Ihanat kamalat raskauskilot

Hieman itselleni herkkä aihe taas. Syöminen, treenaaminen ja raskauden tuoma painon nousu. Sain viime kirjoitukseen kommentin, jossa kehotettiin syömään tarpeeksi koska treenaan niin paljon.

Yksi syy miksi lasten välissä on 4 vuotta ikäeroa on juurikin tämä pelottava asia nimeltään vartalon muutos ja painonnousu. Kutsukaa pinnalliseksi ja itsekeskeiseksi, mutta minua painonnousu ahdistaa todella paljon.

Voin henkisesti parhaiten kun treenaan paljon ja syön tarkasti. Tuolloin olen hyväntuulinen ja minulla on hyvä olla. Pyrin pitämään yhden herkkupäivän viikossa. Luokittelen herkuksi myös leivän, jota pyrin arkisin välttämään. Saatan tuntea morkkista jos syön perjantai iltana iltapalaksi leivän kinkulla ja kananmunalla. Tiedän, että tämä ajattelutapa ei ole tervettä. Haluan kuitenkin voida hyvin ja tiedän että voin parhaiten syömällä tarkasti ja treenatessani päivittäin.

Raskaus on kuitenkin lisännyt varsinkin hiilihydraatti himoani. Olen tammikuun ollut herkkulakossa ja se on mennyt jopa yllättävän helposti. Viikonloppuna juhlinkin ruisleivällä ja maustekurkuilla. Eivät kyllä aiheuta jätskiövereiden kaltaista morkkista, mutta vedän sitten tuota leipääkin kaksin käsin.

Olen puhunut tästä rehellisesti neuvolassa. Haluisin nauttia raskaudesta niinkuin siitä kuuluu nauttia. TIEDÄN, että pääsen raskauskiloista eroon. En vain voi sietää sitä oloa ja itsetunnon romahtamista minkä lisäkilot minulle tuovat.

Nevolassa tähän asiaan suhtauduttiin ihanasti. Neuvolatäti hoki, miten hän on enemmän huolissaan mikäli lisäkiloja ei tule. Hän myös lupasi konsultoida psykologia ja kysyä miten voisi parhaiten minua auttaa ja tukea.

Vauva voi hyvin, kun äiti voi hyvin. Muistan miten omalla tavallani nautin myös siitä kunnon ja kropan uudelleen rakentamisesta ensimmäisen raskauden jälkeen. Voisinko kääntää tämänkin tällä tavoin positiiviseksi haasteeksi? Rakentaa raskausaikana mahdollisimman hyvä pohja vauvalle kasvaa ja kropalleni kasvattaa beibiä.

Rakastan haasteita ja jos päätän jotain, teen myös kaikkeni saavuttaakseni ne. Sen voin luvata, että beibin hyvinvointi menee kaiken edellä. En tee mitään pikkuisen hyvinvoinnin vaarantamiseksi. Syön riittävästi, mutta olen todella tarkka siitä mitä syön ja liikun päivittäin. Treeniin olen vielä lisännyt nimenomaan lantionpohjaa ja syviä lihaksia vahvistavia liikkeitä.

Nyt raskausviikolla 17 painoni on noussut noin 1,5kg. Mikä on mielestäni ihan maltillista. Tosin Felixin kanssa oli sama ja silti laitokselle lähtiessäni vaaka näytti ihastuttavaa +18kg lukemaa. Kilot oli kyllä karistettu 4kk synnytyksestä, mutta saihan sen eteen tehdä töitäkin.

Tiedän, että minua varmasti pidetään tämän vuoksi pinnallisena ja itsekkäänä. Haluan niin itseni kuin lasten takia pysyä hyvässä kunnossa. Tiedän olevani onnekas koska saan kasvattaa jo toista lasta masussani. Nämä ovat kuitenkin rehellisiä ajatuksiani ja tuntemuksiani, enkä oikeasti usko olevani yksin näiden kanssa.

 

Vauva nr 2! <3

Joku saattoi jo instagramin puolelta nähdä. Mikäli kaikki menee hyvin, täydentyy perheemme toisella lapsella heinäkuun alussa. 💗

Kaikki tapahtui aika nopeasti ja uutinen vaati jotenkin totuttelua enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tietenkin elämäkin on opettanut, että mitä vain voi tapahtua, emmekä halunneet uutisesta kovinkaan aikasin kertoa.

