Kuuluisia lauseita raskauden viimeisillä viikoilla. Luulin tällä kertaa selviäväni ilman loppuraskauden ahdistusta. Väärin luultu. Jokainen pieru vinossa vatsassa herättää toivonpilkahduksen ”nytkö?” jokainen vihlasu alaselässä saa uskomaan, että tästä se lähtee. No ei lähde ja se jos mikä kiristää hermoja.
Olotilani on edelleen mainio. Varsinkin aamupäivisin. Rv 38+6 tein vielä kaksi treeniä ja touhusin Fefun kanssa koko päivän. Eilen tein pakaratreenin ja kävelin 18 000 askelta. Päivällä maha saattaa olla pitkiäkin aikoja kivikova, joka väsyttää hieman alaselkää, mutta itselleni tuohon olotilaan liike on paras lääke.
Viikonloppuna tuli myös muutama ihan tuntuva supistus joka herätti toivonpilkahduksen. Nyt on kuitenkin ollut taas hyvä olo ja ennustankin Beibin viihtyvän masussa ainakin laskettuun päivään saakka.
Hassuinta tässä on se, että minulla ei ole mikään kiire lopettaa tätä rentoa lomailua ja treenaaminen loppuu vähäksi aikaa synnytyksen jälkeen. Henkisesti on vain jotenkin todella raskasta odottaa synnytyksen alkamista.
Mieleen ei mahdu oikein mikään muu kuin lähestyvä synnytys. Miten se alkaa? Milloin se alkaa? Onko kokemus yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kerralla? Tuleeko tällä kertaa merkkejä alkavasta synnytyksestä? Olenko nyt hieronut riittävästi öljyjä joka paikkaan jotta selviän mahdollisimman vähillä nirhaumilla? Onko Beibi Fefen näköinen? Onko hän minkä kokoinen?
Vointi on niin hyvä, ettei tahtia haluisi hidastaa. Samalla tietää synnytyksen olevan pakostakin lähellä ja siihen haluisi lähteä mahdollisimman hyvä voimaisena.
Odotan synnytystä niin kovasti ja samalla tiedostan, että tuosta alkaa taas ihan uusi vaihe elämässä. Odottavan aika on tosiaan joskus aika pitkä.
Näitä viikkopäivityksiä ei kovinkaan paljoa ole tässä raskaudessa tullut. Aika ja viikon on yksinkertaisesti menneet niin jäätävän vauhdilla. Tämän viikon jälkeen alkaa jo äitiyslomani. Fiilis on rehellisesti sanottuna aika ristiriitainen. Olen suunnitellut paljon tekemistä ennenkuin beibi syntyy. Feffen kanssa on suunniteltu retkiä Korkeasaareen, uimaan, Leon leikkimaahan. Tiedossa on konserttia, haastattelu vauva lehteen, synnytystapa- arvio ja toivottavasti paljon liikuntaa ilman kiirettä.
Palasin töihin aika tasan 2,5 vuotta sitten äitiyslomalta. Tajusin vasta töihin palatessani miten paljon olin kaivannut sosiaalista kanssakäymistä ilman, että jokainen puheenaihe liittyy lapsen kehitykseen ja kakan väriin. Työpaikka oli tuolloin uusi, samoin kaikki uudet työkaverit. Nyt noista ihmisistä on tullut minulle parhaimipia ystäviä, joiden kanssa olen nauranut, itkenyt, laulanut, tanssinut, treenannut ja hölmöillyt. Vaikka tiedän, että ei tässä mitään lopullisia hyvästejä olla tekemässä (Istun luultavasti jo ensi viikon perjantaina perinteisellä fredags fikalla) jännittää silti tipahdanko tavallaan porukan ulkopuolelle ja väheneekö yhteydenpito kun olen puklulta haiseva mamma ja muilla työkiireet jatkuu entiseen malliin?! Onnekseni yksi läheisimmistä työkavereistani odottaa esikoistaan ja hänellä on laskettuaika 1,5kk minun jälkeen. Ollaan jo jaettu toistemme kanssa kaikki ihanimmat raskausoireet ja neuvolakäntien väliaikatiedot.
