Ajatuksia ja pelkoja

Sain instagramin puolella toiveen kirjoittaa hieman siitä, miten ajatusmaailma on muuttunut toisen raskauden myötä. Toisen raskauden myötä, ei rehellisesti itse raskautta ehdi niin paljoa ajattelemaan. Beibi roikkuu mukana, siinä normaalissa arjessa, eikä ajatukset ja puheenaineet ehkä pyöri kokoajan kasvavan masun ympärillä.

Samalla huomaan myös yhtäläisyyksiä edelliseen odotukseen. Omat ystävyyssuhteet, välit omiin vanhempiin ja parisuhde pyörii paljonkin mielessä. Kun itse tietää pääsevänsä kohta pois tästä kiireisestä oravanpyörästä, huomaa jo nyt pelkäävänsä mitä tapahtuu kun putoaa pois oravanpyörästä. Ihmiset ovat tänä päivänä yksinkertaisesti vain niin kiireisiä omien töiden, harrastusten ja arkensa kanssa. Jäänkö työporukassa heti ulkopuolelle kun en olekaan päivittäin jakamassa arkea näiden ihmisten kanssa? Osasta työkavereita on tullut minulle todella läheisiä ystäviä, mutta pysyykö yhteydenpito kun jään pois työpaikalta eikä nähdäkään päivittäin? Uskon, että tässä on paljon myös itsestäni kiinni. Oikea ystävyys, ei aina tarvitse päivittäistä näkemistä tai keskustelua. Tärkeintä on olla läsnä ja kuunnella silloin kun ehtii kuulumisia vaihtaa, eikö?!

Huomaan usein, ettei ihmiset toisen lapsen kohdalla kovinkaan paljoa kysele. Minulla on oikeastaan kolme ystävää kysynyt tasasin väliajoin miten minä ja beibi voidaan. Pelkään, että toisen lapsen kohdalla ketään ei enää jaksa kiinnostaa kun vauva syntyy ja elän yksinäni beibi kuplassani.

Mietin paljon tylsistynkö kotona ja alkaako kotiemännän elämä kyllästyttämään heti alkuhuuman jälkeen. Olen niin sosiaalinen ihminen, että kaipaan ympärilleni myös muuta sosiaalista kanssakäymistä kuin vauvan tuijottelu ja pussailua. Felixin kanssa nautin eniten niistä päivistä kuin vuorokausi oli täynnä ohjelmaa aamusta iltaan. Veikkaan, että kun saan täyden treeni luvan raskauden jälkeen aikataulutan päiväni beibin päikkäreiden ja oman treenin ympärille. Tavoite on pystyä itse treenaamaan päivisin beibin kanssa, jotta Heikki pääsee treenaamaan sitten ennen tai jälkeen työpäivän.

Pelkään myös jollakin tavalla menettäväni hetkeksi itseni. Tätä on vaikea selittää kuulostamatta maailman paskimmalta mutsilta. Felix ei koskaan oppinut syömään pullosta, joten olin hänessä kiinni lähes vuoden ajan. Olin harvoin Amanda, olin Felixin äiti. Tissi. Olin useinmiten pois Feffen luota maksimissaan tunnin. Kun olin pois, oli stressi kokoajan läsnä. ”Mitenhän niillä menee kotona, meneeköhän Heikillä hermo jos Felix vain itkee, olenkohan jo ollut liian pitkään.” Saatoin olla uimahallissa joka oli noin 500m päässä meidän kodista, enkä silti pystynyt tekemään treeniäni täysin rennoin mielin. Huomasin onnekseni vasta töihin paluun jälkeen miten paljon oli kaivannut sosiaalista elämää, jossa sain olla Amanda en ainoastaan mamma.

Haluan ajatella, että parisuhde vahvistuu, kun koemme taas yhden elämän mahtavimmista hetkistä yhdessä. Pienen supermiehen syntymän. Edellisellä kerralla myös vauva-aikana pelasimme mahtavasti tiiminä. Enhän edes muista ensimmäisenä viikkona vaihtaneeni Fefelle kertaakaan vaippaa. Samalla ymmärrän myös, ettei tilanne ole tällä kertaa sama kuin viimeksi. Nyt huomiota tarvitsee kaksi pientä poikaa. Haluan myös olla rehellinen ja kertoa, että työelämän kiireiden keskellä ei parisuhde aina ole voinut parhaimmalla mahtavalla tavalla. Pelottaa, mitä väsymys ja uuden arjen pyöritys voi tehdä parisuhteelle. Meillä kun on vielä tulossa iso muuttokin tuossa aivan beibin lasketun ajan tienoilla. Yritän kuitenkin ajatella, että YHDESSÄ selvitään näistä tiukemmistakin hetkistä. Positiivisuudella.