Alkuraskaus oli heti hyvin erilainen kuin Feffen kanssa. Väsymys oli jotakin ihan sanoin kuvaamatonta. Myös pahoinvointia oli selkeästi enemmän ja aamupuuron jälkeen tulee edelleen etova olo hetkeksi.

Ensimmäinen kolmannes meni kyllä hujauksessa. Treenasin ihan normaalisti. Juoksin paljon, koska tiedän, että tuo rakas harrastus jää jossakin vaiheessa tauolle. Vatsalihasliikkeet olen pikkuhiljaa jättänyt pois ja keskityn niiden sijaan syviin vatsoihin sekä lantionpohjanlihaksiin. Puolimaratonin kipitin onnessani 12 raskausviikolla. Olen tammikuun lopulla menossa äitiysfysioterapeutin luokse FemiHealthiin saamaan lisävinkkejä fiksusta treenaamisesta raskausaikana.

Felix on aika innoissaan pikku sisaresta. Hän pääsi myös moikkaamaan miniä kun oli meidän mukana ultrassa. Vauvalle annetaan joka päivä halit ja pusut. Sukupuoli on tulevan isoveljen mielestä joka toinen kerta poika ja jokatoinen tyttö. 💗

 

img_6773
RV 14

Mahani kokoa jaksetaan taas kommentoida. Homma on sama kun Feffen kanssa. Maha ei ensimmäisellä kolmanneksella kasvanut ja pullahtaakin varmasti taas kahta kauheammin raskauden puolivälin tienoilla. Ystäväni kanssa ollaan vähän jopa naurettu näille minun raskausmasu kuvilleni.

Tuliko monelle lukijalle yllätyksenä? 🙂

Joko niitä sisaruksia on tulossa?

Toistan itseäni. Lapsi on lahja, ei itseoikeus. 

Nyt olen saanut kuulla ensimmäisiä kyselyitä tai kommentteja, että ”toista vaan perään.”

Nyt, reilun vuoden jälkeen viime raskaudesta. Pystyn ensimmäistä kertaa ajattelemaan olevani taas joskus raskaana. Tähän asti ajatus uudesta raskaudesta on ollut kamala, vaikka ensimmäinen raskauteni oli TODELLA helppo. Silti toinen lapsi saa vielä odottaa. Itsekkäistä syistä. Haluan hetken aikaa nauttia taas omasta kropastani ja saada sen kuntoon. Ennenkuin mennään taas toisen ihmisen ehdoilla, minun vartalossani. 


Nostan hattua niille naisille, jotka tekee lapset peräkkäin. Minusta ei olisi ollut siihen. Ajatus siitä, että alottaisin vauva rumban uudelleen juuri kun ollaan Felixin kanssa saatettu vauvavuosi päätökseen tuntuu hurjalta. Minun on pakko saada hengähtää välissä. Ajatus siitä, että minulla olisi kaksi vaippaikäistä, kaksi syötettävää tai kaksi puettavaa tuntuu liian rankalta. Hatunnosto vain kaksosten äideille. 😅


Felix kaipaa myös edelleen paljon sylittelyä ja huomiota. Olisi mielestäni kamalaa sanoa noin pienelle, että mamman syliin ei nyt voi tulla kun täällä on toinen. 

Mieheni otti meillä ensimmäisenä puheeksi milloin seuraava lapsi saa tulla. Mukavaa, että hänkin on vielä halukas saamaan lisää lapsia. Mielestämme hyvä ikäero on noin 2,5-3 vuotta. Tuolloin Felix ymmärtää jo asiasta paljon enemmän ja on varmasti vielä omatoimisempi. 

Täältä ei siis ole vielä vähään aikaan kuulumassa lisää vauva uutisia. 


Mikä teidän mielestänne on sopiva ikäero lapsilla? 

Bikinikunto

Kirjoitan myöhemmin vielä lisää Thaimaan reissusta. Kunhan olen kunnolla toipunut oksennustaudista, jonka sain tuliaisena reissusta. Enpä ole moista tautia 11 vuoteen sairastanut.IMG_2270

7kk synnytyksestä oli aika pukea ensimmäistä kertaa bikinit pallovatsasta luopumisen jälkeen. Täytyy myöntää, että hieman ahdisti. Super julkkis mutsit kuitenkin kisaa jo bikinifitness kisoissa tuossa vaiheessa.