Tämä raskaus on suoraan sanottuna ollut edellistäkin helpompi alun väsymystä lukuunottamatta. Suurimpia vaivoja on ollut välillä iltaisin tuntuva pinkeys mahassa. Se ei varsinaisesti tunnu supistukselta, vaan siltä, että olisin syönyt taas vaihteeksi liikaa ja mahani venyy sen mukaan. Viime viikolla jouduin kuitenkin pieneen paniikkiin. Lauantaina puoliltapäivin olin ollut vain lenkillä vanhempieni koirien kanssa ja Jumbossa shoppaamassa kun aloin tuntea epämiellyttävää tuntemusta ja kovettumista mahassa. Tunne oli sen verran kova, että tirautin tuossa vaiheessa jo muutaman paniikki kyyneleen. Olen muuten aika huoleton odottaja, mutta en haluisi, että beibi syntyisi kovinkaan ennenaikaisesti. Iltapäivästä hakiessani vanhempiani lentokentältä huomasin että, tulee kyllä kivuttomia supistuksia säännöllisesti. Otin kotona panadolin joiden avulla supistukset onneksi loppuivat. En tiedä kuinka normaalia tuollainen on raskauden tässä vaiheessa, viime raskaudessa tuollaista tuli kuitenkin vasta siinä vaiheessa kun synnytys todella käynnistyi. Olin loppupäivän ihan hermoraunio ja purskahtelin itkuun muutamankin kerran stressi tilassa. Tuon jälkeen olo on kuitenkin ollut taas hyvä ja beibi on kokoajan ollut aktiivinen oma itsensä.
Raskaus on muutoksineen ollut pääkopallenikin helpompi kuin alkuun ajattelin. Alussa joka ikinen raskauskilo hirvitti. Nyt olen itselleni paljon armollisempi. Herkkuhimot ovat itseasiassa ehkä vähän jopa hellittäneet normaalista. Herkkuövereiden sijaan syön mielummin Vaasa&Vaasan ohuen ohutta ruispalaa 4 siipaletta. Namnam! 🙂 Jokapäiväisen liikunta annokseni tarvitsen kuitenkin edelleen, mutta tällä hetkellä treenipakkomielteeseeni riittää jo kunnon kävelylenkki päivään tai kevyt pyörälenkki. Viimeisellä kolmanneksella treeni on edelleen saman kaavan mukaista. Aerobis painotteista kävely, uinti, pyöräily tai crosstrainer päivittäin. Lisäksi saatan tehdä pientä lihaskuntoa. Kirjoitan treeneistä erillisen postauksen myöhemmin. Painoa oli viikolle 34 tullut nyt 10,5kg joista suurin osa on tullut ensimmäisen 20 viikon jälkeen. Ihan samalla tavalla kuin Feffen kanssa. Hyväksyn painon nousun ihmeen hyvin. Olen tajunnut, että kroppa kerää rasvaa halusin tai en ja sitä tarvitaan, jotta beibi pystyy kasvamaan ja minä kykenen häntä syntymän jälkeen ruokkimaan. Oma peilikuva ei imartele, mutta en ole myöskään menettänyt kaikkia itsevarmuuden rippeitä vaikka pylly muistuttaa taas normaalia enemmän olterman juustoa. Kunto on varmasti kuitenkin pysynyt jokseenkin hyvänä ja viikolla 34 nousi vielä leuanveto. Tavallaan saan kiksejä myös siitä ajatuksesta että, kun treeni lupa synnytyksen jälkeen tulee saan alkaa taas megamaisella motivaatiolla tavoittelemaan uusia juoksu ja leuanveto ennätyksiä. Varasin itselleni jo ajan äitiysfyssari Ira Rissaselta noin 4-6vkon päähän synnytyksestä. Palautuminen raskaudesta ja synnytyksesestä tehdään tälläkin kertaa 110%.
Beibi kasvaa hyvin käyrällä. Tässä raskaudessa saankin yhtäkkiä kuulla miten mahani on niin kovin pieni. Sitä se ei kyllä ole, mutta ehkä vähän eri mallinen kun Feffen kanssa. Nyt maha ei näy niin selkeästi takaa ja edestäpäin katsottuna, mutta sivuprofiili on jo varsin muhkea. Rauta-arvot ovat olleet hieman alhaiset, joten olen reilun kuukauden syönyt nyt rautalisää ja huomaankin vaikutuksen pikkuhiljaa omassa jaksamisessa. Pissalla juoksen vuorokaudessa noin 35 kertaa. Saatan EDELLEEN välillä unohtaa masun olemassa olon. Liikkuminen ei tuota vielä ongelmia, mutta bikinirajojen sheivaus menee jo suht sokkona. Tykkään jopa silitellä massua ja tunnustella beibin liikkeitä. Yritän ajatella että, tämä on hyvin todennäköisesti viimeinen kerta kun tulen tämän kaiken kokemaan.
