Lasten liikunta

Fefe on käynyt meidän kanssa treenaamassa vauvasta saakka. Edelleen juostaan, pyöräillään ja käydään salilla yhdessä. Ajatuksena on ollut, että Felix saisi liikkumisen elämäntavaksi niinkuin se meilläkin on.

Ollaan Heikin kanssa, lievästi sanottuna kilpailuhenkisiä. Toivon, ettei se kuitenkaan tartu ehkä ihan yhtä pahasti Feffeen. Pääasia on nauttia liikkumisesta.

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla kirjoitus tutkimuksesta jossa todettiin, että lapset jotka harrastavat mahdollisimman monipuolisesti lajeja, pärjäävät myöhemmällä iällä paremmin kilpaurheilussa. Omasta mielestäni tämä on aika loogista. Uskon, että itse selvisin kilpa-uinti urallani ilman suurempia vammoja, koska liikkuvuuteni oli hyvää kiitos upean urani rytmisessä voimistelussa.(lauseessa on ripaus sarkasmia)

Tuntuu, että tänä päivänä lapsilta vaaditaan kuitenkin jo hyvin nuorena hillitöntä sitoutumista tiettyyn lajiin. Oletuksena on suht automaattisesti, että lapsi haluaa kilpailla ja päästä huipulle. Ainakin omassa lapsuudessani oli kuitenkin niitä lapsia, jotka halusivat vain harrastaa ja olla ystävien kanssa. Osaa lapsista ahdistaa ajatus kilpailemisesta. Itsehän oksensin ennen jumppa kisoja, koska jännitin aikuisikään asti kilpailemista todella paljon vaikka sitä myös rakastin.

Olen ihmistyyppi, jonka mielestä lasten pitäisi saada olla lapsia mahdollisimman pitkään. Ilman suorituspaineita ja liian kovia odotuksia. Kilpaurheilu on tuonut itselleni todella paljon elämäni aikana, mutta urheilu pitää mielestäni pitää mielekkäänä kun kyse on lapsista, jotta innostus säilyisi lopun elämää eikä lopahtaisi teini ikään mennessä.

Uskon, että tässäkin asiassa monipuolisuus on parasta. Ajateltaisiin mielummin miten eri lajit tukee toisiaan, eikä miten yksi laji on pois toisen lajin kehityksestä. Itse harrastin voimistelua noin 12-vuotiaaksi saakka, jonka jälkeen laji ei vain oikein tuntunut omalta. Tunsin aina olevani se isokokoisin tyttö siellä kireässä jumppa puvussani muiden pieni kokoisten tyttöjen seassa. Uinnissa tehtiin paljon kehonpaino juoksu kuntopiirejä. Juostiin ympäri uima-allasta, hypittiin, punnerrettiin. Kesäsin pelattiin jalkapalloa ja talvisin sählyä ennen varsinaista uinti treeniä. Mistään vammoista en koskaan kärsinyt ja uinti on pysynyt vahvasti elämässäni vaikka kilpa ura loppuikin.

Monipuolisuus on varmasti vain suuri hyöty mitä tulee liikuntaan, missä iässä tahansa.

Äitiys ja työnhaku

Törmäsin kysymykseen ”Oletteko maininneet lapsistanne, uutta työpaikkaa hakiessanne?” eräällä naisten keskustelufoorumilla. Periaatteessa olen sitä mieltä, että henkilökohtainen elämä ei työnantajalle kuulu. Toisaalta olen sitä mieltä, että töissä aikaa vietetään 8h päivässä. Vaikea olisi olla puhumatta itselle tärkeistä asioista. Säästä kun loppuu puheenaiheet hyvin nopeasti. Mielestäni on myös tärkeää, että oma persoona sopii työporukkaan. Vastasinkin keskusteluun näin. ”Itse kerroin 1,5 vuotiaasta lapsestani heti ensimmäisessä haastattelussa. Lapsi on niin iso osa elämääni, joten miksi jättäisin kertomatta hänestä?”

 

Helsingin Sanomissa oli tänään artikkeli aiheesta ”Miksi Ruotsissa on vauvabuumi, kun Suomessa kuollaan enemmän kuin synnytään?” Erityisesti seuraava lause jäi artikkelista hyvin mieleeni.

”Ruotsissa ymmärretään paremmin perheen ja työn yhteensovittamista. Työntekijä nähdään kokonaisvaltaisemmin ihmisenä, jolla on muutakin elämää, kuten perhettä. Tällaista asiaa ei vain lailla muuteta, se on ilmapiiriasia.” 