Fefe on mielestäni maailman mahtavin olento ja maailman rakkain pierupylly. Pelottaa herääkö beibiä kohtaan heti vastaavanlaiset tunteet. Toisaalta rakastan siskonikin lapsia kuin omiani, joten tämä on kyllä varmasti ihan turha huoli. Salaa kuitenkin toivon, että beibi olisi vanhemmilleen yhtä vaivaton kuin veljensä.

Haluan kuitenkin painottaa, että päällimmäisenä ajatuksena on kuitenkin suuren suuri odotus ja innostus uudesta perheenjäsenestä. Haluisin tällä hetkellä viettää kaiken vapaa-ajan Felixin kanssa, enkä voi uskoa, että kohta meillä on KAKSI maailman valloittavinta pikku ukkoa, joiden kanssa touhuta ja hölmöillä päivät pitkät.

Kiinnostaisiko teitä lukea Heikin ajatuksia samaisesta aiheesta jos saisin hänet taas pitkästä aikaa kirjottamaan tänne? 🙂

 

Kateus ja kiitollisuus

HS:n tämän päivän lehdessä Mark Levengood toteaa lauseen ”…päätin etten enää ikinä ole ammatillisesti kateellinen kenellekään.”

Jotenkin tähän jouluun miettimisen arvoinen aihe. Kateus ja kiitollisuus.

Itse olen suhteellisen huono kadehtimaan ketään. Okei, myönnettäköön, voisin päivän olla Beyonce. Joskus tunnen kateuden piston sydämessäni kun jotkut ihmiset voivat mussuttaa herkkuja päivästä toiseen ilman minkäänlaista vaikutusta ulkomuotoon. Toisaalta, ajattelen myös niin, että eihän se nyt ole mitenkään minulta pois. Syökää siis sitten minunkin puolesta!

Mikäli kokee suurta kateutta jostakin syystä toista/toisia ihmisiä kohtaan. Voisiko tuolloin miettiä onko omassa elämässä kaikki palikat kohdallaan ja mitä itse voisi tehdä toisin jotta voisi olla tyytyväinen itseensä ja omaan elämäänsä.

On helppo kadehtia ihmisiä jonka elämä näyttää ulkopuolisin silmin täydelliseltä, mutta ikinä koskaan ei voi todella tietää mitä toinen ihminen käy elämässään läpi juuri sillä hetkellä. Totuus voikin olla, ettet kestäisi tuon toisen ihmisen kengissä päivääkään!?

Kaikilla on elämässään omat ongelmansa ja vaikeutensa. Nämäkään asiat eivät ole verrattavissa toisiinsa. Elämässä löytyy varmasti aina joku jolla menee paremmin tai huonommin. Itse ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan kun vain ja ainoastaan siihen omaan onnellisuuteensa.

Tänä jouluna voitaisiinkin keskittyä olemaan kiitollisia kaikista niistä hyvistä asioista joita meillä on. Kehotan vielä jokaista lukijaa miettimään niitä rakkaita ihmisiä joita itsellään elämässä on ja ehkä jopa kertovansa sen heille ihan ääneen. ☺️💗

Nyt viimeinen treeni kotona jonka jälkeen hypätään autoon ja suunnataan nenät kohti keski-suomea ja joulunviettoa.

Lapsi

Makoilen tätä kirjoittaessani sohvalla minimänin pää sylissäni. Olen viimeisen viikon aikana lukenut lukemattomia mielipiteitä ja tutkimuksia siitä, miksi lapsia syntyy Suomessa aina vain vähemmän.

Ensin haluisin äiti ihmisenä todeta yhden asian. Lapsi tarvitsee rakkautta, ei rahaa. Voidaan siis unohtaa ajatukset silmissä vilisevistä tonneista aina kun punnerretaan itkevä rääpäle tähän maailmaan.

