogissa kertonut olleeni lapsena pyöreä, ujo ja epävarma. Kun kilpauinti muuttui vakavemmaksi lähti treenimäärien lisääntyessä myös lapsuuden liikakilot. Sain uinnin kautta todella paljon itsevarmuutta. Uinnin myötä voimistui myös periksi antamattomuuteni. Jos jotakin päätän, teen myös sen. Uinti valmentajani Jukka on myös varmasti osittain myös kasvattanut minut tällaiseksi kuin olen. Treeneissä painettiin aina tosissaan mutta pilke silmäkulmassa. Kaikesta asioista pystyttiin puhumaan ja läppä lensi joka treeneissä. Hän opetti miten vastustajaa pitää kunnioittaa, kaikkensa pitää aina antaa ja itseensä ja omiin kykyihinsä pitää luottaa. Häneltä olen myös oppinut sanat Tapio Rautavaaran Korttipakka biisiin. Kiitos vaan Jukka! 😉💗

Urheilu on tuonut elämääni ihan mielettömiä ihmisiä. 💗

Itselleni urheilu on todella iso osa elämää. Priorisoin treenaamisen todella korkealle päivän askareissa, koska se vaikuttaa mielialaani todella paljon. Välillä kotona syntyy eripuraa siitä miten ehdoton olen treenaamiseni suhteen. Tietyllä tavalla treenaaminen on siis myös opettanut hieman negatiivistakin itsekkyyttä.

Yksi tärkeimmistä asioista mitä urheilusta saa on hyvän olon tunne. Endorfiiniryöppy kovan suorituksen jälkeen. Se fiilis kun juoksee puolimaratonin maaliin ennätys ajassa tai katsoo uinnin jälkeen tulostaululle eikä voi uskoa aikaa omakseen. Sitä ei voi sanoin kertoa, se pitää itse tuntea.

Aina urheilusuoritukset eivät tietenkään ole päättyneet siihen hyvän olon tunteeseen. Inhoan edelleen häviämistä, mutta urheilun kautta on myös joutunut elämässä kokemaan ja käsittelemään pettymyksiä.

Yksi suurimpia itseni tutkiskelu hetkiä on ollut kun sain sydänsairaus diagnoosini ja jouduin lopettamaan kilpauinnin aivan yllättäen. Hetken tuntui, että olisin jäänyt ihan tyhjän päälle. Millä minä nyt täytän kaikki treenaamiseen käytetyt tunnit? Tässäkin tilanteessa piti vain pitää positiivinen elämänasenne ja miettiä uusia juttuja jotka tekevät onnelliseksi…niinpä löysin itseni vuotta myöhemmin Crossfit salilta. 😄

Näin kun tätä miettii, urheilu on antanut minulle elämäni aikana todella paljon, enkä ilman sitä varmasti esimerkiksi olisi näin sosiaalinen kuin olen.

Oon kolmevuotias!

Moi tai Hello niinkuin itse tykkään sanoa. Musta ei oo vähään aikaan kuulunut täällä mamman blogin puolella mitään. Mä oon jo 3-vuotias. Omasta mielestäni synttärit on joka päivä, mutta oltiin Montenegrossa reissussa mun oikeena synttäripäivänä. Tai jos tarkkoja ollaan, ajettiin juhlapäivänä Kroatian puolelle. Mamma ja isi laski, että se oli jo kahdeksas maa, jossa olen päässyt käymään. Mamma kutsuukin mua usein Reissu-Repeksi.

Ite hoen tällä hetkellä olevani usein miten Diago. Se tulee Seikkailija Dorasta, joka on tällä hetkellä mun lemppari ohjelma. Huutelen aina ”olen Diago” ja kiipeilen ja hypin mitä korkeemmista ja vaarallisimmista paikoista.

Vaipoista olen nyt vihdoin päässyt kokonaan eroon. Aloin vaan itsekseni käymään pissalla potalla tai pytyllä. Osaan pissata ihan niinkun isot pojat, seisaalteen. Kesälomalla aloin myös nukkumaan kalsarit jalassa.

