Isän hetki

Normaali

Isät suoriutuvat lapsen kasvatuksesta paremmin kuin äidit! Miltä kuulostaa? Jos isänä kuuntelee lähipiiriltä tulevaa palautetta tarkkaavaisesti voi panna merkille, että pienistäkin teoista saa helposti kehuja. Kun tyhjennän tiskikoneen pienen lapsen leikkiessä jaloissa innostuu vierailijat pohtimaan ääneen, miten ahkera isä onkaan. Jo lapsen pukeminen ulos mennessä (äidin ollessa samassa tilassa) saa aikaan ihmettelyä siitä, miten isä hoitaakaan tehtävänsä hyvin. Vietä päivä isänä kahdestaan lapsen kanssa ilman erityistä syytä, niin siitä sinut nostetaan korokkeelle ja kehaistaan vielä päälle. 
Kehumisessa sinällään ei ole valittamista. Nostaahan se itsetuntoa ja kannustaa noudattamaan jatkossakin kyseistä toimintamallia. Erikoista on se, miksi miesten rima on laskettu nykypäivän olosuhteissa niin paljon alemmas kuin naisten? 
Teemme Amandan kanssa yhtä paljon töitä. Jaamme samat harrastukset eikä Amanda imetä. Olemme siis samalla viivalla sen suhteen, mitä meiltä kasvattajina voi odottaa ajankäytön suhteen.


Se oli alustus, välttämätön pohja mietinnälleni. Seuraava kappale perustelee ajatuksen miksi jokaisen, joka saa olla läsnä lapsiperhearjessa tulisi kokea olevansa etuoikeutettu. Olemme Amandan kanssa suurin piirtein saman ikäisiä eli olemme katselleet maailmaa lähes yhtä kauan. Eletty elämä on muokannut elämänkatsomuksen juuri omanlaiseksi. Muovannut tavat tehdä asioita. Eletty elämä ja matkalla opitut asiat luovat arvomaailman. Siis ne viisaudet ja ohjeet mitkä haluaa antaa eväiksi omalle lapselle. Ihmisinä olemme tilastollisesti tässä kohtaa matkamme alkutaipaleella, joten on perusteltua olettaa, että oma arvomaailma jalostuu vielä kokemuksen karttuessa. 

Minulla on tarve näyttää lapselleni, miten asioita tehdään ja miten ympäröiviin tilanteisiin suhtaudutaan. Puolustaa tapaani toimia, tehdä asioita. Aina se ei mene ihan nappiin ja silloin kiitän omassa hiljaisuudessani onneani, että lapsen äiti on tasoittamassa näitä töyssyjä omilla viisauksillaan. Ja tästä on kyse kun puhutaan suvun jatkamisesta. Pelkkä sukunimen antaminen ei vielä riitä.


Miksi en siis viettäisi päivää lapsen kanssa jos vain voin? Miksi en jakaisi kotitöitä tai auttaisi lapselle vaatteita päälle siinä missä lapsen äitikin sen tekee? Katsoessani lähipiirin monia isiä en voi olla kadehtimatta heitä. He pitävät isävapaita ja sapatti jaksoja töistä, vain saadakseen viettää aikaa lapsensa kanssa. Samalla he saavat uniikin tilaisuuden välittää omia oppejaan eteenpäin. Tämän sanottuani uskoisin, että isät ovat valmiita nostamaan rimaa. 2010- luvun lapset kasvatetaan molempien vanhempien yhteisten oppien mukaan. Pyykkien pesemisestä lähtien. Aika näyttää mitä siitä seuraa mutta ennustan, että ei välttämättä huonoa. 
Kehut kelpaavat jatkossakin mutta muistakaa jakaa samoista suorituksista kohteliaisuudet ja kannustukset myös äideille. Vanhemman arki on etuoikeus. Myös Isälle. 


Ps, mikä on isän hetki. Minulle se on hetki kirjan ja omien ajatusten kanssa kun muu perhe nukkuu. Ei välttämättä kovin erilainen äidin hetkestä sekään. 