Odotan synnytystä NIIN paljon. Lähden samalla rennolla asenteella kun Feffenkin kanssa. Ainut oikea toive on saada beibi ja pimppi ehjinä synnytyksessä. Luotan ammattilaisiin ja otan vinkkejä heiltä vastaan. Tärkeintä on itse pysyä mahdollisimman rentona.
Yhtäkään vauvan vaatetta en ole pessyt, sairaalakassi on tässä vaiheessa vielä ajatuksen asteella ja raskausvaatteitakin on ostettu ihan kokonaiset 2kpl koko raskauden aikana. Itseasiassa kaikki beibin vaatteet ja tavarat turvakaukalosta lähtien on vielä tässä vaiheessa vuokravarastossa odottamassa uuden kodin valmistumista.
Huomenna tirautan varmasti kyyneleen tai kaksi, kun juhlimme työporukalla läksiäisiäni. Voi jehna. Miten kummassa nuo tyypit pärjää ilman minun kaltaistani persoonaa toimistolla?! 😉
Meillä on maailman ihanin poika. Juuri meidänlainen pikku mies. Saanut molempien vanhempien parhaat puolet. Felix on herkkä, iloinen, hauska, kohtelias, äänekäs, nauravainen ja hellyydenkipeä. Ainut aika kun tuo poika välillä koettelee on yleensä iltaisin kun mammaakin jo väsyttäisi, mutta jätkää ei. Kopkop Felixillä ei mitään kovinkaan vahvaa temperamenttia ole. Jos hänelle hieman korottaa ääntään on heti suru puserossa. Huutamisen sijaan Felixille on pienestä asti toiminut paremmin ystävällinen puhe ja kannustaminen. Poika on kuin äitinsä. Tekee mitä vain saadakseen kehuja.
Aamuisin Felix haluaa usein aina yllättää ja valitsee itse vaatteensa ja pukee niin, että ei saa katsoa. Kun pukeminen on valmista tullaan ylpeänä luokse ja näytetään ”tadaa” jolloin kehujen säestämänä poika hymyilee ylpeänä.
Feffe tykkää kovasti läheisyydestä, haleista ja pusuista. Niin mammakin. ❤ Felix kertoo myös monta kertaa päivässä, ”mamma jag älskar dig!” Hieno piirre nuoressa miehessä.
Reissussa Feffe sai mamman hieraisemaan silmiään kun minimänin piti useampana iltana siivota kämppä ennen nukkumaan menoa. Voin kertoa, ettei tämä piirre todellakaan ole minulta peritty. Pakko oli heti soittaa Mofalle ja kertoa, että vaikka lapsesi on menetetty tapaus niin lapsenlapsissa on vielä toivoa. Mofa kun sattuu pitämään siisteydestä.
Felix on pienestä asti elänyt mukana liikunnallisessa arjessa. Olin niin onnessani Espanjassa kun vierelläni juoksi pikku lenkkikamu ja altaan reunalla kuulin joka käännöksessa kannustushuutoja. Reipas pikku minikoutsini.
Sisaruksethan eivät oikeastaan ikinä ole toistensa kaltaisia. Ei ainakaan ketkään minun tuntemat. Olen jotenkin henkisesti varautunut siihen, että beibi tulee olemaan ihan erilainen vauva ja luonne kuin Feffe. Tämä herättää hieman pelonsekaisia tunteita minussa.
Jos beibillä onkin vahvempi temperamentti kuin veljellään tai huonommat unenlahjat? En halua vertailla lapsia. Kaikki ovat erilaisia. Kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Pelottaa kuitenkin, että vertailen lapsia huomaamattani. ”Älä nyt viitsi, katso nyt miten hienosti Felix siivoaa.” ”Älä kiukuttele, Felixkään ei koskaan tee noin.” ”Miksi en saanut yhtä hyvin nukkuvaa vauvaa kuin Feffe oli?”
Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Uskon, että kaikenlaiset ajatukset ovat ihan normaaleja. En vain omilla sanoillani tai eleilläni halua aiheuttaa lapsilleni eriarvoisuuden tunnetta. Koska uskon, että tällainen on yleistä. Ihmiset tekevät tätä hieman huomaamattaankin. Eräässä lukemassani kirjassa sanottiinkin, että aina pitäisi muistaa kehua lapsen tekoja ei lapsen luonnetta. Eli ”Teit tuhmasti kun heitit tuon tavaran lattialle, eikä ”olitpa tuhma kun heitit tuon tavaran lattialle.”