Uudessa työpaikassani minulla on ruotsalainen esimies, nimenomaan mies. Kerroin hänelle heti haastattelussa Felixistä. Mies vastasi ”Härligt!” ja kertoi omista lapsistaan. Felixin sairastellessa toissa viikolla olin kauhuissani poissaoloistani. Pomoni laittoi minulle viestiä taas, ”ta hand om familjen.” Suomessa vastaavissa tilanteissa olen kuullut esimiesten kyseenalaistavan onko puoliso yhtä paljon pois työstään lapsen sairastellessa.

Pystyn siis hyvin samaistumaan Helsingin Sanomien tekstiin. Omat kokemukseni Suomen ja Ruotsin eroista täsmäävät hyvin artikkeliin.

Saadessani tietää tulevasta leikkauksestani, sain alkuun ohjeita tutuilta olla kertomatta työnantajalle. Itse olin sitä mieltä, että työnantajan ja työntekijän suhde perustuu luottamukseen. Olin rohkea ja kerroin asiasta ennen kuin olin edes aloittanut työt. Tarjosin, että voisin ottaa sairasloman vaikkapa palkattomana lomana. Vastaukseksi sain ”Älä höpötä, terveys etusijalla.” Meinasin purskahtaa itkuun helpotuksesta.

Suomessa viedään mielestäni työtehokkuus jo liian pitkälle. Elämää on myös työn ulkopuolella. Jos ei ole, se on huolestuttavaa.

Lasten hankintaa lykätään sillä ajatuksella, että halutaan tehdä uraa ensin. Itse en koe menettäneeni mitään uran kannalta tärkeää ollessani 1,5 vuotta pois työelämästä. Päinvastoin. Opin itsestäni paljon uusia puolia, mutta samalla kasvoin ihmisenä valtavasti. Uraa ehtii tehdä nykypäivänä 70- vuotiaaksi asti. Valitettavasti lasten saannin suhteen tilanne ei ole ihan niin hyvä.

Savu nousee korvistani jos kuulen kommentteja siitä, ettei nuorta naista kannata palkata, koska suurella todennäköisyydellä hän jää jossain vaiheessa äitiyslomalle. Tässäpä teille ajatus jotka ovat tuota mieltä. Väitän olevani todella paljon motivoituneempi työntekijä nyt kun olen ollut poissa hetken työelämästä. Motivaatio näkyy varmasti myös työn tuloksissa.

Toivoisin ehkä työelämässä kaikin puolin enemmän välittämistä työntekijästä. Ymmärrän, että moni yritys Suomessa painii tällä hetkellä taloudellisten ongelmien kanssa. Mikään ei kuitenkaan estä välillä aidosti kysymästä mitä kuuluu? Tai näyttämästä, että työntekijä on tärkeä. Siinä vaiheessa kun työntekijä irtisanoutuu, on liian myöhäistä kertoa miten hyvää hänen työnsä on ollut. Hyvä työntekijä osoittaa hyvällä tekemisellään joka päivä kiitosta työnantajaa kohtaan. Mielestäni on kohtuullista edes kerran vuodessa antaa kiitosta myös työntekijälle. Arvostamalleen työnantajalle HALUAA tehdä hyvää tulosta. Motivaatio on mielestäni yhtälailla avainsana niin liikunnassa kuin työnteossa.

Mitä ajatuksia teillä tästä herää?

 

 

 

Perhe on paras!

Eilisessä aamu tv:ssä kerrottiin, että viime vuonna Suomessa syntyi vähiten lapsia lähes 150 vuoteen. Syynä tähän on se, että lasten hankintaa siirretään kokoajan myöhemmälle iälle. 

 En koe itseäni kovinkaan nuoreksi äidiksi. Sain esikoiseni ollessani 25-vuotias. Varsinkin raskaana ollessani sain kuitenkin kuulla paljon kommentteja miten näin nuorena alan hankkimaan lapsia. Asun pääkaupunkiseudulla ja huomaan, että täällä ajatus on se, että ensin luodaan ura, sitten tehdään lapset. Sain ihan suoraan myös kuulla tämän lauseen muutamalta naiselta.

Ihmettelen yhtä asiaa. Miksi en voi luoda uraa saatuani lapsia? Elastinen sanoo hyvin yhdessä biisissään. ”Lapsi on lahja, ei itseoikeus.” Itselläni yksi suurimmista haaveista on ollut tulla äidiksi. Miksi siis olisin odottanut pidempään, jolloin lasten saaminen olisi saattanut olla paljon vaikeampaa? Se on tutkittu fakta, että ikääntyessä hedelmällisyys heikkenee.

– Nainen on hedelmällisin noin 25. ikävuoden paikkeilla. Vaikka yksilölliset vaihtelut ovat huomattavia, alkaa hedelmällisyys laskea noin 30-vuotiaana ja selvemmin 35-vuotiaana, Tiitinen toteaa. (lainattu täältä)

Tottakai ymmärrän, että monilla saattaa olla samanlaisia haaveita kuin minulle, mutta oikea kumppani puuttuu. Tänä päivänä on vain jotenkin oletus siitä, että pitäisi olla talo, ura, rahaa mielellään paljon ennen kuin voi alkaa lapsia miettimään. Varsinkin nyt tuon pienen kanssa ajatus tuntuu hullulta. Hänelle tärkeintä on syli. Maissinaksut on tietenkin aina bonusta. 

