Vanhemmille

Ystävälläni on laskettuaika tänään. Sanoin hänelle ennustaneeni, että synnytys käynnistyisi maanantaina. Aloin antamaan vinkkejä heille miten viettää viikonloppu mikäli viettävät sen vielä kahdestaan. Näistä vinkeistä olisin itsekin ollut kiitollinen ennen synnytystä. 🙂 Minulla ei ole pikkusisaria joille voisin olla tukena ja antaa vinkkejä synnytykseen. Tämä ystävä saakin nyt kestää kun fiilistelen hänen synnytystään melkein kuin olisin itse taas synnyttämässä.

Heitin puoli vitsillä vinkkejä miten suihkussa ja vessasaa kannattaa nyt viettää aikaa ihan niin pitkään kuin haluaa. Aloin kuitenkin yhtenä päivänä miettimään mikä on oikeasti ollut ratkaiseva tekijä siinä, että vauva-arki on toiminut ja todettiinkin mieheni kanssa yhteen ääneen: PUHUMINEN.

  
Me ollaan Heikin kanssa puhuttu lasten saamisesta, odotuksista, peloista ja toiveista jo ennenkuin lapsi tuli ajankohtaiseksi parisuhteessamme. Varsinkin minä olen usein painottanut, että haluan miehen joka on läsnä. Isän pitää tietää miten lapsen arki rullaa, ihan yhtä lailla kuin äidinkin. Lapsi tehdään yhdessä, joten se kuuluu myös hoitaa ja kasvattaa yhdessä. 

Rakastan katsoa miten Felixin silmät loistaa kun isi tulee kotiin. Väitän, että vietämme nykyään enemmän aikaa yhdessä perheenä, kuin mitä vietimme kahdestaan ennen Felixiä. 

Ihmettelin hetken kun luin jostain artikkelista miten yleistä on, että pariskunnat eroaa lasten ollessa ihan pieniä. 

Tuttuni rakensi taloa kun heille oli juuri syntynyt vauva. Ihmettelin miten parisuhde kestää noin isoja projekteja samaan aikaan. Mies totesi, että viikonloppuisin hän sitten nollaa ja irrottelee kun viikolla joutuu työn ohella olla työmaalla illat. Jäin miettimään milloin perheelle on aikaa ja milloin perheen äiti pääsee nollaamaan. Oliko perheen äiti tästä asiasta yhtä mieltä?

Naisten ja miesten on usein vaikea nähdä asioita toisen silmin. Luulen aina itsekin, että Heikki osaa jotenkin lukea ajatuksiani. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Felixin synnyttyä oli ihanaa, että Heikki oli koko ajan vierellä vaikka lapsi saattoi viettää 6 tuntia aikaa tissillä. Heikki myös tiesi miten tärkeää hyvinvointini kannalta oli, että pääsen liikkumaan. Hän onkin mahdollistanut aina sen, että olen alusta asti päässyt liikkumaan joko yhdessä tai yksin.

Joten hyvät tulevat ja nykyiset vanhemmat. Puhukaa odotuksista, toiveista, peloista, asioista jotka ärsyttää JA muistakaa myös puhua niistä hyvistä asioista. 

Äidit, kertokaa miehillenne jos jokin asia häiritsee. Antakaa isän olla mukana lapsen hoidossa. Heillä voi olla omat tapansa tehdä asioita, mutta ne ei välttämättä ole vääriä tapoja.

Isät, lapsi on teidän yhteinen. Osallistukaa lapsen arki rutiineihin ja olkaa äidin tukena vaikka silloin kun äidillä on se olo, että hän ei ole muuta kuin maito tehdas. 😉 

   

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pappa

Minulle tuo sana merkitsee isää. Vaikka olen jo 26-vuotias, ovat vanhempani minulle edelleen mamma ja pappa. Pappa on aina ollut tiukka, mutta lempeä. Pienenä jos näimme pahaa unta yöllä, piti vanhempiemme huoneeseen kontata niin, että sujahti nopeasti nukkuvan papan ohi, mamman kainaloon. Jos pappa näki, joutui kyllä takaisin omaan sänkyyn. 😀

  
Minulle erityisen tärkeää on ollut papan kannustus uinti harrastuksessani. Asuimme 500m päässä uimahallilta. Pakkaspäivinä pappa tuli usein silti hakemaan minua autolla treeneistä, etten vaan vilustuisi. Ei ollut montaa uinti kilpailua, jossa pappa ei ollut kannustamassa. Vaikka en sitä varmasti koskaan sanonut ääneen, oli hänen läsnäolonsa mielettömän tärkeää. Halusin tietenkin tehdä papan katsomossa ylpeäksi. Kun onnistuin, tuuletimme molemmat yhtä kovaa. Minä altaassa, pappa katsomossa.

Pappa on huolehtija. Hänelle oli mielettömän kova paikka, kun sydänsairautemme tuli ilmi. Hän on tämän jälkeen ollut huolissaan treenaamisestani. Kun kerroin raskaudestani, oli papan ensimmäinen kommentti: ”Tuota treenaamista pitää nyt kyllä himmata.”

  
Olen papan tyttö. Jos pyydän jotain Heikiltä, mihin hän ei suostu totean yleensä vastaukseksi ”Pappa kyllä tekisi!” Heikki onkin nopeasti oppinut vastaamaan heti, ” en tee mutta, pappa varmaan tekee.” Käyn torstaisin kävelyttämässä vaariani, joka asuu aivan vanhempieni lähellä. Kävelen siitä yleensä Felixin kanssa vanhempieni luokse. Vaikka papalla olisi kuinka kiire, hän aina vie meidät Felixin kanssa kotiin, jotta meidän ei tarvitse mennä bussilla. Tämä on niin tyypillistä pappaa.