Tykkään muutenkin tehä juttuja ihan ite. Ei tartte mamman ja isin auttaa. Niinkun herkkupäivänä kiivetä heti aamusta karkkikaapille, joka on muuten tosi korkeella keittiössä.

Oon edelleen tosi ilonen poika. Mamma aina sanoo, että ollaan samanlaisia kun innostutaan helposti jutuista ja hehkutetaan niitä sitten mahdollisimman kovaan ääneen.

Lempparijuttuja on leikkiä Doraa ja Diegoa kavereiden kanssa, käydä uimassa tai Hop Lopissa. Eläimiä rakastan yli kaiken. Synttärilahjaksi en toivonut mitään muuta kuin viidakon eläimiä. Arvatkaa mitkä hurraa huudot tein kun mamma ja isi oli ostanut mulle pantterin, leijonan, elefantin, zebran, pandan ja käärmeen.

Nukun edelleen päiväunet, koska oon kuulemma aika vilkas poika. Nukkuessa on tärkeintä, että mulla on aina pikku pupu kainalossa. Ainut asia jossa mammalla meinaa mun kanssa välillä mennä hermot on yöunille nukahtaminen. En ymmärrä miks? Mulla nyt sattuu iltasin olemaan pissahätä, kakkahätä, jano, masu pipi, peppu kutisee, halu kuulla mamman laulua ja vähän pelottaa. Nukun omassa huoneessa, mutta joskus saatan hipsiä yöllä mamman ja isin viereen.

Oon sairastellut jonkun verran, mutta silti jaksan aina olla aika reipas ja iloinen. Mulla on nyt kolmannet putket korvissa ja kitarisat on poistettu. Kesäloman alussa mulla todettiin myös semmonen hassu juttu kuin astma. Se selittää lääkäri tädin mielestä jonkin verran mun sairastelua. Olin vuosi sitten sairaalassakin hengenahdistuksen takia. Siitä asti oonkin ottanut astmapiippua melkeen aina kun flunssa iskee. Osaan ottaa sen tosi hienosti ja lääkärissäkin käyn mielellään. Näkisitte miten paljon paljon paljon mulla on tarroja kun söpistelen aina lääkäreille ja otan niitä joka käynnillä 2-5kpl.

Kakka, pissa ja pieru jutut TOIMII tällä hetkellä. Tykkään myös rakentaa majoja ja piiloutua eri paikkoihin. Puhun sujuvasti isin kieltä eli suomea ja mamman kieltä eli ruotsia. Osaan myös aika paljon juttuja englanniksi, niinkuin ”yummy yummy in my tummy” ja laskea kymmeneen.

Tykkään edelleen treenata mamman ja isin kanssa. Jaksan aika hyvin edelleen juoksulenkeilläkin rattaissa. Uusin hitti juttu on pyöräily. Siis mamma tai isi polkee ja minä huudan pyörän istumeissa ”wohoo, kovempaa.”

Lempiruokia on franskalaiset, knakkikset, jäätelö ja tikkarit. Vesi on lemppari juoma.

Kiva kun jaksoitte lukea.

Olisinpa tiennyt 15-vuotiaana…

Mitä kertoisin tänä päivänä 15-vuotiaalle Amandalle? Tämä oli mielestäni erittäin hyvä pohdiskelu harjoitus, jonka Maaret Kallio laittoi somessa liikkeelle.

Tällaista itse pohdiskelin. Olisinpa tiennyt 15- vuotiaana teininä, että en ole sitoutumiskammoinen vaan ainoastaan todella nuori vielä. 😁 Oikeasti taisin muutamalle pojalle ennen Heikkiä sanoa tällaista, kun kiinnostus ei tahtonut riittää ihan seurusteluun asti. (Anteeksi pojat)

Kaikkia ei tarvitse, eikä voi miellyttää. Omat mielipiteet on enemmän kuin sallittuja ja niistä tulee pitää kiinni jos ne on itselleen tärkeitä. Toisaalta, pitää pyrkiä näkemään asioita myös muiden näkökulmasta.

Paino ei ole onnellisuusmittari. Löydät aina itsestäsi parantamisen varaa. Jälkikäteen katsot vanhoja valokuvia ja harmittelet miksi et iloinnut kun olit hyvässä kunnossa. Kun itket sovituskopissa farkut puolivälissä takapuolta, älä huoli tulee vielä meidän iso peppuisten aika.