Yhtä lailla minusta on hienoa jos lapsella on oma tahto, ihan ajatellen sitä miten kovassa maailmassa nykypäivänä eletään. Felix on tietenkin myös aika vauhdikas ja äänekäs persoona, joten ehkä pikkuveli olisikin vain rauhallisempi versio. Haha. Jää nähtäväksi. Kovin odotettu ja rakastettu hän tulee jokatapauksessa olemaan. ❤
”Ootpas sä jo iso!”, ”Ohho, no nyt on kyllä maha kasvanut.”, ”Onkohan tuolla vauvaa ollenkaan, on niin pieni maha?”
Raskaana olevan naisen ulkoista olemusta on kaikilla oikeus kommentoida. Tiedoksi teille kaikille, jotka ette ole olleet raskaana. Jos haluatte jotain kommentoida raskaana olevalle naiselle, kertokaa vain ja ainoastaan hänelle kuinka kauniilta ja hyvältä hän näyttää. Valehteleminen tässä tilassa on sallittua, kunhan teet sen uskottavasti.
Somessa jaetaan raskausviikkojen masukuvia. En ole ihan varma onko voittaja se jolla on suurin vai pienin maha?! Koska vertailustahan kaikessa on kyse. Kun ihmispennut on punnerrettu maailmaan alkaa kisa siitä, kuka saa sen masun katoamaan mahdollisimman nopeasti.Saunassa tuiki tuntematon nainen kommentoi vatsani kokoa. Kun on kuulemma niin pieni vielä. Tuntuu, että pitäisi vähän anteeksi pyydellä kun tuo ei vielä ole ihmisille tarpeeksi iso.
Naisen vartalossa tapahtuu NIIN järkyttävän isoja muutoksia mielettömän lyhyessä ajassa, että on lähes mahdotonta saada pää pysymään muutoksessa mukana. Itselläni oli vuosi sitten vielä mandariinin kokoiset tissit. Nyt melonitkin jäävät kakkoseksi, no ainakin toisen tissin rinnalla. Reidet ja takapuoli kerää rasvaa nopeammin kuin ehtii silmiään räpäyttämään.
Sosiaalinen media on raskaan olevalle naiselle helvetti. Eräs seuraamani crossfit mimmi oli salilla treenaamassa 5 päivää synnytyksestä. Hän teki tällaisia kevyitä liikkeitä kuin palomies punnerruksia ja kahvakuulaheilautuksia. Hän itseasiassa kertoo instassa olevansa fysioterapeutti. Ammattikunta joille itselläni on aika suuri kunnioitus ja haen heiltä nimenomaan tukea raskaudenaikaiseen liikuntaan. Katson hämmästellen naisten kuvia, joilla massut ovat litteitä 2 viikkoa synnytyksestä. Itse näytin Felixin syntymän jälkeen vielä 4 viikkoa synnytyksestä siltä kuin olisin raskauden puolivälissä. Maha oli vaahtokarkkia, ei tosin vain ihan niin herkullisen näköinen.
Itse toivon valinnoillani kasvattamaan massussani toisen terveen supermiehen, selviäväni vähemmillä raskauskiloilla kuin ensimmäisessä raskaudessa, palautuvani mahdollisimman nopeasti, jotta pääsen synnytyksen jälkeen taas treenaamaan ja alapääni selviävän koitoksesta mahdollisimman vähillä naarmuilla. (Anteeksi rehellisyyteni)
Muuttuva vartalo tuo mukanaan myös epävarmuuden itsestään. Normaalisti olen suht tyyvyäinen itseeni ja vartalooni, mutta nyt huomaan epävarmuuden hiipuvan pääkoppaan. Varsinkin kun selaa sosiaalisen median ihmenaisia. Istun myös katsomassa telkkaria seuraavanlaisella monologilla:
”Voi hitto, oispa munkin posket noin lommolla tossa vaiheessa raskautta. Toi ei kyllä oikeessa elämässä oo raskaana, ihan vaan tiedoksi.”
Todellisuudessa kukaan muu ei vertaile raskaanaolevia naisia toisiinsa paitsi me itse. Olen itsekin saanut sosiaalisessa mediassa paljon kommentteja mahani koosta ja treenistäni. Ihan niinkuin arvelin, pullahti massu esiin tälläkin kertaa vasta raskauden puolivälissä. Kyseessä on varmasti ihan kropan rakenteellinen juttu. Vatsalihakseni tulee vielä tietyissä asennoissa näkyviin. Sehän ei myöskään ole ihan hyväksyttyä. Tiedän myös, että kesällä massuni on mahtavan kokoinen. Somessa kannattaa myös AINA muistaa kuvakulmat ja esimerkiksi asennot joissa kuvat on otettu. Halutessani saan vatsalihakseni vielä talviuniltaan esiin ja päinvastoin, saan mahan pullottamaan hurjan isona kun päästän sen kunnolla pullistumaan. Beibi kuitenkin kasvaa ihan keskikäyrillä ja on ihan saman kokoinen kuin näillä viikoilla kuuluukin.