 Välillä mietin millaisia ihmisiä me näistä pienistä ihmisistä kasvatetaan jos meidän ensimmäinen ajatus on se, että ensin ura sitten lapsi. Elämme maailmassa jossa mikään ei riitä. Pitää saada parempi titteli, nuorempi mies tai vaimo, enemmän rahaa, enemmän tykkäyksiä, enemmän seuraajia ja enemmän lihaksia.

Oppiiko lapsemme näillä tavoin toisten ihmisten huomioimisen, ystävällisyyden, välittämisen, rakkauden ja itsensä hyväksymisen. Epäilen. 

 Vietettiin eilen taas ihana päivä Felixin kanssa siskoni luona. Illalla pohdin kovasti, että tuo on nimenomaan sitä parasta ajanvietettä lapsille. Toistensa kanssa leikkiminen. Välillä riidellään leluista. Seuraavassa sekunnissa ollaan tekemässä kimppa halia koko porukassa. Illalla siskoni ja minä mentiin vauveleiden kanssa vetämään Järvenpäähän kävelykoulua. Paikalla olikin lähes 35 ihmistä tulossa reippailemaan. Mahtava päätös rupatella tuntemattomien vanhusten kanssa ja samalla kävellä 5km iltalenkki. 

 Ura voi loppua yhdessä yössä. Raha voi helpottaa elämää, mutta ei tuo rakkautta. Sosiaalinen media luo paineita, hyväksyntää ihmisiltä joita ei edes tunne. Perhe rakastaa, huolestuttaa, vihastuttaa, ihastuttaa, naurattaa, väsyttää. Perhe on paras! ❤

  

  

 

Pelko

Tämä aihe ei liity millään tavalla liikuntaan. Vaan pelkoon, joka on kasvanut äärimmäisyyksiin lapsen synnyttyä. Menetyksen pelko.

  
Muistan jo ennen Felixin syntymää, puhuneeni Heikille pelosta, että menettäisin hänet. Mietin usein etten tiedä miten selviäisin, jos näin kävisi. Heikki osaisi tehdä ruuan, sotkea ja liikkua ilman minuakin. Minä en välttämättä saisi edes televisiota päälle ilman häntä.

Nyt tuo pelko on kasvanut entisestään. Pelkään, että Heikille tai Felixille sattuisi jotain. Älkää siis ymmärtäkö väärin. Tämä pelko ei millään tavalla hallitse elämääni. Ajatus vain siitä että perheelleni sattuisi jotakin ahdistaa.

  
Katsottiin viikonloppuna elokuvaa, joka kertoo pariskunnasta joka jää etelän matkallaan keskelle merta, sukellusryhmän unohdettuaan heidät sinne. Tuon elokuva ahdisti mielettömän paljon. Heittäydyn ajatuksissani jotenkin roolihenkilöiden asemaan ja ahdistun. Nimenomaan erilaiset sarjat ja elokuvat saavat minulla tätä ahdistusta ja pelkoa aikaan.

Felixin ollessa mini vauva, inhosin kävellä hänen kanssaan portaita alas. Pelkäsin todella paljon kaatuvani portaissa ja hänen päälleen. Nyt kun jätkä jo kannattelee päätään on tuo portaissa kävely vähemmän extremeä.

Onko muut mammat huomanneet tällaisia fiiliksiä vai olenko minä vaan höpsähtänyt? 🙂

Muitakin hassuja mamma fiiliksiä olen alkanut havaitsemaan. Käyn joka torstai isoisäni luona kävellyttämässä häntä. Olen huomannut miten älyttömän hyvä fiilis siitä tulee, kun saan hänelle hyvän mielen, näin pienellä teolla. Sanoinkin viime viikolla ystävälleni, että huomaan äitiyden myötä muuttuneeni vähemmän itsekkääksi. Nautin nykyään huomattavasti enemmän siitä, että saan teoillani jonkun muun iloiseksi, kuin siitä, että itse itse olisin aina ykkösenä.

Kerroinko jo meidän ilouutiset? Ei en ole taas paksuna. Felix sai terveen paperit, eikä hän siis ole perinyt minun sydänsairauttani. Ilon kyynelhän siinä tuli kun kirjeen luin. 💗 Otettiin sitten samantien pojalle sairaskuluvakuutus Aktiasta. Toivotaan, ettei vakuutusta tarvitse ainakaan kovin paljoa käyttää.