Elämässä tulee hyviä ja huonoja hetkiä. Positiivisella asenteellasi selviät niistä kaikista ja opit ehkä juuri näiden kokemusten vuoksi nauttimaan elämän pienistä asioista. Positiivisuudella pääsee pitkälle. Turha stressata asioista joihin et voi vaikuttaa.

Ystäviä tulee ja menee. Ne tärkeimmät pysyy vierelläsi, vaikka et heitä ehkä päivittäin näe. Älä pidä ystäviäsi itsestäänselvyytenä. Pidä heihin yhteyttä, kuuntele ja järjestä heille aikaa.

Perhe. Vietä aikaa heidän kanssaan. Isovanhemmat eivät ole täällä ikuisesti. Kuuntele heidän tarinoitaan ja anna heille aikaa. He osaavat olla kiitollisia kaikista pienistä hetkistä jotka vietät heidän kanssaan. Vanhemmat eivät aina ole oikeassa, mutta he ovat vierelläsi aina kun heitä tarvitset. Halaa ja pussaa aina kun mahdollista. ”Olet rakas.” on lause joka ei kulu loppuun. 💗

Uskalla ottaa riskejä välillä, elä elämää nauttien älä suorittaen. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Pyri olemaan onnellinen!

Rakasta, matkustele, naura ja nauti! Ole oma itsesi. You only live once 👊🏻☺️

Miksi bloggaan?

Olen viimeaikoina kokenut hieman kipuilua blogin ja instagramin suhteen. Kuinka usein blogia tulisi kirjoittaa, mistä aika kirjoittamiselle? Mistä ihmiset haluavat lukea?

Instagram klikkautuu auki harvase hetki. Ahdistun kun kuulen, että ihmiset tekevät minusta johtopäätöksiä ihmisenä Intsagram tilini kautta. Blogini perustuu paljon treenaamiseen ja instagram tilini on aika vahvasti ”markkinointia” myös blogilleni. Näin ollen mietin suht tarkkaan minkälaisia kuvia instagramissani julkaisen. Tarinoissa, jotka säilyvät vuorokauden pyrin näyttämään sitä aidompaa hörhöä itseäni ja elämääni.

Minusta on ihana tallentaa kameralle ja videolle Feffeä tällä hetkellä. Voi luoja kun tuo minimäni on NIIN uskomattoman huippu tyyppi. Haluaisin ikuistaa jokaikisen hetken ja näyttää muillekin mikä mahdottoman mahtava tyyppi Felix on. Miehelleni joka ei ole Instagramissa, tuo näyttää siltä, että elän jokaisen hetken puhelimen läpi.

Aiemmin tällä viikolla kun en heti vastannut ystäväni viestiin hän kyseli onko kaikki hyvin? Josta hetken kuluttua hän vielä sanoi, että olikin instagramista nähnyt, että kaikki on hyvin. Havahduin tuohon. Eihän todellisuudessa lyhyt video jossa hymyilen kerro yhtään mitään siitä miten oikeasti voin?! Huolestuin, kuinka moni ystävä jättää kysymättä kuulumisia sen vuoksi, että kokevat tietäväsä mitä elämääni kuuluu instagramia seuraamalla!?

Bloggaan ja ylläpidän Amtsi instagram tiliäni koska haluan motivoida, innostaa ja luoda hyvää mieltä seuraajilleni. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole lytätä niitä, jotka eivät ole yhtä urheiluhulluja kuin minä. Haluan nimenomaan kannustaa tekemään niitä asioita mistä itse nauttii. Itsensä kunnossa pitäminen tuo hyvän mielen. Ainakin itselläni. Näin ollen haluan tottakai kannustaa ihmisiä syömään terveellisesti ja liikkumaan. Aikaa liikunnalle löytyy, jos vain näin itse haluaa. Huomaan itse, että olen iloisempi ja itsevarmempi kun pidän huolta itsestäni. Olen pitkän, lähes 29 vuoden elämäni aikana alkanut oppimaan, että meillä on vain yksi elämä elettävänä ja mitä vain voi tapahtua milloin vain. Se pitää elää tässä ja nyt, eikä ”sitten kun” periaatteella. Ihmisen pitää pystyä nauttimaan arjen pienistä asioista. Tehdä asioita, jotka tekee itsensä onnelliseksi ja keskittyä positiiviseen. Jos keskittyy miettimään vain asioita, joita itsellään ei ole, tulisi ehkä katsoa peiliin ja pohtia onko vika mahdollisesti omassa asenteessa ja miettiä mitä sille voisi tehdä?

