Henkisesti rankka viikonloppu takana. Vaarini nukkui pois lauantaina. Hänen kunto meni nopeasti huonoksi. Tavallaan olen helpottunut ettei hänen tarvinnut kauaa kärsiä. Silti tämä on niin lopullista. Viimeisen vuoden aikana olen Felixin kanssa käynyt lähes viikottain hänen luonaan ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan enää mahdollista. Taas kyyneleet valuu poskille kun kirjoitan tätä.
Omakaan kunto ei viikossa ole tehnyt suuria harppauksia parempaan. Haava kipeytyy edelleen todella paljon jos särkylääkettä ei ota tarpeeksi usein. Milloinkohan uskaltaa odottaa paranemisen merkkejä? 🤔
Lohtua tässä kaikessa tuo pieni sylissä köllöttelevä hymypoika. 💗 Hän kun on autuua tietämätön kaikesta ikävästä ja hyvä niin. Huomaan myös haluavani viettää Felixin kanssa paljon aikaa vanhempieni kanssa. Mielestäni on niin ihana nähdä kuinka Felix nauttii viettää aikaa heidän kanssaan, HAUVOJA unohtamatta. 😊
Olen monen tutun kanssa puhunut viimeaikoina näinkin vakavasta asiasta kuin tunteiden kertomisesta ääneen. Vaarini meni aina vaikeaksi kun sanoin hänelle rakastavani häntä. Se ei kuulemma ole ollut suvussa tapana. Hupsua.
Jälkeenpäin moni tuttu on sanonut ettei heidän perheissään ole ollut tapana sanoa tuota lausetta toisilleen. Moni ei ole sitä ikinä edes kuullut omilta vanhemmiltaan. Miksi?! Tämä on mielestäni ihan kamalaa.
Joidenkin mielestä se nyt on itsestään selvää, että äiti rakastaa lastaan. Miten pieni ihminen sen voi sanomatta ymmärtää ja oppia? Saati sitten vanhempana osata näyttää tunteitaan, kun ei sitä ole koskaan oppinut.
Minä hoen Felixille monta kertaa päivässä halihetkien keskellä ”mamma älskar dig.” Heikille kerron nuo samat sanat viimeistään nukkumaan mennessä. Vanhemmilleni usein puhuttuamme jotakin syvällistä tai jonkun meistä lähtiessä reissuun. Siskolleni varmasti liian harvoin, usein varmasti isompien koettelemusten alla. Siskon tytöille sanon rakastavani ainakin jokatoinen kerta kun tavataan.
Olenko taas ihan tunnehöpsö blondi? Kerrotko sinä ääneen rakkaillesi miten tärkeitä he sinulle ovat?
Heräsin lauantaina kammottaviin uutisiin. Tuttavani oli merkinnyt facebookiin olevansa turvassa Pariisin iskuissa. En ollut vielä päässyt uutisiin asti, mutta tajusin jotain järkyttävää tapahtuneen. Uutisia lukiessani oli ensimmäinen ajatus järkytys.
Mikä saa ihmisen uskomaan, että muiden ihmisten surmaaminen on ratkaisu johonkin!? Mikä saa ihmisen uskomaan, että tappaminen on oikein?
Rehellisyyden nimissä, minua järkytti myös se miten lähellä meitä tämä tällä kertaa tapahtui. Tajusin, että joudun kasvattamaan lapseni hyvin erilaisessa maailmassa kuin missä itse kasvoin.
Yritän opettaa lapselleni hyvän ja pahan eron. Pitääkö minun nyt opettaa lapselleni, että missään et ole turvassa pahalta. Et kadulla, konsertissa et edes omassa koulussa.
Katson nukkuvaa lasta vierelläni ja mietin miten pystyn suojelemaan häntä kaikelta pahalta? Kun en itsekään voi kaikkea tätä ymmärtää.
Sehän se kai onkin. En pysty suojelemaan lastani kaikelta pahalta. Voin kuitenkin opettaa hänelle mitä hyvyys on. Se on halauksia, hymyjä, välittämistä, auttamista ja ennenkaikkea rakastamista.
Pyhitän yhden kokonaisen postauksen urheilulajille, joka on sydämmessäni aina se number one liikuntamuoto.