Edellinen lause on myös niille joiden mielestä pitää olla akateeminen koulutus, vakituinen työ ja vähintään 40000€ vuositulot ennen kuin ehkäisy voidaan jättää pois. Voin luvata, ettei mikään, ei mikään tee niin rikkaaksi kuin pienen pieni ihminen joka illalla tulee hellästi pussaamaan sinua poskelle ja kuiskaamaan ”mamma jag älskar dig.”

Parisuhdetta lapsi ei taatusti pilaa. Monesti omasta mielestäni lapsi on se joka herättää tiimihengen ja pakottaa keskustelemaan. Lapsen takia parisuhteen eteen haluaa tehdä extra paljon töitä.

Yhtenä argumenttina oli ulkonäön menettäminen. Tästä asiasta puhun omasta kokemuksesta. Pelkäsin aikanaan raskauskiloja kuin ruttoa ja rintojeni menettämistä imetyksessä. Kiloja saa helposti myös ilman lapsia. Lapsen kanssa arkiliikuntaa on triplasti enemmän kuin ilman. Itse olen elämäni kunnossa lapsen saatuani, vaikka raskaus kiloja kertyi mukavat 18kg. Imettäessäni sain kokeilla elämää iso tissisenä naisena ja totesin että olen enemmän pylly naisia. Imetyksen jälkeen rinnat on edelleen tallessa ja näyttävät omasta mielestäni itseasiassa oikein hyviltä.

Rehellinen mielipiteeni on se, että nykymaailmassa ihmiset haluavat olla ”ikuisesti nuoria” ja kuvittelevat, että elämä loppuu lapsen saamiseen. Lapsen kanssa voi matkustaa, itseasiassa alle 3- vuotiaan kanssa se kannataakin. Milloin muutoin sinulla on yhtä paljon lomaa? Lapsi matkustaa ilmaiseksi ja saat useinmiten ykkösluokan palvelua kun kannat ihmispentua mukanasi. Lapsen kanssa voi syödä ulkona (puhun muustakin kuin Mäkkäristä), lapsen kanssa voi hölmöillä keskellä ruokakauppaa ilman, että joku pitää täysin kahjona, lapsen kanssa voit muuntautua prinsessaksi tai merirosvoksi ja vain mielikuvitus on rajana. Lapsen kanssa sinulle on elämässä AINA joku jolle olet maailman rakkain ja kelpaat juuri sellaisena kuin olet.

Omasta mielestäni on huolestuttavaa, että ura ja raha menevät nykymaailmassa perheen edelle. Työelämässä kuka tahansa on millon tahansa korvattavissa. Äitinä tai isänä, et ole ikinä korvattavissa.

Aina lapsettomuus ei ole oma päätös. Ikävä kyllä. Tässäkin kuitenkin varmasti jonkin verran vaikuttaa se fakta, että lasten teko siirtyy aina vain myöhäisemmälle iälle. Samalla kun ajatellaan, että eletään nyt ja tehdään lapsia myöhemmin, olisi hyvä muistaa, että tutkitustikin homma vaikeutuu mitä enemmän ikää tulee mittariin.

Hesarin mielipide kirjoitusta lainaten. Tehkää lapsia ”ne antaa elämälle merkityksellisyyttä.”

Lapsiperhe arki

Lapsiperhe arki. Ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa.

Arkena lastaan näkee 2-3h vuorokaudessa. Puolisoa maksimissaan saman verran. Yöunet vaihtelee 6-8h välillä ja joskus öisin lapsi herättää itkullaan. Sanotaan näin, että valehtelisin jos väittäisin, että tämä olisi aina ruusuilla tanssimista.

Viimeaikoina olen jutellut tuttujen kanssa paljon parisuhteen vaikeuksista lapsiperheessä. On lohduttavaa tietää, että muilla painitaan samojen ongelmien kanssa. Väsymys, vähäinen yhteinen aika ja vähäinen kommunikaatio tuntuvat olevan yleisiä monissa lapsiperheissä.

Meillä kireyttä aiheuttaa eniten juuri vähäinen yhteinen aika jolloin yhteisiin hetkiin lataa aina kamalan paljon odotuksia. Meillä on minun mielestäni myös aika erilainen tarve muuhun sosiaaliseen elämään. Minä tarvitsen aikaa ystävien kanssa ja tehdään esimerkiksi työporukalla paljon juttuja yhdessä. Heikki viihtyy paremmin kotona ja pitää hieman kummallisena sitä, että työkavereiden kanssa vietetään myös vapaa-aikaa. Tähän ollaan puhumalla pyritty löytämään se kultainen keskitie johon molemmat on tyytyväisiä.

