Lapsen kanssa

Sohin varmasti TAAS kepillä ampiaiapesää. Saahan minulla mielipiteeni olla.

Muuttaako lapsi elämää!? Kyllä, mikään ei ole enää entisensä lapsen syntymän jälkeen. Rakkaus saa ihan uuden käsitteen, samoin kuin pelko. Tuota pientä ihmistä kohteen tuntee niin suurta rakkautta, että samalla kasvaa pelko, että tuolle maailman rakkaimmalle olennolle sattuisi jotain.

Me ollaan Heikin kanssa kuitenkin ihan vanhemmuuden alusta asti oltu sitä mieltä, että lapsi ei saa estää meitä tekemästä meille rakkaita asioita, esimerkiksi treenaamista tai matkustelua.

Felix oli kahden viikon ikäinen kun lähdettiin ajelemaan ympäri Suomea Vantaalta Viitasaarelle ja Viitasaarelta Punkaharjulle. Viiden viikon ikäisenä jätkä nukkui peltorit päässä isin rintarepussa Crossfit kisoissa Lappeenrannassa koko viikonlopun. Eipä kyllä tuoreina vanhempina tajuttu ajatella ettei urheilustadionilla ole mitään vaipanvaihtopaikkaa, mutta sujuihan tuo auton takaluukussakin. 🙊

5kk ikäisenä F lensi ensimmäisen kerran Lappiin ja Riikaan. 7kk ikäisenä lennettiin Thaimaaseen. Tuollakin pikku reissumies heitettiin rintareppuun ja siskon tyttöni otettiin mukaan kun lähdettiin kiipeämään vesiputoukselle.

Montenegrossa ajeltiin 4 päivänä vuokra-autolla katsomassa erilaisia nähtävyyksiä. Pisin reissu oli kokopäivä retki Kroatiaan ja takaisin.

Tällä hetkellä ollaan Kreikan Thassoksella. Töissä oli ennen meidän reissua keskustelua matkustamisesta lasten kanssa ja ilman. Itse totesin, etten voisi lähteä esimerkiksi viikoksi tänne Kreikkaan ilman Felixiä. Hän tekee tästä matkustamisesta entistä siistimpää. Jätkän onnellisuusaste päästessään aamulla ensimmäisenä uimaan tai se innostus kun jokaisella krääsä kojulla pitää päästä koskettamaan joka ikistä lelua. MINÄ poksahdan onnesta nähdessäni Felixin ilon.

Käveltiin tänään vähän vaikeampi kulkuista polkua pitkin käydäksemme Giola nimisessä paikassa uimassa luonnonaltaassa. Vastaantulijat varoittelivat, että on muuten hankalakulkuista. Totesin Heikille, että olen jotenkin ylpeä, että ollaan pidetty kiinni tästä reissaamisesta ja uusien asioiden näkemisestä vaikka perheessä onkin yksi minitravelleri. Siinä se mukisematta kulki mukana, ihasteli maisemia ja mussutti Marie keksejä. Vitsi olen ehkä maailman ylpein siitä miten mahtava reissukamu Fefe on. 💗

Taidattekin tietää, että treenaamisesta on myös pidetty kiinni vaikka onkin pieni lapsi. ☺️ Kyllä haluan olla se äiti, joka jaksaa leikkiä, juosta ja kantaa lastaan aamusta iltaan jos tarve on. Nythän uusimpana hankintana hommasin itselleni coolin kypärän ja oman potkulaudan. Tylsää vaan seistä vieressä tuijottamassa kun F potkulautailee. Nyt pörrätään pitkin kyliä kimpassa potkulautojen kanssa. Arvatkaa kuinka paljon kerätään katseita!? 🤣 Luulin olevani cool mama mutta taidankin olla outo mama!? 🙈

Feffikselle liikunta on ihan arkea. Juostaan, pyöräillään, uidaan, käydään jumppaamassa Vidalla tai ulkosalilla. Lapsi tottuu asioihin vain opettamalla. Uskon, että suurin kynnys tehdä asioita lasten kanssa on aikuisten omat ennakkoluulot ja pelot.