Uinti.
Aloin harrastamaan uintia muistaakseni 6-vuotiaana Vantaan Vesikot nimisessä uimaseurassa, tekniikkaryhmässä. Treenit olivat aina viikonloppuisin 9 aamulla. En ollut tuolloin varsinaisesti mikään aamuvirkku, joten luojan kiitos vanhempani sinnikkäästi raahasivat vastustelevan blondin sängystä altaaseen joka viikonloppu. Tuossa iässä en ollut varsinaisesti mikään urheiluhullu lapsi. Päinvastoin. Jos minulta olisi kysytty, olisin päivät istunut meidän överi mukavassa nojatuolissa, katsomassa telkkaria ja syömässä hedelmäpommi jogurttia.
Teini-iässä, treenimäärät lisääntyivät ja harrastus muuttui totisemmaksi. Tässä vaiheessa jouduin myös valitsemaan rytmisen voimistelun ja uinnin väliltä. Vartalonmalliani katsoessanne, ette ehkä kovin kauaa mieti kuinka helppo laji valinta oli. 😉 Uinti oli tässä vaiheessa minulle jo enemmän kuin harrastus. Kerrankin olin jossain hyvä. Treenikavereista löytyi tuolloin myös parhaat ystävät ja komeita poikia. 😀
Uinti on ollut minulle pienestä asti mieluinen elementti. Opin uimaan 3-vuotiaana, joka on varmasti edesauttanut etten koskaan ole pelännyt vettä. Vaikka pienenä olinkin pulska, vedessä olin aina kevyt. 🙂
Uskon, että uinnin takia olen myös aina ollut suht sinut kroppani kanssa. Pitkälahkeisia uikkareita ei treeneissä käytetty, vartalo oli aina esillä. Tämän vuoksi en ikinä koulun voimistelu tunneilla ollut yksi niistä tytöistä jotka vaihtoivat vaatteensa lukittautumalla ahtaaseen WC koppiin.
Uinti herätti kadotetun itsetuntoni. Se oli myös minun ja isäni yhteinen juttu. ❤
Vasta näin vanhemmiten olen tajunnut miten hieno laji uinti on. Raskaana ollessa se oli yksi harvoista lajeista, jossa tunsin itseni edelleen kevyeksi. Uinti on minulle siitä hyvä, että voin vetää uidessa ihan puhtaasti peruskunto treenin tai halutessani kunnon hapotuksen. Vasta kilpaurani lopetettuani, olen myös tajunnut ettei parempaa kokovartalo treeniä voi ihminen saada, kuin uidessa.
Felixin kanssa on tarkoitus aloittaa vauvauinti lokakuussa. Kuulen usein, että vanhemmat jotka eivät itse esimerkiksi pidä uimahalleista eivät vie tämän vuoksi ollenkaan lapsiaan uimaan. Se on mielestäni väärin. Uimataito on mielettömän tärkeä taito ihan vauvasta vaariin.
Nyt haastankin kaikki lukijat etsimään kodin läheisen uimahallin ja tekemään kunnon kokovartalo treenin. Jo puolessa tunnissa saa kuntouimarina hyvän treenin aikaiseksi. Uinti ei myöskään ole kallista, jos verrataan esimerkiksi kuntosalien kertamaksuihin.
Mikäli joku haluaa uima opetusta, voin lämpimästi suositella FitPit Oy:tä! Tunnen vetäjistä lähes kaikki ja voin luvata takuuvarmasti laadukasta ja yksilöllistä opetusta. Varmasti saa muuten noiden kavereiden kanssa harjoitella hymyssä suin. 🙂
Ennakkoluulot ja koulu-uinti muistot syrjään. Uinti on IHANAA! ❤
Siskoni ihmetteli miksi en blogiini ole kirjoittanut mitään mietteitä äitiydestä. Olin sitä kyllä ajatellut, mutta mietin kovasti voinko vielä 8 viikon kokemuksella asiasta kirjoittaa.
Tietenkin voin. Omasta mielestäni äitiys on kuitenkin alkanut jo lapsen kasvaessa mahassani. Suojeluvaisto iski päälle sillä sekunnilla kun tiesin jonkun kasvavan sisälläni.