Puolitoista vuotta sitten pikaisella lääkärikäynnillä, jouduinkin yllättäen leikkaukseen. Olin puoli vuotta avohaava takapuolessa ja pelkäsin saavani loppuelämäkseni avanteen. Positiivisella asenteella ja pienistä asioista nauttimalla selvittiin tuostakin koettelemuksesta.

Olen ymmärtänyt, että en pysty miellyttämään kaikkia, eikä minun tarvitsekaan. Olen viimeaikoina saanut ihanan paljon viestejä seuraajiltani, jossa ihmiset kiittelevät kuinka saan aitoudellani heidät iloiseksi ja miten motivoin ihmisiä treenaamaan. TÄMÄ on juuri se syy miksi haluan edelleen jatkaa blogia ja instagram tiliäni. Poistin kuitenkin sosiaalisen median ilmoitukset puhelimestani. Minun ei tarvitse tietää reaaliaikaisesti kun joku tykkää kuvastani. Kiitos kaikille teille ihanan positiivisista viesteistä ja siitä, että jaksatte seurata treeni hullun mamman elämää!

Jos uskallatte, olisi ihana kuulla miksi sinä seuraat blogiani tai instagramiani?

Puss och kram,

Amtsi

Riittämättömyyden tunne

Tämä on nyt todella henkilökohtainen kirjoitus. Saa nähdä julkaisenko tätä vai tyhjennänkö vain ajatuksia ”paperille.”

Olen yleensä se hullu blondi jonka nauru kuuluu kilometrin päähän itse mimmistä. Iloitsen kiljahdellen uusista jäätelömauista tai pyörittelen upeaa hula vannettani laulaen bikineissä takapihalla. (Anteeksi naapurit)

Tänään on taas kuitenkin yksi näistä päivistä kun oma riittämättömyyden tunne kasvaa liian suureksi. Kun tuntuu, että en kelpaa mihinkään, ole hyvä missään tai kykene tekemään mitään kunnolla.

Aika ei riitä ystäville, mietin pystynkö antamaan ystävilleni yhtä paljon kuin he antavat minulle. Parhaat ystävämme saivat vauvan pääsiäisenä, enkä edes muista millon viimeksi näin vauvaa. Ystävänä en jakaisi itselleni papukaijamerkkejä.

Perheenjäseneni soittelevat minulle päivänmittaan mutta olen muka niin kiireinen etten ehdi vastaamaan tai edes soittamaan takaisin. Huono sisko, huono täti, huono tytär.

Olenko tarpeeksi hyvä, lempeä, rajoja asettava ja rakastava äiti!? Vietänkö Felixin kanssa tarpeeksi aikaa?

Kerronko miehelleni tarpeeksi miten paljon häntä arvostan ja rakastan? Näytänkö hänen silmissään vielä hyvältä? Olenko vielä vaimomatskua vaikka en edelleenkään osaa siivota ja haisen nykyään useammin hielle kuin pullalle?

Miksi en ole samassa kunnossa kuin viime syksynä? Mahdunko enää viime kesän vaatteisiin? Treenaan hulluna ja syön terveellisesti. Silti olo on epävarma ja turvonnut.

Olenko riittävän hyvä työssäni? Mitä jos minuun ei työntekijänä halutakaan panostaa? Miksi muut on aina parempia?

Juoksen 100 lasissa lähes vuorokauden ympäri, silti tuntuu ettei minusta riitä mihinkään 100%.

Blogille ei ole aikaa, enkä keksi mitä kirjoittaa. Ei hyvin mene siis tälläkään saralla.

Jotenkin se aurinko kuitenkin aina paistaa sinne risukasaankin.