Nyt papasta on myös tullut minulle Mofa. (Morfar=isoisä) Sydämmeni meinaa sulaa kun pappa kertoo Felixille, miten hän opettaa kaiken jalkapallosta hänelle. Koska Felix ei ole hänen ensimmäinen lapsenlapsensa, huomaa papan otteissa jo selkeää itsevarmuutta. Felixin naurattaminen tulee jo ihan luonnostaan. Vaippa hommiin ei pappa kuitenkaan vielä ole lähtenyt.

  
Parempaa isää ja mofaa emme voisi Felixin kanssa toivoa!

Hyvää isänpäivää! ❤

Crossfit vuosi täynnä!

Lauantaina tulee tarkalleen vuosi siitä kun ystäväni ja mieheni kanssa aloitettiin Crossfit uramme. Hurahdus tapahtui aika samantien ja vuodessa on tapahtunut mieletöntä kehitystä. Vuosi sitten salille astui koko elämänsä urheilua harrastanut raskasrakenteinen kovaääninen blondi joka pelkäsi kuollakseen eikä saanut yhden yhtä leukaa vedettyä, mutta kuvitteli kuitenkin olevansa hyvässä fyysisessä kunnossa. Tempaus oli tuntematon käsite ja painonnostoliikkeiksi kutsuttuja juttuja tehtiin hiki hatussa pelkän 10 tai 15 kiloisen tangon kanssa. 

Tänään sama blondi on ihan yhtä kovaääninen, ehkä vähän kiinteämpi mutta ihan varmasti lihaksikkaampi. Sama mimmi Tempasee 42,5kg ja työntää (Clean & Jerk) 62,5kg. Leukoja blondi vetäisi tänään treenin jälkeen 7 kappaletta ja hymy on leveämpi kuin koskaan. Tämä vuosi on ollut mahtava. Niinkuin joskus aikaisemmin jo olen maininnut, uudet ihmiset joihin olen lajin myötä tutustunut on NIIN samanhenkisiä että voisi itkeä ja nauraa samaan aikaan. Hulluja, masokistisia urheiluhulluja joilla läppä lentää yhtä kovaa kuin hiki. Ennen inhosin kun tuntemattomat ihmiset tulivat puristelemaan hauikisiani. Nyt ihastelen (salaa, melkein huomaamattomasti) salin yhdestä ainoasta peilistä miten hemmetin hienoilta mun kasvaneet olkapäät näyttää. Saan olla vahva ja lihaksikas, ja voi että se tuntuu hyvältä. Kykenen fyysisiin suorituksiin joista pystyin vuosi sitten vain unelmoimaan. Tämä on rakkautta!Image

Asioissa on kuitenkin myös se mutta…

 

Äitini puhui eilen ystävälleen ollessani heillä kylässä miten hän on varma että minut vielä joku päivä kannetaan ruumissäkissä ulos Crossfit salilta. Totesin etten lääkityksen aloittamisen jälkeen ole saanut yhtään tajuttomuuskohtausta, eikä heikotustakaan ole enää ollut. Äitini kuitenkin topakasti vastasi että ”no eihän se mitään varotusta anna, tuo sairaus nimenomaan aiheuttaa äkkikuolemia”. Totesin naureskellen että kuolenpahan sitten onnellisena.

Jälkeenpäin huomasin kuitenkin yöllä miettiväni asiaa vähän vakavammasta näkökulmasta. Crossfit on laji jossa sykkeet noustetaan nopeasti äärimmilleen. Tämä ei ollut kovin toivottua Pitkä QT- oireyhtymää sairastavalle. What if?! Tietenkin se pelko hiipii aina välillä ajatuksiin. Ei itseni takia mutta perheeni, ystävieni, valmentajieni takia. Olisi järkyttävää jos sydämmeni pystähtyisi kesken treenien. Tänään tehdessämme kelkantyöntö sprintti treeniä pohdin taas samalla kun painoin tuhatta ja sataa. ”Pitäisikö himmata?!” 

Kerroin tästä ystävälleni jonka kanssa lajin aloitin. Hän totesi hyvin. ”Vaikeita asioita, mutta kun näen päivittäin miten paljon rakastat tätä hommaa. Olisitko onnellinen jos et treenaisi”? Totta. Tässä pitäisi nyt ehkä löytää jokin kultainen keskitie. Olen viime kuukausina huomannut miten varsinkin tuo painonnosto/voima puoli on enemmän minun juttuni. Joten mitä jos vain keskittyisin siihen entistä enemmän. Sykkeen nostatuksissa tulisi aina muistaa omat rajoitteet eikä hulluna verrata tekemistään muihin. Tehdä omien kykyjen ja rajojen mukaan. 

Olen niin hulluna tähän hommaan. Perheeni on minulle kuitenkin tärkein. Jotenkin salaa kuitenkin toivoisin että vanhenpanikin näkisivät miten silmäni syttyvät kun astun salille sisään. Miten ylpeä olen omista saavutuksistani. Toivoisin niin että näkisin sen saman ilmeen isäni kasvoilla kun vedän 7 leukaa, jonka näin aina uinti aikoina kun uin ennätyksen. Mutta samalla ymmärrän vanhempiani myös 100 %. Olen heidän lapsensa ja he tosissaan pelkäävät puolestani kun en itse sitä osaa. He välittävät.

Crossfittiä en ole lopettamassa. Mutta jos nyt opettelisin vielä paremmin oman kehon kuuntelemisen, levon merkityksen ja omien rajojen opettelun. Sen lupaan.

Image