Sitä tunnetta kun saa lapsen syliinsä, ei kuitenkaan voi millään tavoin kuvaille ennenkuin sen itse kokee. En tiennyt osaavani rakastaa näin paljon, ennenkuin tuo pieni poika syntyi. Rakastan noita kymmeniä sylittely hetkiä päivässä, yhteisiä aamuja, pehmeää ihoa, ujoa hymyä, ihan kaikkea. Tuon rakkauden sivuvaikutus on hieman ikävämpi, menetyksen pelko. Mietin useasti miten ikinä selviäisin siitä, jos Felixille tapahtuisi jotain kamalaa. Elämässäni ei tällä hetkellä ole muuta tehtävää, kuin hänen kasvattaminen.
Selfie ala Mama & Felix
Äitiys on näinä ensimmäisinä viikkoina ollut juuri niin ihanaa kuin olin ajatellutkin. Minua peloteltiin kovasti etukäteen miten äitiys ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Nyt kun sanon tämän ääneen, kaikki varmasti muuttuu… Mutta meillä tämä on kyllä ollut pelkkää tanssia tähän asti. Felix on tyytyväinen poika joka ei turhia itke, oikeastaan itku tulee vain jos masu on kipeänä. Sairaalasta asti ollaan heräilty maksimissaan 2 kertaa yössä. Nyt viikon ajan ollaan menty yhdellä yö heräämisellä. Hän syö hyvin, 2-6h välein. On ollut hienoa huomata miten pikkuhiljaa opin tuntemaan tuota pientä poikaa ja hänen tarpeitaan paremmin. Väitän jo tietäväni mikä itku johtuu maha kivusta ja mikä nälästä. Tiedän, että pojan saa parhaiten nukahtamaan pystyasennossa rinnalla, peppua silittämällä.
Arki Felixin kanssa on helppoa. Olemme tälläkin viikolla juosseet paikasta toiseen, enkä koe tätä aktiivisuutta vaikeaksi lapsen kanssa. Kunhan tissi on suussa tasasin väliajoin, jaksaa poika hyvin menossa mukana, vaikka paikat vaihtuu joka kerta kun unilta herätään. Tiedän, että tämä ei tule aina olemaan yhtä ruusuista. Liikkumaan oppiminen voi vaikuttaa yö uniin ja yhdet hampaat pitäisi vielä kasvattaa suuhun. 😀 Teini-iästä puhumattakaan…
Välillä tulee mietittyä minkälaisena äitinä muut minut näkevät. Myönnän, että tarvitsen välillä myös omaa aikaani. Mieheni HALUAA osallistua lapsen hoitoon. Hän usein toteaakin minulle kotiin tullessaan. ”Tänne lapsi, nyt on isin vuoro”. Tekeekö se minusta huonon äidin? Omasta mielestäni ei. Välillä käyn treenaamassa, välillä kampaajalla ja pojat pärjäävät tämän ajan hyvin kahdestaan. Viikonloput tuntuvat vapaapäiviltä, kun Heikki on mukana arjessa koko päivän. Mielestäni olen etuoikeutettu, että minulla on mies joka haluaa osallistua lapsen hoitoon tasapuolisesti.
Oma ajatusmaailma on heittänyt volttia samantien kun lapsi syntyi. Nyt voin hyvin olla parikin päivää treenaamatta. Mikään treeni ei ole tärkeämpää, kuin läheisten kanssa vietetty aika. Se täydellinen kroppa ei koskaan tuo tätä onnellisuutta jonka läheisen rakkaus saa aikaan.
Niinkuin alunperin arvasinkin, en kaikkialle olekaan enää tervetullut lapsen kanssa. Se harmittaa. Olemme pariskunta joka kuvittelee, että voimme lapsen kanssa mennä ja tehdä ihan niinkuin ennenkin. Lapsen ehdoilla. Ystävämme piti illanistujaiset viime viikonloppuna ja oli mielestäni ihana, että kukaan ei arvostellut vaikka tulimme paikanpäälle vauvan kanssa.