Omasta mielestäni on myös tärkeää puhua mahdollisimman nopeasti asioista jotka häiritsee, aiheuttaa mielipahaa tai suututtaa. Aina voisi paremmin yrittää nähdä asioita myös puolison näkökulmasta. Viime viikolla minulle tuli sanomista siitä, että olin aamulla jättänyt KAIKKI valot kämpässä päälle. Totuus olikin se, että Fefe juoksi yläkertaan kun oltiin jo puoliksi ulkona ja kävi hakemassa pupunsa. Olipa tuo pikku ukko samalla sitten pistänyt yläkerran kaikki valot päälle. Palaute jonka minä asiasta sain, tuli kuitenkin sen oloisesti kuin olisin vittuillakseni ne päälle jättänyt. 😄 Kun oma ajatusmaailma on, että chillax ja nautitaan elämästä ja toisen mieli rauhoittuu siisteydestä pitää yrittää tehdä niitä pieniä juttuja arjessa jotka itselleen tuntuu pikku asioilta, mutta jotka toiselle on todella tärkeitä. Itse en aina jaksa sanoa pienistä asioista jotka minua häiritsevät, koska koen ne enemmän omiksi ongelmikseni kuin Heikin. Ja huom nämähän ovat minun näkökulmiani asioihin. Olisiko näistäkin asioista kuitenkin aina parempi puhua jotta ei niistä monesta pienestä asiasta nopeasti kasva liian iso ongelma!?

Puhuminen on omasta mielestäni kaikkein tärkeintä. Välillä arjen kiireen keskellä, puhelin kourassa tuo tärkeä asia jääkin aivan liian vähäiselle.

Miten kiireen ja väsymyksen keskellä pystyisi paremmin muistamaan yhteiset keskustelu hetket ja toisen huomioimiset? Monesti ajattelen, että tätä kiireistä pikkulapsi arkea eletään nyt x aika ja yhteisiin hetkiin on enemmän aikaa myöhemmin. Välillä kuitenkin mietin, että eihän tämä tästä varmasti tule rauhoittumaan seuraavaan 10 vuoteen, joten parempi on tehdä töitä parisuhteen eteen nyt kun vielä voi!?

Mitkä asiat muissa lapsiperheissä aiheuttaa eniten ongelmia!? Miten te työstätte näitä asioita?

Millainen haluisit olla?

Syksyn tuoma stressi ja väsymys yllättää jotenkin ihan joka ikinen vuosi. Tuntuu, että voisi lähinnä maata peiton alla Ben&Jerrys purkki kainalossa ja murista jos joku kehtaa raottaa sitä peittoa yhtään. 😁

Juoksu on viimeisen 2kk aikana aiheuttanut vaihtelevasti kipua lantion/lonkan alueelle. Tuntuu, että se ärtyy eniten kovempi vauhtisista lenkeistä. Olen yrittänyt saada apua fyssarilta mutta apu on yleensä vain hetkellistä. Suunnitelmissa oli juosta Vantaan maratonilla puolikas, mutta nyt katson tilanteen kisa viikolla ja ilmottaudun vasta viimeisellä viikolla jos lähden tuota kokeilemaan.

Olen kesän ja syksyn aikana tehnyt hillitöntä tutustumista omaan pääkoppaan. Jutellut psykoterapeutin kanssa ja pohdiskellut niin paljon, että ystäväni jo totesi ”eikö sulla tuu pää kipeeksi tosta kaikesta pohdiskelusta.” 🤣🙈

Ihmiset pistää kamalasti aikaa ja resursseja ammatilliseen kehittymiseen. Miksi samaa ei tehdä oman hyvinvoinnin, psyykkeen tai parisuhteen eteen? Olen pohtinut siis paljon asiaa siitä perspektiivistä ”miten olla parempi äiti, vaimo, ystävä, minä.” Terapeutti esitti minulle yksinkertaisen kysymyksen ”millainen haluisin olla?”

En osannut vastata tähän kysymykseen. Vastasin kaksi ensimmäistä kertaa millaisena haluaisin, että muut minut näkisi. Vasta kunnolla pohdittuani sanoin haluavani olla ”rakastettava, positiivinen ja välittävä.”

Havahduin tuohon kysymykseen itse. Yritän opetella siihen, että kaikkia ei pidä eikä tarvitse miellyttää. Tärkeintä on olla oma itsensä ja antaa itsestään niille, jotka minun lähelläni haluavat olla. Helpommin sanottu kuin tehty.