Jos sulla on tänään huono päivä muista, että sittenhän hommat ei voi muuttua kuin paremmaksi.

Perhe, ystävät, työnantaja, lukijat, kroppani. Kiitos kun olet ja anteeksi jos en joskus osaa tarpeeksi kertoa kuinka kiitollinen teistä kaikista olen. 💗

Living the dream

Kävin työkaverini kanssa eräänä päivänä keskustelua siitä miten minulla ei koskaan oikeastaan ole ollut unelmia olla rikas, menestyvä tai esimerkiksi johtaja. Unelmani hyvin nuoresta asti oli aina, että minusta joskus tulisi äiti. Työkaverini totesikin tähän, ”se on hieno unelma, sä vähän niinkun elät unelmaas nyt.” Naurahtaen todettiin, että niinhän minä taidan elää. 🙂fullsizeoutput_2fb4.jpeg

Olen rehellinen. Kiireisen arjen keskellä saattaa välillä unohtaa elävänsä tuota unelmaa. Kun kuitenkin pysähtyy miettimään asiaa, voin rehellisesti sanoa että olen tällä hetkellä tyytyväinen elämääni. Suurimpana kiitollisuuden aiheena on joka päivä juurikin tuo pieni sinisilmäinen hölösuu, joka saa minut nauramaan joka ikinen päivä. IMG_7412.JPG

Suuri kysymys onkin se, pitääkö tyytyä sitten kun saavuttaa unelmansa? Saavutin suurimman haaveeni 25-vuotiaana. Se tekee minut onnelliseksi joka ikinen päivä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sen jälkeen tulee uusia unelmia ja haaveita. Pieniä ja suuria.

Siskoni aina nauraa, että minut pitäisi pudottaa pilvilinnoistani alas todellisuuteen. Elämä on kuitenkin jotenkin siistimpää kun kuvittelee olevansa sen oman elämänsä supertähti. On matka haaveita jotka vain odottavat toteutumistaan, ura haaveita jotka pitää motivoituneena ja unelmia uutuus jäätelömauista. Haaveilen siitä, että päivässä olisi enemmän tunteja, jotta ehtisin nähdä enemmän ystäviäni, joita ei nykyään liikaa ehdi näkemään ja siitä että kesät olisi taas suomessa lämpimiä ja talvet lumisia. Meidän perheessä on myös jokainen sairastellut tänä syksynä, joten haaveilen kovasti terveemmästä talvesta ja ensi vuodesta. Pikku juttuja. 😉6cc8e26cbc0260204a340089cc3837df--how-to-be-happy-quotes-being-happy-quotes

Mitä vanhemmaksi tulen tajuan ehkä kuitenkin myös sen, että tärkeintä on nauttia arjesta ja olla onnellinen. Tärkeintä on tietenkin myös, että tuo minun pikku elävä unelmani kokisi olevansa onnellinen. Iloitsen pienistä asioista. Tuuletan villisti kun teen leuanveto ennätyksen, nauran kyyneleet silmissä kun Felix höpöttää tarinoitaan ja muistutan joka päivä miten paljon rakastan. Rakennan itse omat unelmani ja määrittelen mikä minut tekee onnelliseksi. Tuntuu, että tänä päivänä moni ajattelee liikaa elämää ”sitten kun” mentaliteetilla, eikä tajuta elää tässä ja nyt. 5f2b2f39c4954bee276366f9ce578337--live-today-quotes-quotes-about-hard-times-in-life.jpg

Aika diippiä kamaa taas. Vatsakivut on pitäneet mut tänään kotosalla ja kerrankin aikaa syventyä vähän omiin ajatuksiin ja kirjoituksiin.

Kivaa loppuviikkoa just SULLE!

IMG_7637.JPG

Kiire

Blogissa on hiljaista koska en yksinkertaisesti ehdi kirjoittamaan. Arki on oikeasti yhtä duracellina pomppimista.

Heikillä on töissä tällä hetkellä varmasti yksi vuoden vilkkaimmista ajoista. Itsellänikään ei työmäärä ole kesän jälkeen helpottanut. 