Yksi parhaita puolia äitiydessä on nähdä nuo kaksi elämäni miestä yhdessä. Voimme iltaisin vain istua sohvalla tuijottelemassa Felixiä ja hokemassa toisillemme ”Voi kun hän on niin söpö.” 🙂 Se siis pitää kyllä paikkansa, että elämä muuttuu lapsen syntymän myötä. Ei kuitenkaan missään nimessä huonompaan suuntaan.
Käykää tykkäämässä sillyblondie.com:ista facebookissa niin näette kaikki uudet kirjoitukset heti julkaistuani ne! 🙂
Ou jeah. Juuri se teksti minkä varsinkin jokainen miespuolinen lukija, jolla ei vielä ole omia lapsia, haluaa lukea. 🙂
Viimeiseksi jäänyt raskaus kuva. Ennen sairaalaan lähtöä.
Heräsin keskiviikko aamuna siihen, että selästä kulki outoja tuntemuksia vatsaan. Aamutouhuja tehdessäni tiesin, että nämä ovat niitä oikeita supistuksia ja ilmoitin asiasta miehelleni. Supistukset olivat heti suht säännöllisiä, 5-7min välein ja kestoltaan aluksi noin 30 sekuntia.
Mieheni tuli jossakin vaiheessa päivällä kotiin ja odoteltiin siinä telkkaria katsellen muutoksia voinnissa. Välillä kävin suihkussa helpottamassa oloa. Illemmalla kävimme kävelemässä aika maastoisella polulla ja siinä vaiheessa supistukset olivat jo niin kovia, että muutama ärräpää taisi tuossa loppulenkistä päästä.
Limatulppa irtosi kotona. Illalla 21.30 aikaan totesin etten enää pysty kotona olemaan ja soitimme kättärille, että tulemme nyt.
Kättärillä oltiin kello 22.10. Ensin oltiin puolisen tuntia käyrillä ja minun todettiin olevan jo 6cm auki. (Jos ette tiedä mitä tämä tarkoittaa laittaakaa se googleen).
Käyrillä
Suihkuttelin vielä sairaalassakin ja kokeilin ilokaasua. Ilokaasusta tuli sellainen olo kuin olisi ensimmäistä kertaa 9 kk juomattomuuden jälkeen ottanut pari siideriä. Tämä rupesi minua myös huimaamaan, joten en kokenut siitä kovinkaan helpottavaksi.
Ollessani 9cm auki pyysin saada epiduraalin. Tämä annettiin tässä vaiheessa kuulemma jo kiireellisesti. Sen jälkeen puhkaistiin kalvot, joka sai lapsivedet mukavan lämpöisesti lorahtamaan jalkojen välistä. Ihan hörhöä mutta vesien meno helpotti omia supistuksia sillä, että keskityin välillä siihen lorahduksen tunteeseen niin, että kipu unohtui. Siinä sitten välillä odoteltiin ja välillä lisättiin epiduraalia.
Epiduraali ❤
Kun kolmas epiduraaliannos oli annettu, istutettiin minut haarat levällään ämpäriä muistuttavaan kapineeseen. Siinä piti ”pinnistää niinkuin kakkaisi” samaan aikaan kun tunsi supistuksen. Ämpärissä istuin noin 30 minuuttia, kunnes totesin että nyt ei enään pysty. Tarkistettiin tilanne ja todettiin, että päälaki näkyy jo. Sitten sain alkaa ponnistamaan. Ponnistin puoli-istuvassa asennossa niin, että puristin polviani käsillä kohti rintaa. By the way. Crossfitistä tässäkin hyötyä. Kätilö totesi ”herranen aika sinähän venyt” kun vedin polvet kohti rintaa. Emme tässä vaiheessa vielä puhuneet alakerran venyvyydestä, joka sekin myöhemmin osoittautui hyväksi.
Ponnistusvaihe kesti kaikenkaikkiaan 14min. Oli mielestäni ihan lastenleikkiä supistuksiin verrattuna. Pää tuli 3 ponnistuksella ja loppu vartalo yhdellä.
Nopeammin kun huomasinkaan, oli sylissäni ihanasti itkevä pienen pieni ihme. Itku taisi päästä kyllä mammalla ja isilläkin.
Minulla oli aivan mieletön kätilö. Sain todella hyviä ohjeita koko ajan ja mikä parasta, selvisin ilman yhden yhtä tikkiä. Mieheni oli maailman paras tuki synnytyksessä. Hän kannusti, tsemppasi JA muistutti ponnistaessa painaa leukaa rintaan.