Rv 23
Olen tosiaan viimeksi käynyt vaalla tammikuun puolivälissä ja seuraavan kerran aijon mennä vasta maaliskuun lopulla. Välillä vaaka kutsuu minua kovasti puoleensa, mutta mitäpä tuolla on väliä. Kroppa kerää rasvaa juuri sen verran kuin tarvitsee kasvattaakseen ihanan pikku Beibin ja mahdollistaakseen sen, että saan hänet ravittua syntymän jälkeen.
Jokainen raskaana oleva nainen tekee varmasti parhaansa kasvattaakseen vatsassaan kavavasta pikkuisesta tarpeeksi vahvan selviytyäkseen täällä ulkomaailmassa ja kaikki tekee sen itselleen parhaaksi näkemällään tavalla.
Hieman itselleni herkkä aihe taas. Syöminen, treenaaminen ja raskauden tuoma painon nousu. Sain viime kirjoitukseen kommentin, jossa kehotettiin syömään tarpeeksi koska treenaan niin paljon.
Yksi syy miksi lasten välissä on 4 vuotta ikäeroa on juurikin tämä pelottava asia nimeltään vartalon muutos ja painonnousu. Kutsukaa pinnalliseksi ja itsekeskeiseksi, mutta minua painonnousu ahdistaa todella paljon.
Voin henkisesti parhaiten kun treenaan paljon ja syön tarkasti. Tuolloin olen hyväntuulinen ja minulla on hyvä olla. Pyrin pitämään yhden herkkupäivän viikossa. Luokittelen herkuksi myös leivän, jota pyrin arkisin välttämään. Saatan tuntea morkkista jos syön perjantai iltana iltapalaksi leivän kinkulla ja kananmunalla. Tiedän, että tämä ajattelutapa ei ole tervettä. Haluan kuitenkin voida hyvin ja tiedän että voin parhaiten syömällä tarkasti ja treenatessani päivittäin.
Raskaus on kuitenkin lisännyt varsinkin hiilihydraatti himoani. Olen tammikuun ollut herkkulakossa ja se on mennyt jopa yllättävän helposti. Viikonloppuna juhlinkin ruisleivällä ja maustekurkuilla. Eivät kyllä aiheuta jätskiövereiden kaltaista morkkista, mutta vedän sitten tuota leipääkin kaksin käsin.
Olen puhunut tästä rehellisesti neuvolassa. Haluisin nauttia raskaudesta niinkuin siitä kuuluu nauttia. TIEDÄN, että pääsen raskauskiloista eroon. En vain voi sietää sitä oloa ja itsetunnon romahtamista minkä lisäkilot minulle tuovat.
Nevolassa tähän asiaan suhtauduttiin ihanasti. Neuvolatäti hoki, miten hän on enemmän huolissaan mikäli lisäkiloja ei tule. Hän myös lupasi konsultoida psykologia ja kysyä miten voisi parhaiten minua auttaa ja tukea.
Vauva voi hyvin, kun äiti voi hyvin. Muistan miten omalla tavallani nautin myös siitä kunnon ja kropan uudelleen rakentamisesta ensimmäisen raskauden jälkeen. Voisinko kääntää tämänkin tällä tavoin positiiviseksi haasteeksi? Rakentaa raskausaikana mahdollisimman hyvä pohja vauvalle kasvaa ja kropalleni kasvattaa beibiä.
Rakastan haasteita ja jos päätän jotain, teen myös kaikkeni saavuttaakseni ne. Sen voin luvata, että beibin hyvinvointi menee kaiken edellä. En tee mitään pikkuisen hyvinvoinnin vaarantamiseksi. Syön riittävästi, mutta olen todella tarkka siitä mitä syön ja liikun päivittäin. Treeniin olen vielä lisännyt nimenomaan lantionpohjaa ja syviä lihaksia vahvistavia liikkeitä.