Tällä hetkellä itse raskaus tuntuu jotenkin jo todella kaukaiselta. Olin mielestäni tässä vaiheessa palautunut jo hyvin. Painokin on reilu 5kg vähemmän (8kg oksutaudin jälkeen) kuin ennen raskautta. Onneksi olin ostanut ihania uusia bikineitä, joita odotin jo saavani päälleni. Peilistä katsoessani fiilis olikin paljon positiivisempi kuin olin ajatellut. Ihan ok:n näköinen hieman kalpeahko mutsi ihminen tuijotti peilistä.

MUTTA.

Instagram friikkinä pyysin tietenkin miestäni ottamaan uusista bikineistäni kuvia. Kuvia katsellessani iski totuus vasten kasvoja. Tuntui, että kuvia katsellessani en nähnyt muita asioita kuin virheitä vartalossani. Mahaa joka ei enää ole yhtä kiinteä kuin ennen, selluliitit jaloissa ja raskausarvet mahassa. Äitinikin kysyi vielä vahingossa altaalla ”mitä sun kyljissä oikein on?” -”No mamma, ne on mun raskausarpia.”

Piti oikeasti kotiin tullessa selata kuvia taaksepäin, jotta voisi itselleen taas muistuttaa mistä on lähdetty. 7kk sitten oli biksulook tämä.

IMG_8849

Äly hoi blondi. This is life. Jos meinaan vielä muutaman muksun tässä pyöräyttää, ei nämä raskausarvet varmaan ole vähentymässä. Mahani oli TODELLA suuri tuossa loppu vaiheessa, joten ei se ihan hetkessä siitä häviä. Arvatkaa mikä omaan fiilikseen auttoi… Hävettää myöntää, mutta juuri tuo kirottu sosiaalinen media. Laitoin lomakuvia faceen ja instagramiin. Vasta muiden kommentit sai minut heräämään. Minä 7kk sitten synnyttänyt äiti ihminen näytän hyvältä bikinit päällä.

Totuus on kuitenkin se, että meitä synnyttäneitä mammoja pitäisi oikeasti kehua enemmän. Raskaana ollessamme saamme koko ajan kuulla ”oletpa sinä kasvanut” kommentteja. Kun synnytyksen jälkeen pääsemme taas omiin mittoihimme, tulee harva enää sanomaan ”oletpa sinä pienentynyt.” Naista ei KOSKAAN voi kehua liikaa, ei varsinkaan synnyttänyttä naista. Muistakaa se.

Itse kadotin hetkeksi itsevarmuuteni noiden raskauskilojen myötä. Tuohon vaikutti varmasti myös kaikki se, että nyt ei ikinä enää laita omia tarpeitaan etusijalle. Sitä harvoin on enää Amanda, vaan usein miten mamma. 7kk aikana parisuhde on myös jäänyt kakkoseksi ja ykkös sijalla on ollut perheen aika.IMG_0562

Huhtikuussa saan osallistua valokuvaaja Susanna Hynysen valokuvaus projektiin nimeltä Kaunis Äiti. Susannan ideana on valokuvilla näyttää, että synnyttäneet äidit ovat kauniita. Kaiken kokoisina ja näköisinä, juuri niillä raskausarvilla, jotka muistuttavat meitä meidän elämämme suurimmasta työstä ja saavutuksesta. Uuden elämän ihmeestä. Tuo projekti auttaa varmasti myös tässä oman kroppansa hyväksymisessä.

Tältä näyttää 7kk sitten synnyttäneen äidin kroppa


Vartaloni ei ehkä tule näyttämään samalta kuin ennen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se silti näyttäisi hyvältä!

 

Vuosi 2015

 Vuosi 2015, annoit meille enemmän kuin osasimme toivoa. Toivottavasti 2016 on yhtä täynnä rakkautta, iloa, terveyttä ja reissuja! 
Tämä vuosi täytti yhden suurimmista haaveistani, minusta tuli äiti maailman täydellisimmälle pojalle.