Aamupalan nautittuamme, pääsimme osastolle. Sairaalassa olo ei ollut mitään nautintoa. Varsinkin yöt ahdistivat minua todella paljon. Kaipasin miestäni ja vauvalla oli aika itkuisia yöt sairaalassa kun maito ei vielä ollut noussut.
Työ tehty. Palkinnosta nauttimaan osastolle. ❤Pikku käärö, sairaalan jätti vaunuissa. 🙂
Launtaina pääsimme kotiin. Nämä pari yötä vauva on nukkunut hyvin. Yöllä herätään pari kertaa 3-4 tunnin välein syömään ja jatketaan unia.
Valmistaudutaan kotiin lähtöön.
Tässä kohtaa pakko taas leijua mikä mies minulla on. Tiedän, että jotkut lukijat kohta jo luulevat minun keksineen koko miehen. 😉 Sairaalassa olon aikana tuntui, että hän teki kaiken muun paitsi imetyksen. Eilen sain nukkua melkein 2h päiväunet kun hän vahti poikaa. Hoen koko ajan, että teen kaiken äkkiä. ”Käyn äkkiä pissalla, käyn äkkiä suihkussa, syön äkkiä”. Miehelläni on kuitenkin homma niin hyvin hanskassa, ettei minun todellisuudessa ole kiire hoitaa näitä asioita. Kiitos Heikki! Tiedän jo nyt että olet paras mahdollinen isä Felixille.
RAKASTAN ❤
Onnellisuuden tunne on tällä hetkellä niin suuri, ettei sitä voi sanoin kuvailla. En välitä miltä oma kroppani nyt näyttää, onko tilillä riittävästi rahaa tai onko kotona vieraille tarpeeksi siistiä. Minulla on vieressäni kaksi niin rakasta ihmistä, etten voi lakata miettimästä miten onnekas olen. Saamme nyt viettää kuukauden laatuaikaa yhdessä ja totutella uuteen arkeen. Olen tällä hetkellä rakastanut jokaista minuuttia.
Loppuun vielä muutama vinkki tuleville synnyttäjille.
– Alkakaa hyvissä ajoin öljyämään välilihaanne.
– Kuunnelkaa mitä kätilönne teille ohjeistaa.
– Epiduraali tekee synnytyksestä siedettävän.
Tänään päästiin myös ekalle vaunulenkille. Olipa ihana päästä vähän liikkumaan. (Ja kokeilemaan meidän super ihania Emmaljunga vaunuja) 🙂
Jamaica 2009”Minä rakastan näitä iltojani kanssans sun kun hetken päässä aamu odottaa ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme ja helppo huominen on unohtaa oomme taas kuin kaksi lasta jotka aikoinaan puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan.”
Vuosi 2006Nämä lyriikat on ihan kuin meidän elämästä. Olen kirjaimellisesti kasvanut aikuiseksi tuon miehen kanssa. Hän on nähnyt elämäni suurimpia etappeja. Lukion aloituksen ja loppumisen. Ammattikorkeakoulun. Työelämän aloittamisen.
2010 ThaimaaYhdessä ollaan koettu armeija aika, muutot vanhempien luota, maailmanympäri matka, läheisten menetyksiä sekä synytymiä. 10 vuotta on tässä iässä pitkä aika. 5 vuoden kuluttua olen elänyt yhtä monta vuotta hänen kanssaan kuin ilman. Jälkimmäistä vaihtoehtoa en voisi nyt edes ajatella. Täydennämme toisiamme. Me olemme kasvaneet ajan kanssa ja samoin parisuhteemme. Ajan myötä minä olen muuttunut Heikkiä palvovasta pikku tytöstä, Heikkiä rakastavaksi tasavertaiseksi kumppaniksi.