Nyt raskausviikolla 17 painoni on noussut noin 1,5kg. Mikä on mielestäni ihan maltillista. Tosin Felixin kanssa oli sama ja silti laitokselle lähtiessäni vaaka näytti ihastuttavaa +18kg lukemaa. Kilot oli kyllä karistettu 4kk synnytyksestä, mutta saihan sen eteen tehdä töitäkin.
Tiedän, että minua varmasti pidetään tämän vuoksi pinnallisena ja itsekkäänä. Haluan niin itseni kuin lasten takia pysyä hyvässä kunnossa. Tiedän olevani onnekas koska saan kasvattaa jo toista lasta masussani. Nämä ovat kuitenkin rehellisiä ajatuksiani ja tuntemuksiani, enkä oikeasti usko olevani yksin näiden kanssa.
Joku saattoi jo instagramin puolelta nähdä. Mikäli kaikki menee hyvin, täydentyy perheemme toisella lapsella heinäkuun alussa. 💗
Kaikki tapahtui aika nopeasti ja uutinen vaati jotenkin totuttelua enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tietenkin elämäkin on opettanut, että mitä vain voi tapahtua, emmekä halunneet uutisesta kovinkaan aikasin kertoa.
Alkuraskaus oli heti hyvin erilainen kuin Feffen kanssa. Väsymys oli jotakin ihan sanoin kuvaamatonta. Myös pahoinvointia oli selkeästi enemmän ja aamupuuron jälkeen tulee edelleen etova olo hetkeksi.
Ensimmäinen kolmannes meni kyllä hujauksessa. Treenasin ihan normaalisti. Juoksin paljon, koska tiedän, että tuo rakas harrastus jää jossakin vaiheessa tauolle. Vatsalihasliikkeet olen pikkuhiljaa jättänyt pois ja keskityn niiden sijaan syviin vatsoihin sekä lantionpohjanlihaksiin. Puolimaratonin kipitin onnessani 12 raskausviikolla. Olen tammikuun lopulla menossa äitiysfysioterapeutin luokse FemiHealthiin saamaan lisävinkkejä fiksusta treenaamisesta raskausaikana.
Felix on aika innoissaan pikku sisaresta. Hän pääsi myös moikkaamaan miniä kun oli meidän mukana ultrassa. Vauvalle annetaan joka päivä halit ja pusut. Sukupuoli on tulevan isoveljen mielestä joka toinen kerta poika ja jokatoinen tyttö. 💗
RV 10
RV 11
RV 12
RV 13
RV 14
Mahani kokoa jaksetaan taas kommentoida. Homma on sama kun Feffen kanssa. Maha ei ensimmäisellä kolmanneksella kasvanut ja pullahtaakin varmasti taas kahta kauheammin raskauden puolivälin tienoilla. Ystäväni kanssa ollaan vähän jopa naurettu näille minun raskausmasu kuvilleni.
Nyt olen saanut kuulla ensimmäisiä kyselyitä tai kommentteja, että ”toista vaan perään.”
Nyt, reilun vuoden jälkeen viime raskaudesta. Pystyn ensimmäistä kertaa ajattelemaan olevani taas joskus raskaana. Tähän asti ajatus uudesta raskaudesta on ollut kamala, vaikka ensimmäinen raskauteni oli TODELLA helppo. Silti toinen lapsi saa vielä odottaa. Itsekkäistä syistä. Haluan hetken aikaa nauttia taas omasta kropastani ja saada sen kuntoon. Ennenkuin mennään taas toisen ihmisen ehdoilla, minun vartalossani.
Nostan hattua niille naisille, jotka tekee lapset peräkkäin. Minusta ei olisi ollut siihen. Ajatus siitä, että alottaisin vauva rumban uudelleen juuri kun ollaan Felixin kanssa saatettu vauvavuosi päätökseen tuntuu hurjalta. Minun on pakko saada hengähtää välissä. Ajatus siitä, että minulla olisi kaksi vaippaikäistä, kaksi syötettävää tai kaksi puettavaa tuntuu liian rankalta. Hatunnosto vain kaksosten äideille. 😅
Felix kaipaa myös edelleen paljon sylittelyä ja huomiota. Olisi mielestäni kamalaa sanoa noin pienelle, että mamman syliin ei nyt voi tulla kun täällä on toinen.
Mieheni otti meillä ensimmäisenä puheeksi milloin seuraava lapsi saa tulla. Mukavaa, että hänkin on vielä halukas saamaan lisää lapsia. Mielestämme hyvä ikäero on noin 2,5-3 vuotta. Tuolloin Felix ymmärtää jo asiasta paljon enemmän ja on varmasti vielä omatoimisempi.