Heikiltä kysyin yllättäen onko minulla jokin tapa tai käyttäytymismalli jonka aina samoissa tilanteissa toistan, jossa ehkä olisi kehitettävää. Heikki ajatteli heti, että hänellä tällainen on ja, että kysyin asiaa, jotta voin kertoa mikä hänen toiminnassaan ärsyttäisi. Oli hetken vakuuteltava, ettei tässä nyt ole mitään koiraa haudattuna, kun haluisin vaan oppia ja muuttaa huonoksi opittuja tapoja. Hän kuulemma tarvitsi miettimisaikaa, mutta vastausta en itseasiassa vieläkään ole saanut.

Mielenkiintoisia mutta energiaa ja yöunia vieviä juttuja. 😊 Yritän itse pikkuhiljaa löytää rennompaa otetta taas arjesta. Nukkua aamulla jos väsyttää, puhua heti jos jokin asia painaa mieltä ja tehdä arjesta niin kivaa, että joka päivässä on jotain super kivoja juttuja. Viime viikonloppuna järjestettiin extempore brunssi ystäväperheille. Moni valitettavasti sairastui eikä päässyt tulemaan, mutta saatiin ihana rauhallinen aamu ystävien kesken ja mahat räjähdyspisteeseen. My kinda saturday! 🤗

Vähemmän energiaa asioihin joihin ei voi vaikuttaa ja täysi keskittyminen itselleen tärkeisiin asioihin ja ihmisiin!

Lapsen kanssa

Sohin varmasti TAAS kepillä ampiaiapesää. Saahan minulla mielipiteeni olla.

Muuttaako lapsi elämää!? Kyllä, mikään ei ole enää entisensä lapsen syntymän jälkeen. Rakkaus saa ihan uuden käsitteen, samoin kuin pelko. Tuota pientä ihmistä kohteen tuntee niin suurta rakkautta, että samalla kasvaa pelko, että tuolle maailman rakkaimmalle olennolle sattuisi jotain.

Me ollaan Heikin kanssa kuitenkin ihan vanhemmuuden alusta asti oltu sitä mieltä, että lapsi ei saa estää meitä tekemästä meille rakkaita asioita, esimerkiksi treenaamista tai matkustelua.

Felix oli kahden viikon ikäinen kun lähdettiin ajelemaan ympäri Suomea Vantaalta Viitasaarelle ja Viitasaarelta Punkaharjulle. Viiden viikon ikäisenä jätkä nukkui peltorit päässä isin rintarepussa Crossfit kisoissa Lappeenrannassa koko viikonlopun. Eipä kyllä tuoreina vanhempina tajuttu ajatella ettei urheilustadionilla ole mitään vaipanvaihtopaikkaa, mutta sujuihan tuo auton takaluukussakin. 🙊

5kk ikäisenä F lensi ensimmäisen kerran Lappiin ja Riikaan. 7kk ikäisenä lennettiin Thaimaaseen. Tuollakin pikku reissumies heitettiin rintareppuun ja siskon tyttöni otettiin mukaan kun lähdettiin kiipeämään vesiputoukselle.

Montenegrossa ajeltiin 4 päivänä vuokra-autolla katsomassa erilaisia nähtävyyksiä. Pisin reissu oli kokopäivä retki Kroatiaan ja takaisin.

Tällä hetkellä ollaan Kreikan Thassoksella. Töissä oli ennen meidän reissua keskustelua matkustamisesta lasten kanssa ja ilman. Itse totesin, etten voisi lähteä esimerkiksi viikoksi tänne Kreikkaan ilman Felixiä. Hän tekee tästä matkustamisesta entistä siistimpää. Jätkän onnellisuusaste päästessään aamulla ensimmäisenä uimaan tai se innostus kun jokaisella krääsä kojulla pitää päästä koskettamaan joka ikistä lelua. MINÄ poksahdan onnesta nähdessäni Felixin ilon.