Vieraileva kirjoittaja: Felixin isi 😊

Mainokset

Lapsen halaus

Normaali

Elämme suorituskeskeisessä maailmassa missä kaikki tekeminen pitää voida arvostella. Muuten ei tiedä miten on omat asiansa hoitanut. Tämä sopii hyvin minulle ja tukee omaa henkistä hyvinvointiani. Mikä sitten on hyvä suoritus lastenkasvatuksessa? Suomalaisittain sopiva tavoite kouluarvosana-asteikolla on mielestäni seitsemän ja puolen sekä kahdeksan plussan välillä. Vähempi johtaa riskiin kohdata lastensuojelu, korkeampi arvosana toteutuessaan saattaisi puolestaan aiheuttaa katkeruutta muiden vanhempien keskuudessa, ylpistymistä ja sitä kautta johtaa henkiseen turmioon. 
No kuka sitten arvioi?! Lapsi tietysti. Ongelma on siinä, että mitä pienempiä ne ovat, sitä herkemmin ne on lahjottavissa. Tämä johtaa arvostelujärjestelmän epäluotettavuuteen, kateuteen ja epäilykseen lähimmäisen epärehellisyydestä. Mitä sitten? No ei tarvitse palata kun vuoteen 2001 ja Lahden maastohiihdon MM-kilpailuihin niin nähdään mitä siitä seuraa. Yksilön tuomitseminen, pahaa mieltä ja kansallislajin hiipuminen. 

Niin ja sitten vielä se, että pienimmät lapset eivät osaa puhua saati mitoittaa vanhemman onnistumista varhaiskasvatuksessa kouluarvosana-asteikolle. Artikuloiko isi selkeästi lukiessaan iltasatua? Entä eläytyminen? Lapsen pitää saada valmiudet vuoden iässä improvisaatioon ja itsensä kokonaisvaltaiseen ilmaisuun. Vastuu on vanhemmilla. Miten isi tänään onnistui? Seiska? Kasi? Vastaukseksi kuuluu ”heppa” tai ”vuh vuh”. Peliä pelatessa ei saa auttaa liikaa. Muuten lapsi ei kehity ja jää jälkeen muista. Kannusta, äläkä tee toisen puolesta. Miten isillä meni Felix? Oliko tarpeeksi tukea taaperoikäisen loogisen hahmottamiskyvyn harjoittamisessa? Yritä siinä sitten mennä levollisin mielin nukkumaan…


Vanhemmuus on kuitenkin hetkittäin armollista ja sitä etsii mielensärauhoittamiseksi tapoja peilata omaa tekemistä kasvattajana.

Muutaman kerran päivässä Felix tulee pyytämättä luokse ja antaa halauksen. Joskus perään tulee kommentti ”kiitti isi”. Teini-ikää odotellessa otan tämän arviona ”ihan hyvä” eli kouluasteikolla 7 plus. Se on oikeastaan juuri sopiva arvio siitä miten tänään suoriuduin. 


Vieraileva kirjoittaja: Mieheni Heikki 💗

Poika kotiin! 

Normaali

Vieraileva kirjoittaja: Felixin isi.

Jo lähtökohtana ensimmäiselle kirjoitukselle oli, että täydennän sitä lapsen syntymän jälkeisillä fiiliksillä. Arkea on takana vajaa 3 kuukautta ja enää en muista millaista arki oli ennen lasta. Arki ei ainakaan ole ollut sitä pelottavaa koomassa kävelyä, mistä etukäteen kuuli, vaan aktiivista yhdessä oloa. Yksi suurimmista kysymyksistä ennen Felixin syntymää itselläni oli miten treenaus onnistuu. Rehellisesti entiset treenimäärät eivät olisi onnistuneet ilman uhrauksia yhteisestä ajasta. Toisaalta arkeen on saanut yhdistettyä vaivattomasti 3-5 treeniä viikossa, mikä on riittänyt pitämään tekemisen tavoitteellisena ja olon hyvänä.  
No se siitä. Felix on vielä pääsääntöisesti kiinni äidissä eli isä-poika aika on keskittynyt lähinnä yhteisiin kylpyhetkiin ja vaipanvaihtoon. 