Täältä ei siis ole vielä vähään aikaan kuulumassa lisää vauva uutisia.
Mikä teidän mielestänne on sopiva ikäero lapsilla?
Kirjoitan myöhemmin vielä lisää Thaimaan reissusta. Kunhan olen kunnolla toipunut oksennustaudista, jonka sain tuliaisena reissusta. Enpä ole moista tautia 11 vuoteen sairastanut.
7kk synnytyksestä oli aika pukea ensimmäistä kertaa bikinit pallovatsasta luopumisen jälkeen. Täytyy myöntää, että hieman ahdisti. Super julkkis mutsit kuitenkin kisaa jo bikinifitness kisoissa tuossa vaiheessa.
Tällä hetkellä itse raskaus tuntuu jotenkin jo todella kaukaiselta. Olin mielestäni tässä vaiheessa palautunut jo hyvin. Painokin on reilu 5kg vähemmän (8kg oksutaudin jälkeen) kuin ennen raskautta. Onneksi olin ostanut ihania uusia bikineitä, joita odotin jo saavani päälleni. Peilistä katsoessani fiilis olikin paljon positiivisempi kuin olin ajatellut. Ihan ok:n näköinen hieman kalpeahko mutsi ihminen tuijotti peilistä.
MUTTA.
Instagram friikkinä pyysin tietenkin miestäni ottamaan uusista bikineistäni kuvia. Kuvia katsellessani iski totuus vasten kasvoja. Tuntui, että kuvia katsellessani en nähnyt muita asioita kuin virheitä vartalossani. Mahaa joka ei enää ole yhtä kiinteä kuin ennen, selluliitit jaloissa ja raskausarvet mahassa. Äitinikin kysyi vielä vahingossa altaalla ”mitä sun kyljissä oikein on?” -”No mamma, ne on mun raskausarpia.”
Piti oikeasti kotiin tullessa selata kuvia taaksepäin, jotta voisi itselleen taas muistuttaa mistä on lähdetty. 7kk sitten oli biksulook tämä.
Äly hoi blondi. This is life. Jos meinaan vielä muutaman muksun tässä pyöräyttää, ei nämä raskausarvet varmaan ole vähentymässä. Mahani oli TODELLA suuri tuossa loppu vaiheessa, joten ei se ihan hetkessä siitä häviä. Arvatkaa mikä omaan fiilikseen auttoi… Hävettää myöntää, mutta juuri tuo kirottu sosiaalinen media. Laitoin lomakuvia faceen ja instagramiin. Vasta muiden kommentit sai minut heräämään. Minä 7kk sitten synnyttänyt äiti ihminen näytän hyvältä bikinit päällä.
Totuus on kuitenkin se, että meitä synnyttäneitä mammoja pitäisi oikeasti kehua enemmän. Raskaana ollessamme saamme koko ajan kuulla ”oletpa sinä kasvanut” kommentteja. Kun synnytyksen jälkeen pääsemme taas omiin mittoihimme, tulee harva enää sanomaan ”oletpa sinä pienentynyt.” Naista ei KOSKAAN voi kehua liikaa, ei varsinkaan synnyttänyttä naista. Muistakaa se.
Itse kadotin hetkeksi itsevarmuuteni noiden raskauskilojen myötä. Tuohon vaikutti varmasti myös kaikki se, että nyt ei ikinä enää laita omia tarpeitaan etusijalle. Sitä harvoin on enää Amanda, vaan usein miten mamma. 7kk aikana parisuhde on myös jäänyt kakkoseksi ja ykkös sijalla on ollut perheen aika.
Huhtikuussa saan osallistua valokuvaaja Susanna Hynysen valokuvaus projektiin nimeltä Kaunis Äiti. Susannan ideana on valokuvilla näyttää, että synnyttäneet äidit ovat kauniita. Kaiken kokoisina ja näköisinä, juuri niillä raskausarvilla, jotka muistuttavat meitä meidän elämämme suurimmasta työstä ja saavutuksesta. Uuden elämän ihmeestä. Tuo projekti auttaa varmasti myös tässä oman kroppansa hyväksymisessä.
Tältä näyttää 7kk sitten synnyttäneen äidin kroppa
Vartaloni ei ehkä tule näyttämään samalta kuin ennen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se silti näyttäisi hyvältä!
Vuosi 2015, annoit meille enemmän kuin osasimme toivoa. Toivottavasti 2016 on yhtä täynnä rakkautta, iloa, terveyttä ja reissuja!