Yhteisen matkan aikana on välillä ollut hieman töyssyistä, mutta aina on niistä selvitty keskustelemalla ja sopimalla. Meidän perheessä ei huudeta ja riidellä. Meillä mökötetään, itketään ja sovitaan. Anteeksi osataan pyytää ja antaa. Olemme vuodesta 2005 olleet kuin paita ja peppu. Luulen että molemmilla on siitä ensi pususta sängylläni ollut suunnitelmissa kirkkaasti yhteinen tulevaisuus. Siitä lähtien olemmekin yhdessä toteuttaneet unelmia ja rakentanut haaveita todeksi, pikkuhiljaa. Minä olen meistä se haaveilija ja Heikki on se joka uskaltaa lähteä niitä toteuttamaan niin että minäkin uskallan.
2012Yhteinen kipinä meillä on urheiluun ja matkusteluun. Mielestäni on maailman parasta että voimme yhdessä käydä treenaamassa vaikka tuo komea puoliskoni onkin saanut liikkumiseen huomattavasti minua paremmat geenit. Se ei haittaa. Hän jaksaa silti kannustaa minua niin että uskon itsekin aina olevani hieman astetta todellista parempi 😉
Matkustelemisen suhteen minä asetan seuraavan unelma kohteeni ollessani vielä edellisessä. Ilman Heikkiä olisi kuitenkin moni unelma maa jäänyt vain haaveeksi. Australia, Uusi-Seelanti, Malediivit kaikki nämä ovat paikkoja joista luulin ennen että voisin vaan unelmoida. Nyt 25- vuotiaana olen nähnyt nuo kaikki maat. Kiitos siitä kuuluu miehelleni joka on minun kanssani lähtenyt näitä unelmia toteuttamaan.
10 vuoden yhdessä olon kunniaksi meille on tulossa lahja joka muuttaa kaiken, myös parisuhteemme. Olemme jännittyneitä ja innostuneita. Mikä mahtavinta, tämä pieni ihme on myös jotain mitä olemme yhdessä onnistuneet luomaan. Toivon että pikkuinen perii isältään komean ulkonäön lisäksi; huumorintajun, mielettömän kyvyn ottaa muut huomioon, kohteliaisuuden, reippauden, sosiaalisuuden sekä sen pienen pilkkeen silmäkulmassa. Oikeasti pelkään, että vauva on yhtä kova hurmuri kuin isänsä. 😉
Koko perhe treenaa! 🙂Kun esimerkiksi äitini ystävät tapaavat minut ja Heikin ensimmäistä kertaa eivät he yleensä muista edes minun nimeäni, ”mutta se Heikki.”
Toisaalta mikäs minä olen syyttämään. Kyllä minä tiedän. Tuo sama kaveri saa minut hymyilemään monta kertaa päivässä. Tuosta kaverista saan olla ylpeä vähintään yhtä usein. Hölmöintä siinä on se että kaveri ei itse ymmärrä ainutlaatuisuuttaan. Onneksi on vaimo joka aina silloin tällöin muistaa asiasta muistuttaa.
10 vuotta yhteistä elämää takana, toivottavasti 50 vuotta vielä edessä.
Heikki, kiitos että olet juuri tuollainen. Täydellinen minulle. Rakastan sinua, to the moon and back! Ihanaa 10 vuotispäivää ja 1-vuotis hääpäivää Lakas!
Eilen saavuttiin yö junalla Kolariin. Juna matka oli yllättävän easy. Katottiin leffa ja nukuttiin. VR:älle sellasta palautetta että sänkyjen patjat vois uusia mutta muuten ihan jees. 🙂
Eilen käytiin Tonttulassa vähän pulkkailemassa, ulkona oli pakkasta mukavat 27 astetta.
Illalla käytiin vielä Levin Myllyn Äijässä syömässä poronkäristykset. Nam nam sanon minä!