9 kuukautta

Alkaa olla 9 kk odotus ohi. Tätä tunnetta on mielestäni todella vaikea pukea sanoiksi. 9 viimeistä kuukautta on eletty tätä varten. Fiilis on ehkä jollain tavalla sama kuin odottaa etelän matkaa. Tässä on vaan se eri juttu, että lähtöpäivä ei ole varma vaikka todennäköinen lähtöpäivä onkin annettu. Varauksessa on kuitenkin + – 14 päivää. Matkatavarat on ollut pakattuina jo viimeiset 2 kk. Nyt kun lähtöpäivä vihdoin on käsillä ei oikein tiedä millaisilla fiiliksillä sitä olisi. Tässäkö tämä 9 kk nyt sitten oli. Jotka aluksi tuntuivat kiduttavan hitailta, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin kaikki olisikin mennyt pelottavankin nopeasti. Toisinaan olen ihan valmis lähtemään ja seuraavassa hetkessä mietinkin että jospa ei vielä kuitenkaan vielä huomenna. Sillä kun lähtö tällä kertaa koittaa, ei paluuta entiseen enää ole.

IMG_8932

Moni kyselee minulta pelottaako synnytys. Minun on myönnettävä että en synnytystä osaa pelätä. Luotan siihen että olen sairaalassa ammattilaisten käsissä. Palkinto jonka saan niistä tulevista kivuista on jotain mistä olen aina unelmoinut. Tiedän myös että synnytyksessä voi sattua asioita jotka eivät ole minun hallinnassani, joten turha suunnitella asioita etukäteen. Toivon pystyväni synnyttämään normaalisti alateitse ja uskon että tärkeintä on myös uskoa ja luottaa omiin voimiinsa vaikka jossakin vaiheessa varmasti usko alkaa loppua.

Ainoa asia mitä edelleen välillä mietin on se, että toivon kovasti että synnytyksessä kaikki menee hyvin ja pienokaisemme syntyy terveenä. Mieheni suku on Viitasaarelta kotoisin ja sieltä on myös minun sydänsairauteni lähtöisin. Mieheni sukua ei koskaan ole kyseiseltä sairaudelta testattu. Jos mieheni kantaisi samaa geenimutaatiota, olisi suuri todennäköisyys että lapsemme syntyisi kuurona. Tämä seikka minua välillä mietityttää kovasti. Tiedän että se ei olisi maailmanloppu mutta pienen ihmisen kasvattaminen pelottaa jo muutenkin. Miten paljon se vaikeutuisi kun yksi yhteinen kommunikaatiotapa puuttuisi?

11695781_10153033560627887_2684055748486281127_n

Veikkaan että pikkukaveri viihtyy vielä yli lasketun ajan masussa. Hän ei ole antanut itsestään mitään merkkejä, että olisi valmis tähän ulkomaailmaan. Annan hänen siis rauhassa olla ja tulee kun on valmis tulemaan. Treenaamalla häntä ei ainakaan saa ulos savustettua. Tänään soutelin huvikseni 10km soutulaitteella ulkona auringonpaisteessa kun seura oli niin hyvää. Enkä saanut  soudulla edes pienen pientä supistusta aikaiseksi. Hyvän olon kyllä kuitenkin! 😉

IMG_8931

Olen miehelleni hokenut viimeiset 4 viikkoa miten nyt saattaa olla meidän viimeinen viikonloppu kahdestaan pitkiin aikoihin. Mies ei kohta enää usko tätä. 😀 Aamupäivällä minä pyöräilin ja mieheni juoksi salille. Illalla lähdettiin vielä ihastelemaan Helsingin kesää kahdestaan. Ensin istuttiin Hernesaaressa Cafe Birgitassa kuuntelemassa live musiikkia, syömässä ja juomassa. Siitä siirryttiin vielä katsastamaan uusi Hernesaaren ranta jossa tarjolla on ruokaa ja juomaa. Oikein mukava paikka tuokin, vaikka tuntuu että ehkä hieman myös ”näyttäytymis” paikka tällä hetkellä.