Tämä vuosi täytti yhden suurimmista haaveistani, minusta tuli äiti maailman täydellisimmälle pojalle.
Vuoden alussa ajattelin, että blogini lukijakunta varmasti vähenee, koska tiesin kirjoitusten väkisinkin pyörivän odotuksen ja vauvan ympärillä. Ilokseni sain kuitenkin todeta, että treenaava mamma kiinnosti lukijoita entistä enemmän. Vuoden aikana blogiani on luettu yhteensä 89000 kertaa. Kiinnostavimpia aiheita oli synnytys ja kotiutuminen ja mama ja masu treenaa.
Jos teillä on toiveita blogin suhteen vuodelle 2016, otan niitä erittäin mielelläni vastaan.
Kiitos kaikille lukijoilleni, että olette olleet mukanani tämän mahtavan vuoden aikana.
Super ihanaa uutta vuotta toivottaa blondi perheineen 😘💗
Kaikella kunnioituksella mukavaa neuvolantätiämme kohtaan. Olen raskauden alkuvaiheista lähtien ihmetellyt neuvolakäyntejä. Juteltuani ystävieni kanssa, olen huomannut etten ole yksin ajatusteni kanssa.
Ensimmäisellä neuvolakäynnillä syynätään äiti tarkasti läpi. Käsi ylös kaikki te läskit mutsit, jotka olette saaneet noottia neuvolatädiltä, koska painoindeksissä alat jo hätyytellä ylipainoisten rajaa?
Aloin viime viikolla mökillä treenaamaan jo käsiä kun ei sitä neuvolassa kielletty. Juteltuani kätilön kanssa, tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja nyt jatketaan pelkillä kävely lenkeillä.
Lähes kaikkialla on todettu tuon painoindeksin olevan nykyään aivan surkea mittari painon tarkkailussa. Raskauden alkuvaiheessa olin omasta mielestäni oikein hyvässä kunnossa ja varsinkin lihasta löytyi. Painoindeksini hätyytteeli lähellä ylipainon rajaa. Eikö nykymaailmassa voisi terveydenhoitajat hieman katsoa miltä mamma näyttää ja sen jälkeen puuttua painoon jos oikeasti on aihetta huolestua?!
Olen myös raskauden alkuvaiheista lähtien koittanut kysyä neuvolasta ohjeita liikkumiseen. Vastaus on usein ollut: ”En oikein tiedä, varmaan ihan ok.”
Nyt kyselin miten voin synnytyksen jälkeen alkaa treenaamaan? Totesin, että käsiä varmasti voi pikkuhiljaa alkaa jo jumppaamaan. Taas sama vastaus. ”En nyt oikein tiedä, kyllä varmaan jos hyvältä tuntuu.”
Tapasin toissapäivänä kuitenkin kätilön, joka suositteli minulle kovasti olla tekemättä mitään muuta kuin kävelyä ennen jälkitarkastusta. Hän sanoi, että vaikka ei siltä tunnukaan, voi esimerkiksi hauiskäännössä olla yllättävän paljon ponnistusta mukana, jolloin on aina riski kohdunlaskeumalle.
Jotenkin tämän hetken fitness boomin ollessa korkeimmillaan, ihmettelen ettei neuvolassa osata tällaiseen asiaan antaa minkäänlaista neuvoa. Veikkaan, että meitä liikkuvia äitejä löytyy kuitenkin jo jonkin verran nykypäivänä. Neuvolaa pitäisi rajusti uudistaa 2000- luvulle. Nyt kysymykseen kuin kysymykseen annetaan esite käteen ja todetaan, että tuolla taisi lukea jotakin asiasta. Näitä esitteitä ei tosin ole uusittu 90-luvun jälkeen. Eikä ilmeisesti montaa muutakaan asiaa.
Sama juttu mietityttää D-vitamiini ohjeistuksen kanssa. Luin aikaisemmin blogikirjoituksen, jossa pohdittiin eikö D-vitamiini kulje myös äidinmaidon mukana vauvalle? Äitejä löytyy varmasti laidasta laitaan. Onko kukaan miettinyt olisiko lapsen mahdollista saada tarvittava D-vitamiini määrä äidinmaidon kautta? Nyt minulle, joka syön kalaa 2-4 kertaa viikossa, kylven auringossa ja syön todella monipuolisesti, on sama D-vitamiinisuositus vauvalle kuin äidille, joka syö ainoastaan pikaruokaa, polttaa tupakkaa ja inhoaa aurinkoa. Doesn’t make sense.
sillyblondie.com 