Tänään käytiin korkkaamassa Levin hiihtoladutkin. Tällä kertaa pakkasta oli 24 astetta mutta oikealla kerrospukeutumisella se ei menoa haitannut. Täällä on niin uskomattoman kaunista, että mielestäni tänne pitäisi kaikki suomen turistit tuoda! Hiihdon jälkeen käytiin vielä Levin huipulla ihastelemassa näitä maisemia, ennenkuin pimeys taas laskeutuu. Riisipuurot on syöty ja seuraavaksi on vuorossa sauna. Naapureille tulee pukki poron kanssa käymään ja tätä äitini odottaa into piukeana. Sen jälkeen saadaankin nauttia jouluruuista. Tai no…
Itselläni jouluruoka on tänä vuonna aika lihapulla, peruna, herne painotteista. Kylmä ja lämminsavulohet on molemmat vakuumipakattuja enkä pysty näitä tällä hetkellä syömään. Masussani kasvaa pieni Malediivien salamatkustaja jonka on tarkoitus syntyä heinäkuussa. Tänä jouluna olemme siis erityisen kiitollisia ja onnellisia. Kävimme viikko sitten ultrassa ja siellä pikku kaveri kovasti jo liikkui ja esitteli 2 kättään ja 2 jalkaa. Pelko on ollut kovasti läsnä nämä ensimmäiset viikot. Koska raskaus kävi niin äkkiä, pelkään että tämä onni viedään minulta yhtä nopeasti. En kuitenkaan voi pelätä 9 kuukautta ja nyt pyrinkin vain nauttimaan siitä miten hienoa on kokea tällainen ihmiskehon ihme.
Joulun saan viettää rakkaimpien ihmisten ympäröimänä, taianomaisissa maisemissa ja pieni ihme masussa kasvamassa. Enempää en voisi toivoa!
Unbroken Crossfit kisat takana. Pitkä päivä, ihan näin fanilaumallekin. Törkeen mukava päivä myös. 5 tunnin yö unien jälkeen ääni on maassa, maha kurnii, MUTTA hymy on NÄÄÄIN leveä pitkän päivän jälkeen. Ihmiset aina puhuu Crossfit communitystä. Tänään mulle aukes taas vähän enemmän ajatus mitä tää epämääräinen, selvästi amerikasta lähtöisin oleva juttu oikein tarkottaa.
Just tätä. Tän päivästä urheilun, naurun, kannustuksen ja kovien suoritusten hurmaa! Voi olla että muille osallistujille ei tullut epäselväksi kenen vuoksi meidän jengi oli paikanpäällä. Tuusulan oma sankari Eetu kisasi itsensä tänään upealle 5. sijalle. Aamulla ei mietitty hetkeäkään herätys kellon soidessa 4.45 pitäiskö vaan painaa torkkua. Meidän porukka oli Espoossa aamu kuudelta kuuntelemassa kisa briiffiä ja antamassa Eetulle viime hetken vinkkejä. Ai miks?! Just siks. Se on NIIN osa tätä juttua. Vaikka yks kisaa niin se on yks MEISTÄ. Eetu varmaan ilosesti otti mun huudot vastaan kun huusin sille aina: ” Eetu ME mennään tää loppuun asti.” Eetu nyt vaan sattu olee meistä se joka teki kovimman duunin. 😉 Pyrin kyllä itse kovasti tuomaan oman korteni kekoon mahdollisimman tyhmillä ja vittumaisilla huudoilla jotta saatais kaverille hieman adrenaliinia lisää vereen. Uskon onnistuneeni aika hyvin. Se on toinen asia mitä muut kisayleisössä tykkäs…
Itse kuljen CF piireissä varmaan nimellä ”se helvetin hullu kovaääninen akka Tuusulasta.” Hei ehkä just tän vuoks mä oon Idolini Emilia Leppäsen kanssa ”Moi” Kaveri. Onpahan tämä sydän vammanenkin jotain saavuttanut tässä lajissa. 😀 Huutelen kannustushuutoja oikeastaan kaikille ketkä sattuu mun näkökenttään sopivasti. Ei sillä niin väliä kuka kaveri on tai miltä salilta. Sekin on just tätä juttua. Kaikkia kannustetaan.
No sitten tää supernainen nimeltä Emilia Leppänen. Mimmi vetää jotain infernaalisia suorituksia joissa tällä hullulla akalla ois puolessa välissä lähtenyt jo taju. No ei se vielä mitään, muttakun sama supernainen tulee vielä oman suorituksensa jälkeen AINA kannustamaan kilpakumppaneitaan. *Hatunnosto*
Olen ylpeä saadessani olla osa tätä mahtavaa yhteisöä.