  
Vuoden alussa ajattelin, että blogini lukijakunta varmasti vähenee, koska tiesin kirjoitusten väkisinkin pyörivän odotuksen ja vauvan  ympärillä. Ilokseni sain kuitenkin todeta, että treenaava mamma kiinnosti lukijoita entistä enemmän. Vuoden aikana blogiani on luettu yhteensä 89000 kertaa. Kiinnostavimpia aiheita oli synnytys ja kotiutuminen ja mama ja masu treenaa.

  
Jos teillä on toiveita blogin suhteen vuodelle 2016, otan niitä erittäin mielelläni vastaan.

Kiitos kaikille lukijoilleni, että olette olleet mukanani tämän mahtavan vuoden aikana.

Super ihanaa uutta vuotta toivottaa blondi perheineen 😘💗

  

  

Neuvolat jämähtäneet 90-luvulle?!

IMG_9156

Kaikella kunnioituksella mukavaa neuvolantätiämme kohtaan. Olen raskauden alkuvaiheista lähtien ihmetellyt neuvolakäyntejä. Juteltuani ystävieni kanssa, olen huomannut etten ole yksin ajatusteni kanssa.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä syynätään äiti tarkasti läpi. Käsi ylös kaikki te läskit mutsit, jotka olette saaneet noottia neuvolatädiltä, koska painoindeksissä alat jo hätyytellä ylipainoisten rajaa?

Aloin viime viikolla mökillä treenaamaan jo käsiä kun ei sitä neuvolassa kielletty. Juteltuani kätilön kanssa, tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja nyt jatketaan pelkillä kävely lenkeillä.
Aloin viime viikolla mökillä treenaamaan jo käsiä kun ei sitä neuvolassa kielletty. Juteltuani kätilön kanssa, tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja nyt jatketaan pelkillä kävely lenkeillä.

Lähes kaikkialla on todettu tuon painoindeksin olevan nykyään aivan surkea mittari painon tarkkailussa. Raskauden alkuvaiheessa olin omasta mielestäni oikein hyvässä kunnossa ja varsinkin lihasta löytyi. Painoindeksini hätyytteeli lähellä ylipainon rajaa. Eikö nykymaailmassa voisi terveydenhoitajat hieman katsoa miltä mamma näyttää ja sen jälkeen puuttua painoon jos oikeasti on aihetta huolestua?!

IMG_9172

Olen myös raskauden alkuvaiheista lähtien koittanut kysyä neuvolasta ohjeita liikkumiseen. Vastaus on usein ollut: ”En oikein tiedä, varmaan ihan ok.”

Nyt kyselin miten voin synnytyksen jälkeen alkaa treenaamaan? Totesin, että käsiä varmasti voi pikkuhiljaa alkaa jo jumppaamaan. Taas sama vastaus. ”En nyt oikein tiedä, kyllä varmaan jos hyvältä tuntuu.”

Tapasin toissapäivänä kuitenkin kätilön, joka suositteli minulle kovasti olla tekemättä mitään muuta kuin kävelyä ennen jälkitarkastusta. Hän sanoi, että vaikka ei siltä tunnukaan, voi esimerkiksi hauiskäännössä olla yllättävän paljon ponnistusta mukana, jolloin on aina riski kohdunlaskeumalle.

Jotenkin tämän hetken fitness boomin ollessa korkeimmillaan, ihmettelen ettei neuvolassa osata tällaiseen asiaan antaa minkäänlaista neuvoa. Veikkaan, että meitä liikkuvia äitejä löytyy kuitenkin jo jonkin verran nykypäivänä. Neuvolaa pitäisi rajusti uudistaa 2000- luvulle. Nyt kysymykseen kuin kysymykseen annetaan esite käteen ja todetaan, että tuolla taisi lukea jotakin asiasta. Näitä esitteitä ei tosin ole uusittu 90-luvun jälkeen. Eikä ilmeisesti montaa muutakaan asiaa.

Sama juttu mietityttää D-vitamiini ohjeistuksen kanssa. Luin aikaisemmin blogikirjoituksen, jossa pohdittiin eikö D-vitamiini kulje myös äidinmaidon mukana vauvalle? Äitejä löytyy varmasti laidasta laitaan. Onko kukaan miettinyt olisiko lapsen mahdollista saada tarvittava D-vitamiini määrä äidinmaidon kautta? Nyt minulle, joka syön kalaa 2-4 kertaa viikossa, kylven auringossa ja syön todella monipuolisesti, on sama D-vitamiinisuositus vauvalle kuin äidille, joka syö ainoastaan pikaruokaa, polttaa tupakkaa ja inhoaa aurinkoa. Doesn’t make sense.