  
Olen tällä hetkellä niin uskomattoman onnellinen. Arki on ihanaa. Päivisin tulee käveltyä lähes 10km päivässä. Olen nyt myös joka vaunulenkille saanut kaverin ja se vasta huippua onkin. On ihana olla pois oravanpyörästä ja oikeasti tehdä ihan mitä itse haluaa. Nähdä paljon ystäviä ja perhettä. Vaikka joidenkin mielestä mun vauva kuvat tulee jo korvista. On ihana huomata miten lapset yhdistää ihmisiä. 

  

Liikaa ajatuksia!

Loman lähestyessä jotenkin tuntuu että pitäis ottaa loppu spurtti mutta lähinnä tuntuu että se väsymys iskee nyt tosissaan. Töissä pitäis saada kaikki kuntoon niin että voi olla 2 viikkoa pois. Asiaa ei helpota se että mä olen jokatoinen päivä eri konttorissa. Välillä musta tuntuu että en tiedä kuka mä oon ja missä mä oon!

Katottiin viikonloppuna että meillä on melkeen kaikki lennot Air Francen koneella. Molemmat meinas kirjaimellisesti paskoa alleen. Ei ihan vielä olla unohdettu sitä faktaa että kyseisen firman kone tuli muutama vuosi sitten alas hieman tuntemattomista syistä. Joo ja me ollaan ne tyypit jotka matkustaa vähintään muutaman kerran vuodessa. Vuonna 2009 lentoja tais tulla lähemmäs 20. 😀

Oltiin lauantaina Klaus K:ssa brunssilla vanhempieni kanssa. IHANAA! Kerrankin oli aikaa istua alas ja jutella. Alkuruuat oli ihania. Mun lempparit oli varsinkin itsetehdyt bagelit ja siihen päälle kylmäsavulohta. Alkuruuat ja jälkkärit oli ruotsinlaiva meiningillä. Pääruuat tilattiin listalta. Itse tilasin talon Hampurilaisen. Se oli aika huikea pettymys. Söin ehkä 1/4 koska pihvi on aika tartar meiningillä paistettu. Eli raaka. Alkuruuat jäi tän brunssin parhaudeksi. Jälkkäripöytä oli myös aika pettymys. Vohvelit ja jäde oli loppu. Hedelmät oli loppu. Joten maistelin jotakin brownien näköistä ja jogurttia ja mysliä johon ripottelin vielä pähkinöitä sekaan. Pähkinät oli paahdettuja ja oli mielettömän hyviä. Muuten ei jäänyt ahaa elämyksenä mieleen. Tykkäsin silti jotenkin siitä alkuruoka pöydästä varsinkin että aijon kyllä antaa ravintolalle toisen mahdollisuuden vielä myöhemmin 🙂

Brunssi ala Klaus K
Brunssi ala Klaus K

Eilen tuli taas sellanen GIVE ME A BREAK olo illalla. Töissä olin kahdelta ihmiseltä saanut taas kuulla tutun kommentin näin naimisiin menneenä naisena. ” Sä olet raskaana.”

En tiedä onko se talvea varten keräämäni rasvakerros kehon ympärillä vai oikeesti vaan sen naimisiin menon johdosta. Jos mulla on paha olo, väsyttää, maha kipeä, jos oon ilonen, surullinen ihan mitä vaan niin menee sekunti tai kaks niin joku on huutelemassa näitä raskaus epäilyjä. not

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan lapsia. Suurin haaveeni on tulla joskus äidiksi. En kaipaa isoa palkkaa ja esimies tehtäviä. Mä haluan vaan perheen.

Sitä suuremmalla syyllä mielestäni ihmiset saisi HIEMAN varoa näitä kommentejaan. Olin eilen siskoni luona taas kylässä ja vaikka mennessä olin ihan väsynyt, kotiin tullessa olin taas iloinen oma itseni. Mietinkin taas että tuommonen aarre on kyllä parasta mitä ihmisen elämässä voi olla. Samalla kuitenkin herää pelko. En minä, eikä varsinkaan kukaan muu voi tietää onko lapsen saaminen välttämättä edes mahdollista. Lapsettomuus on kuitenkin suht yleistä vaikkakin asiasta on vasta viime aikoina alettu puhua. Kaikille utelijaille, me emme vielä ole edes yrittäneet. Pointti on vaan se että jos jommalle kummalle meistä ei lapsen saaminen olisikaan mahdollista olisi se minulle TODELLA kova paikka. Miltä nämä ” sä oot raskaana!” kommentit siinä vaiheessa tuntuisi ja miten sitä voisi tyynesti vaan ohittaa kommentit?

No sunnuntain lähestyessä koitan saada ajatukset hieman positiivisemmiksi. Maanantaina haen ensimmäisenä Mojiton ja nollaan sitten kaikki viimesetkin ajatukset. Riittääkö 6 bikinit??! PANIIKKI!

snorkeli