11703134_10153031625987887_4622717747201056622_n

Cafe Birgitta
Cafe Birgitta

Älä laihduta

Eilen vietettiin syömishäiriöliiton Älä laihduta päivää. Luin blogista Too fit to be be, postauksen aiheesta. Tämä lause Annan kirjoituksessa osui ja upposi minuun 100%. ” Sankari on tosiaan se, joka ei liho raskausaikana ja jos lihoo, niin se joka pudottaa kilot mahdollisimman nopeasti.”

Juuri tämä on se syy miksi itsekin olen stressannut koko raskauden ajan näistä kuuluisista kiloista. Olen ihminen (horoskoopiltani leijona) joka koko ajan kaipaa jonkinlaista hyväksyntää ympärillä olevilta ihmisiltä. Osa ihmisistä kehottaa kerrankin syömään ja nauttimaan kun on hyvä syy syödä. Eniten positiivista kommentia saa kuitenkin ne jotka eivät kerää raskauden aikana turhia lisäkiloja ja jotka mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen voivat esitellä upeaa kroppaansa sosiaalisessa mediassa. Itse olen mielestäni ollut suht tarkka syömisistäni myös raskaana. Herkut jätetään viikonlopulle. Liikuntaa minulla tulee 5-6 kertaa viikossa. Silti kiloja on tullut näin raskausviikolle 32 jo +10kg. Peilistä takaisin tuijottaa raskaana oleva pehmeä plussapallo. Lihasteni päälle on tullut mukavan pehmeä lisäkerros. Lapsi tulee viimeisten viikkojen aikana vielä tuplaamaan painonsa. Mites mamma? Ahdistus.

Tiedän, että varsinkin lapsen synnyttyä on tärkeää saada riittävästi kaloreita suuhunsa, jotta maidontulo ei lopu. Synnytyksen jälkeen ei siis todellakaan ole oikea aika alkaa vähentämään kaloreitaan. Palautuminen pelottaa silti todella paljon. Mieheni on maailman paras kannustaja ja hokee minulle joka päivä miten hyvältä näytän ja silittelee mahaani. Itse mietin kuitenkin koko ajan, että toivottavasti hän vielä joskus saa timmin vaimonsa takaisin. (Varsinkin kun en kotona niin välitä kulkea vaatteet päällä) 🙂

Ihmiset kyselevät paljon kuinka paljon raskauskiloja on kertynyt. Koen että oikea vastaus tulisi olla mahdollisimman vähän. Ihmiset myös kommentoivat paljon vatsani kokoa. Neuvolan mukaan mennään tarkalleen käyrillä. Eli maha on juuri sen kokoinen kuin näillä viikoilla tulisikin olla. Kommentien puolesta saan kuvan että ”näytät helvetin isolta jo nyt.” Toivottujen positiivisten kommenttien sijaan tulee taas epäonnistunut olo.

Tiedän että moni lukija varmasti pitää näitä ajatuksia lapsellisina ja pääasia on lapsen hyvinvointi. Niin minunkin mielestäni. Tämä on kuitenkin helvetin julma maailma jossa elämme. Tässä elämän ja kropan muutoksessa haluisi tehdä kaiken mahdollisimman oikein. Välillä vain tuntuu ettei itsekään tiedä mikä se oikea tapa on. Ihanne tilanne varmasti olisi hyvinvoiva vauva ja mamma. Sitä lähdetään tavoittelemaan.

T. Mama joka häpeilemättä aloitti eilen shortsi kauden treeneissä. Treenikavereille varoitus! :D
T. Mama joka häpeilemättä aloitti eilen shortsi kauden treeneissä. Treenikavereille varoitus! 😀