Herään aamu 5, jotta ehdin treenata eikä se ole perheen yhteisestä ajasta pois. Heikki vie noina aamuina Felixin dagikseen. Lähden töistä 16 pintaan, jotta ehdin hakemaan Felixin ennen 17. Haluan usein iltaisin vielä touhuta Feffen kanssa jotain, esimerkiksi käydä Hoplopissa, kirjastossa pyörällä tai leikkipuistossa. Ennen sitä pitää yleensä myös tehdä ruoka ja syödä. 

Töiden jälkeen Heikki saattaa mennä vielä treenaamaan. Viime viikolla Heikki oli parin päivän työmatkalla, joten oltiin Feffen kanssa kaksin. Iltaisin ehditään yleensä olemaan perheen kesken max.2h. jonka jälkeen on Feffen uniaika. 

Nukutuksessa on viimeaikoina mennyt 30-60min ja parhaimmillaan kello on 21.00 kun jätkä nukahtaa. Tässä vaiheessa olisi hetki aikaa olla kahden, mutta pyykit, tiskit, reput ja mahdolliset työhommat odottaa vielä laittamista.

Eilen heräsin 05.00 ja lähdin pyörällä töihin. 6:45 tehtiin työkavereiden kanssa treeni. 8-16 töissä, jonka jälkeen poljin hakemaan Feffeä dagiksesta. 17.00 aikaan nappasin jätkän ja lähdettiin kotia kohti. Minulla oma ja minimänin reppu sekä oma pyörä. Tehtävänä oli päästä kotiin junalla niin, että sekä mamma ja poika selviää mahdollisimman vähäisillä vammoilla. 17.30ish kotona ja äkkiä ruokaa tekemään. Chili con carnet naamaan (osalla meistä kirjaimellisesti) ja kipinkapin kohti Itäkeskusta. Olin varannut Feffelle korvaläärin kello 19. Pikkujätistä. Korvat tsekattu ja kunnossa. Kotia kohti. 19.30 jälkeen kotona. Taas syödään, tälle kertaa iltasmoothiet. Iltapalan jälkeen minimänin kanssa vielä suihkuun. 20.30 Heikki meni nukuttamaan jätkää ja minä aloin laittamaan tiskejä ja pakkaamaan seuraavan päivän vaatteita. Ihmispentu nukahti 21.30 aikaan, jolloin olin itse ihan valmis unille. 22.00 olen ollut jo täydessä unessa. 😂

Olen usein iltaisin niin väsynyt, että hyvä kun jaksan iltapalaa syödä. En enää ihmettele miksi tätä kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kun pitkän työpäivän jälkeen väsyneenä tulee kotiin, huomaa välillä purkavansa väsymystä kotona perheelle. 

Kahden keskeistä aikaa olisi ihana välillä viettää, mutta toisaalta lapsi on arkenakin niin paljon hoidossa ettei hänestä oikein halua viikonloppuna luopua. 😅 Mihin te muut kiireiset pienten lasten vanhemmat mahdutatte yhteisen ajan? Itse olen sitä mieltä, että tiskit voi vaikka mielummin tyhjentää huomenna, mutta mieheni on asiasta eri mieltä. 

Liikuntaa teen tosiaan aamuisin kun äijät vielä vetelee sikeitä, joten se ei ole yhteisestä ajasta pois. Itse ajattelen niin, että tätä kiireistä arkea kestää nyt x ajan ja kohta huomataankin että ollaan taas uudessa elämänvaiheessa. 