9 kuukautta

Alkaa olla 9 kk odotus ohi. Tätä tunnetta on mielestäni todella vaikea pukea sanoiksi. 9 viimeistä kuukautta on eletty tätä varten. Fiilis on ehkä jollain tavalla sama kuin odottaa etelän matkaa. Tässä on vaan se eri juttu, että lähtöpäivä ei ole varma vaikka todennäköinen lähtöpäivä onkin annettu. Varauksessa on kuitenkin + – 14 päivää. Matkatavarat on ollut pakattuina jo viimeiset 2 kk. Nyt kun lähtöpäivä vihdoin on käsillä ei oikein tiedä millaisilla fiiliksillä sitä olisi. Tässäkö tämä 9 kk nyt sitten oli. Jotka aluksi tuntuivat kiduttavan hitailta, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin kaikki olisikin mennyt pelottavankin nopeasti. Toisinaan olen ihan valmis lähtemään ja seuraavassa hetkessä mietinkin että jospa ei vielä kuitenkaan vielä huomenna. Sillä kun lähtö tällä kertaa koittaa, ei paluuta entiseen enää ole.

IMG_8932

Moni kyselee minulta pelottaako synnytys. Minun on myönnettävä että en synnytystä osaa pelätä. Luotan siihen että olen sairaalassa ammattilaisten käsissä. Palkinto jonka saan niistä tulevista kivuista on jotain mistä olen aina unelmoinut. Tiedän myös että synnytyksessä voi sattua asioita jotka eivät ole minun hallinnassani, joten turha suunnitella asioita etukäteen. Toivon pystyväni synnyttämään normaalisti alateitse ja uskon että tärkeintä on myös uskoa ja luottaa omiin voimiinsa vaikka jossakin vaiheessa varmasti usko alkaa loppua.

Ainoa asia mitä edelleen välillä mietin on se, että toivon kovasti että synnytyksessä kaikki menee hyvin ja pienokaisemme syntyy terveenä. Mieheni suku on Viitasaarelta kotoisin ja sieltä on myös minun sydänsairauteni lähtöisin. Mieheni sukua ei koskaan ole kyseiseltä sairaudelta testattu. Jos mieheni kantaisi samaa geenimutaatiota, olisi suuri todennäköisyys että lapsemme syntyisi kuurona. Tämä seikka minua välillä mietityttää kovasti. Tiedän että se ei olisi maailmanloppu mutta pienen ihmisen kasvattaminen pelottaa jo muutenkin. Miten paljon se vaikeutuisi kun yksi yhteinen kommunikaatiotapa puuttuisi?

11695781_10153033560627887_2684055748486281127_n

Veikkaan että pikkukaveri viihtyy vielä yli lasketun ajan masussa. Hän ei ole antanut itsestään mitään merkkejä, että olisi valmis tähän ulkomaailmaan. Annan hänen siis rauhassa olla ja tulee kun on valmis tulemaan. Treenaamalla häntä ei ainakaan saa ulos savustettua. Tänään soutelin huvikseni 10km soutulaitteella ulkona auringonpaisteessa kun seura oli niin hyvää. Enkä saanut  soudulla edes pienen pientä supistusta aikaiseksi. Hyvän olon kyllä kuitenkin! 😉

IMG_8931

Olen miehelleni hokenut viimeiset 4 viikkoa miten nyt saattaa olla meidän viimeinen viikonloppu kahdestaan pitkiin aikoihin. Mies ei kohta enää usko tätä. 😀 Aamupäivällä minä pyöräilin ja mieheni juoksi salille. Illalla lähdettiin vielä ihastelemaan Helsingin kesää kahdestaan. Ensin istuttiin Hernesaaressa Cafe Birgitassa kuuntelemassa live musiikkia, syömässä ja juomassa. Siitä siirryttiin vielä katsastamaan uusi Hernesaaren ranta jossa tarjolla on ruokaa ja juomaa. Oikein mukava paikka tuokin, vaikka tuntuu että ehkä hieman myös ”näyttäytymis” paikka tällä hetkellä.

11703134_10153031625987887_4622717747201056622_n

Cafe Birgitta
Cafe Birgitta