Käveltiin tänään vähän vaikeampi kulkuista polkua pitkin käydäksemme Giola nimisessä paikassa uimassa luonnonaltaassa. Vastaantulijat varoittelivat, että on muuten hankalakulkuista. Totesin Heikille, että olen jotenkin ylpeä, että ollaan pidetty kiinni tästä reissaamisesta ja uusien asioiden näkemisestä vaikka perheessä onkin yksi minitravelleri. Siinä se mukisematta kulki mukana, ihasteli maisemia ja mussutti Marie keksejä. Vitsi olen ehkä maailman ylpein siitä miten mahtava reissukamu Fefe on. 💗

Taidattekin tietää, että treenaamisesta on myös pidetty kiinni vaikka onkin pieni lapsi. ☺️ Kyllä haluan olla se äiti, joka jaksaa leikkiä, juosta ja kantaa lastaan aamusta iltaan jos tarve on. Nythän uusimpana hankintana hommasin itselleni coolin kypärän ja oman potkulaudan. Tylsää vaan seistä vieressä tuijottamassa kun F potkulautailee. Nyt pörrätään pitkin kyliä kimpassa potkulautojen kanssa. Arvatkaa kuinka paljon kerätään katseita!? 🤣 Luulin olevani cool mama mutta taidankin olla outo mama!? 🙈

Feffikselle liikunta on ihan arkea. Juostaan, pyöräillään, uidaan, käydään jumppaamassa Vidalla tai ulkosalilla. Lapsi tottuu asioihin vain opettamalla. Uskon, että suurin kynnys tehdä asioita lasten kanssa on aikuisten omat ennakkoluulot ja pelot.

Lapsen onni

Loma tuli päätökseensä mitä jäi käteen? Triljoona ihanaa hetkeä ja muistoa perheen kanssa vietetystä ajasta. Oltiin kirjaimellisesti yhdessä perheen kanssa koko loma. Kumpikaan meistä ei viettänyt edes yhtä iltaa muualla. 😊

Mikä on ollut lomalla parasta? Nähdä Felixin ilo ja onni. Pakahdun onnesta kun näen miten tuo lapsi kirmaa kädet vispaten hymy huulilla pitkin maailmaa. Väitän, ettei mikään saa minua onnellisemmaksi kuin nähdä tuon lapsen ilo. Se on niin tarttuvaa ja aitoa. Lapsi nauttii juuri siitä hetkestä, eikä ajattele mitään muuta.

Leikkihetki uima-altaalla kun lapsi kiljuu riemusta ja heittäytyy leikkiin, tuuletukset kun pääsee ajelemaan mönkijällä katsomaan lampaita kolmannen kerran saman päivän aikana, spontaani naku uinti urheilukentän kuulantyöntö ringissä kesken mamman ja isin treenin. Voi luoja ja näitä tilanteita on päivässä toistuvasti.

Meidän kesämies kävelisi ilman kenkiä koko kesän, ellei isi välillä käskisi pistää sandaaleja jalkaan. Mökillä juostiin pitkin pihoja alasti, mutta kiikarit tai putket niinkuin minimäni itse sanoo, tiukasti kaulassa. Koko kesä on huudeltu ”salama iskee” mitä oudoimmissa tilanteissa, eikä meillä vieläkään oikein ole käryä mistä tuo huudahdus on peräisin. Päätin sitten soittaa jätkälle Antti Tuiskun version sata salamaa biisistä ja loppukesästä huudahdus onkin saanut jatkoa, ”salama iskee, räjähtää.” Jep, hyvin meni.

Harmittaa kamalasti kun yhteinen aika jää taas vähemmälle. Kahtena iltana on nukkumaan mennessä ollut jo niin ikävä minimäniä, että olen salaa toivonut hänen kipittävän meidän sänkyyn nukkumaan. Toive on toteutunut.

Sunnuntai iltana Felix itkeskeli nukkumaan mentyään kamalasti. Kysyttiin mihin sattuu, mutta ei kuulemma mihinkään. Välillä Felix makoili mietteliäänä silmät auki ja taas itkeskeli. Kunnes reilun tunnin itkujen jälkeen herra kertoi, miten ei halua, että mamma ja isi lähtee töihin. Joko tuo pieni ihmisolento osaa pohtia ja harmitella tällaisia!? Ilmeisesti.

Onneksi kesää on vielä jäljellä ja töiden jälkeenkin ehtii leikkiä ja touhuta ulkonakin nukkumaan menoon asti.

Tätä fiilistä on vaikea pukea sanoiksi, uskon kuitenkin, että muut vanhemmat ymmärtää mitä tarkoitan. Mikään oma juttu ei tee niin onnelliseksi kuin nähdä oman lapsen ilo ja riemu. 💗