Kuulostaako tutulta? 😅

Postaus sarja 2.osa: Raskaus syömishäiriön jälkeen

Sairastuin 19-vuotiaana opiskeluaikana sairauteen nimeltä anoreksia. Sairaus hiipi salakavalasti pienen laihdutuskuurin sivutuotteena. Tarkoituksena oli tiputtaa villin opiskelijaelämän ja epäsäännöllisten ruokatapojen mukanaan tuomat 3-4 omasta mielestä ylimääräistä kiloa. Yllättäen kiloja lähtikin noin 20 ja siinä mukana terveys, niin henkinen kuin fyysinenkin. Pahimmillaan painoindeksi näytti 14 ja pelkkä sukkahousujen pukeminen sai näkemään tähtiä.
Painonpudotus oli helppoa mutta pään uudelleen ”raiteilleen” saaminen todella vaikeaa. Niin sanottua aktiivista sairastamisvaihetta kesti pari vuotta ja tuota oman pään uudelleen rakentamista sen lisäksi toiset pari vuotta. Voisin siis sanoa, että monessa mielessä pääsin helpolla. En ollut koskaan sairaalahoidossa vaikka varmaan olisin sinne joutunut jos olisin avoimesti kertonut kaikki oireeni. Kävin viikottain yliopiston terveydenhoitajalla juttelemassa ja punnituksessa. Minut pelasti lopulta muutto toiselle paikkakunnalle ja tavallaan aloitus puhtaalta pöydältä. Koin, että vapauduin muuton myötä myös syömishäiriön kahleista ja uskon vakaasti, että jos en olisi tuolloin muuttanut, en ehkä olisi nyt tätä kirjoitusta kirjoittamassa. 
Olin 24 kun aloin odottaa toivottua vauvaa ja omasta mielestäni olin tuossa vaiheessa ollut terve jo jonkin aikaa. Raskaaksi tuleminen ei ollut itsestään selvyys, niin kovalle koetukselle olin kroppani aikaisemmin laittanut ja tiesin sen, joten olin äärettömän onnellinen raskaudestani. Tullessani raskaaksi painoin kutakuinkin saman verran kuin ennen tuota epäonnista laihdutuskuuriani ja se oli tietyssä mielessä omasta mielestäni edelleen vähän liikaa. Pelkäsin, kuinka paljon puntari vielä näyttääkään mutta onni raskaudesta ja ihan mielettömät mielihalut saivat kuitenkin suurimmaksi osaksi nämä ajatukset syrjään. 
En koskaan kertonut neuvolassa syömishäiriötaustastani. Ehkä pelko siitä, että joutuisin taas suurennuslasin alle sai minut olemaan asiasta hiljaa. Omasta mielestäni kestin yllättävän hyvin kroppani muutokset vaikka aika ajoin valtasikin kauhu ja inho ja ties mikä mutta ne lienevät tuttuja tunteita lähes jokaiselle odottavalle äidille. Se mitä minun oli todella vaikea kestää oli punnitukset. Puntarille nousu ja konkreettisesti sen näkeminen, että paino nousi oli sellainen traumatrikkeri, että huh huh… Luojan kiitos minulla oli mitä ihanin neuvolan täti, joka ei koskaan sanonut ainuttakaan negatiivista kommenttia painon noususta, vaikka lopulta se nousi raskauden aikana 15kg. En tiedä miten olisin asiaan suhtautunut jos neuvolassa olisi alettu huomautella painon noususta. Voi olla, että sitä olisi ollut vaikea kestää.
Vauvan synnyttyä en olisi millään malttanut odottaa, että raskauden aikaiset muutokset häviävät kropastani. Kuuluin siihen onnellisten joukkoon, jolta imetys kuitenkin nopeasti sulatti kaikki raskauden aikana kertyneet ylimääräiset kilot ja muutaman ylimääräisenkin. Jossain vaiheessa kun vauva oli yli puoli vuotias, havahduin siihen että kaikki kertyneet 15kg olivat lähteneet ja sen lisäksi 10kg ”ylimääräistä”. Pelästyin tuota euforista tunnetta jonka painon nopea putoaminen sai aikaan. En siis mitenkään tarkoituksella ollut laihduttanut vaan vauveli imi minusta kaiken irtoavan ja varmaan reippaat vaunulenkit siivittivät painon putoamista. Tuo tunne oli kuitenkin kuin kaiku menneisyydestä ja oikeastaan ainoa vaihe syömishäiriöstä paranemisen jälkeen, jolloin olen oikeasti säikähtänyt, että lipsahdanko uudelleen. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi tapahtunut tuossa vaiheessa hyvin helposti: nautin siitä, että vaaka näytti joka päivä vähän vähemmän, ihana tunne kun sai ostaa vähän pienempiä vaatteita ja ihmisten ihailu, että kuinka voit näyttää tuolta kun sinulla on pieni lapsi. Kaikki nämä ruokkivat vielä jossain sielun sopukoissa piilossa olevaa ex-anorektikkoa. 
Onneksi se terve minä oli kuitenkin huomattavasti vahvempi ja säikähdys suurempi kuin tuo euforia. Ja tuohon elämänvaiheeseen sattui myös jälleen uusia tuulia; muutto toiselle paikkakunnalle ja uusi työ. Elämä täyttyi monilla muilla asioilla ja paino jäi sivuseikaksi. Ja hyvä niin! 
Kaiken kaikkiaan koen, että anoreksia ja äidiksi tulo ovat ehkä olleet kehonkuvani ja myös itsetuntoni kannalta minulle opettavaisimmat polut. Olen käynyt kovan koulun, että olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olemaan jopa ylpeä omasta vartalostani ja itsestäni. Vaikka minullakin välillä on niitä päiviä, että joku kohta vartalossa ärsyttää, näyttää liian leveältä tai muhkuraiselta tai milloin miltäkin, se menee ohi. 99% ajasta olen sinut itseni kanssa ja ex-syömishäiriöiselle se on huippu tulos!   