Hiukan yllättäen minä olen meidän perheessä se, joka kuumottelee kaikkea maan ja taivaan välillä. Minä tökin öisin lasta ja varmistan, että henki kulkee. Minä tungen kolmatta vaatekertaa lapsen päälle kärrylenkeillä Amandan kulkiessa perässä riisuen lasta mun jäljiltä. Tästä päästäänkin tämän kirjoituksen tärkeimpään aiheeseen. Aiheeseen, josta itse en ennen ollut kuullut ja mitä en tiennyt mahdolliseksi. Nimittäin miesten baby blues. Man flu x10, joka laitokselta tarttuessaan herkistää mielen mitä yllättävimmissäkin tilanteissa. Avataan tilannetta sen verran, että en ole koskaan kokenut tarvetta vuodattaa avoimesti miehisiä kyyneleitä antautuen vaimoni syleilyyn lohdutusta hakien, tosiaan en. Olen luonteeltani enemmän pidättyväinen, mökötykseen taipuva ja asioita sisällään pohtiva. Tästä syystä tämä uusi puoli onkin herättänyt tarpeen itsetutkiskelulle. Viimeksi herkistyin katsoessani elämä lapselle-konserttia. Sen vielä (ehkä) ymmärtää mutta nykyään joudun jättämään jo ruokakaupan infotelkkarit omaan rauhaansa etten vaan vaippamainoksen jälkeen löydä itseäni kuivaamasta silmäkulmaa parsakaaleja punnitessa, kun tajuan että olen tullut kauppaan suoraan töistä ja ei olla nähty Felixin kanssa sitten aamun. 
Tämän sanottuani haluan tarkentaa etten koe miehistä herkistymistä vääräksi, en vain ole siihen itse tottunut. Jos joku tuleva isä tämän tekstin tavoittaa niin sinua on varoitettu. 
Nykyään parasta arjessa on vauvan hymy. Rankinta vauvan itku. Ajatus, että lapsella ei ole kaikki hyvin ahdistaa enemmän kuin mikään muu. Tosin olen alkanut huomaamaan pientä siedätystä tapahtuneen lapsen itkuun enkä enää epäile Felixin kärsivän suunnattamasti, joka kerta kun hän itkee. Felixillä on myös tapana rauhoittua välittömästi syliin päästessään mikä saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Vapaapäivät on parasta aloittaa sängyssä koko perhe toisiamme tuijotellen. Felix aloittaa päivänsä hymyillen ja se jos mikä saa oman ajatuksen kulun oikeille raiteille ennen kuin väärälle jalalle ehtii astua. Toki yöt ovat entistä levottomampia ja univelkaa kertyy, jopa meille vaikka Felix ei paljon öisin heräile. Lauantai ja sunnuntai päiväunet ovat tulleet tutuksi vuosikausien tauon jälkeen. 
Vielä vaatii opiskelua minne on sopivaa mennä vauvan kanssa ja minne ei. Aina ei ehdi oma järki mukaan kun välillä koittaa sovittaa lasta omaan vanhaan arkeen. Viisaus ja oppi karttuu koko ajan kuitenkin tässäkin asiassa. Varpajaiset jäi itselläni väliin omasta tahdosta. Työarki pitää minut niin kiireisenä, että vielä en ole ollut valmis luopumaan yhteisistä hetkistä enempää kuin on pakko. 
Pelko, josta aikaisemmin kirjoitin, on nykyisin enemmänkin huoli takaraivossa kun mietin tulevia vuosia ja sitä minne Felixin tie vie. 
Tällä hetkellä nautin jokaisesta päivästä, jonka saan viettää Amandan ja Felixin kanssa. Odotan uteliaana tulevaa ja salaa haaveilen yhteisistä isä-poika retkistä tulevaisuudessa. #Hometeam