*Tekstin on kirjoittanut tuttavani joka nuorena sairasti anorexiaa. 

Lihoamisen pelko

Huomenna on viikko leikkauksesta. Vointi on edelleen hyvä, eikä keskiviikon jälkeen ole tarvinnut syödä yhtään särkylääkettä. Vähäinen kipu on jopa hieman ihmetyttänyt. Viimeksi jouduin kuitenkin syömään 3×600 buranaa kahden viikon ajan. 

Rehellisesti sanottuna, minulla on todella ”syyllinen” olo hengaillessani kotona koska vointi on näin hyvä. Ainoa hankaluus haavan kanssa on se, että suihkuttelen sitä lukuisia kertoja päivässä. Torstaina pääsen onneksi töihin! Varokaa työkaverit, blondi on intoa täynnä! 

Sairaslomalla ollessani olen myös ehtinyt pohtia taas omaa suhtautumistani treeniin, omaan vartaloon ja syömiseen. Rehellinen kun olen myönnän, että homma on taas kevään tullen lähtenyt vähän lapasesta. 

Sain itseni mielestäni todella hyvään kuntoon ennen leikkausta. Juoksu kulki, leuat sitäkin paremmin ja vaaka näytti vihdoin mieluisia lukemia. Nyt minulla on kamala pelko, että menetän tuon kaiken tämän hurjan reilun viikon sairasloman aikana. 

Huomaan leikkipuistossa tekeväni keinussa leukoja ja askeltavani hiekkalaatikon reunalle ylös-alas. Mieli tekee illalla syödä leipää, mutta ajattelen etten voi sitä syödä koska en ole treenannut. Tiedostan, että tällaiset ajatukset ovat hulluja, mutta en voi mitään sille, että ajattelen asioita kuitenkin. Olen myös puhunut Heikille ja muutamalle ystävälle näistä hölmöistä ajatuksista. Luulenkin, että vaaka on hyvin lähellä lentää ikkunasta pihalle. 

Rakastan liikuntaa, enkä koe tekeväni sitä nykyään enää pinnallisista syistä. Silti minulla on ihan kamala lihoamisen pelko. Työkaverini sanoi minulle muutama viikko sitten, että olen laiha luikku. Varmasti jokainen teistä lukijoista uskoo, kun sanon, että en ole koskaan kuullut noita sanoja yhdistettynä itseeni. Olen AINA koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ollut se iso tyttö. Sitä roolia ei aina naisena ole mukava kantaa. 

En ikinä ole ihannoinut laihoja naisia. Pidän Jennifer Lopezin ja Beyoncen kaltaisia naisia kauniina. Joten välillä ihmetyttää omat mielipuoliset ajatukseni. 

Luulen, että todellisuudessa tämä reilun viikon lepo tekee todella hyvää niin kropalle kuin mielelle. Nyt kun hoidan itseni kuntoon. On vielä upea treeni kevät ja kesä edessä! 

Ps. Lupaan aloittaa treenin varovasti omaa kroppaa kuunnellen!