CF Tuusula on mun toinen koti ja mä olen hemmetin ylpeä saadessani olla osa sitä pikku perhettä. Olen löytänyt kaltaisteni joukkoon. 🙂 ❤
Mieheni mielestä provosoidun liian helposti. Inspiraatio tähän postaukseen tuli jääkiekkoilija ystävältämme joka MINUN MIELESTÄNI pitää Crossfittiä kamalana sairautena joka pitäisi kadottaa maan päältä. Itseäni jotenkin huvittaa nämä crossfitista aiheutuvat viha ja rakkaus reaktiot. Itse kuulun niihin jälkimmäisiin. Why do you care?! Mistä tämä viha pulppuaa ja miksi. Uskon että yksi syy tähän on vitutus. Ihmisiä vituttaa Crossfittaajien hehkutus. Siskoni on minulle joskus sanonut että tuntuu kun sun elämässä tärkeintä on nykyään se urheilu, eikä suinkaan ne oikeasti tärkeät asiat kuten perhe. No omasta mielestä perhe on ja pysyy aina ykkösenä mutta en halua koko maailmalle jakaa kaikkia meidän yhteisiä keskustelun aiheita tai hehkuttaa miten hyvä pylly mun miehellä on! 🙂 Jos pitää valita Crossfitin ja perheen välillä, kyllä se perhe on AINA voittanut.
Tässä tekstissä sitten taas vedotaan Crossfitin epäammattimaiseen valmennukseen, liian koviin treeneihin ja vammojen syntymiseen.
Olin viime viikonloppuna katsomassa uinti kilpailuja pitkästä aikaa ja huomasin yhden asian. Valmentajina toimi suurimmaksi osaksi entiset uimarit tai uimareiden vanhemmat. Excuse me. Vakuutan että entisten uimareiden joukossa on erittäin hyviä valmentajia, MUTTA se ei tee sinusta automaattisesti osaavaa valmentajaa että olet joskus harrastanut kyseistä lajia. Ja ne vanhemmat. Niistä en halua edes puhua. Aktiiviurallani monen uimarin ura päättyi olkapäävammoihin. Joo, kelatkaa muissakin lajeissa voi tulla vammoja. Crossfitissä meitä valvotaan KOKO AJAN. Tiedättekö se tappava katse jonka saan jos ei ole lukko-otetta tangosta?! Meidän valmentajan ainakin on osaavia. En muista Crossfit saleista mene nyt Suomessa sanomaan koska en treenaa muualla. Toinen valmentajamme on Crossfit koulutusten lisäksi käynyt liikunnanohjaajan, kuntosaliohjaajan ja PT:n koulutukset. Toinen valmentajamme on ihan virallinen painonnostovalmentaja. Hän on myös suorittanut liikuntalääketieteen perusopinnot ja on kokoajan kouluttautumassa lisää. Tiedän siis olevani hyvissä käsissä.
Crossfitissä treeni kestää aina 1h. Uinti aikoina uitiin välillä lähes 20km päiviä ja voin kertoa että kyllä siellä altaassa tuolloin vietettiin aikaa ja paikkoja kolotti. Mieheni on entinen kilpahiihtäjä. Kaverit pisti sauvakävelylenkeillään vielä paremmaksi. Juoksivat ympäri metsiä välillä sunnuntaisin 6h putkeen. Mut eihän se oo yhtään rankkaa tai kuormittavaa, noup, not at all.
Lätkänpelaajan kohdalla tässä taitaa olla kyseessä kateus. Hänen oma lempilajinsa pyöräily ei ole saanut samanlaista hypetystä aikaan kuin kuningaslaji Crossfit. Harmi. Se ei sitten varmaan ole yhtä kivaa. 😉
Mutta tosiaan vielä sekin fakta. Ketään ei pakoteta tätä lajia harrastamaan, ollaan kyllä kaikki treenaamassa niitä aina yhtä mahdottomia Muscle-Upeja ihan omasta tahdosta. Itseäni ei kiinnosta biljardi tai snookeri joten jätän nämä lajit telkkarista katsomatta. Mutta aikuisten oikeesti. En kuitenkaan istu koneellani Googlettamassa MIKSI SNOOKER EI OLE HYVÄ HARRASTUS!!!
On myös niitä jotka arvostelevat lajia vaikka eivät ole koskaan edes kokeilleet. Teidät toivotan tervetulleeksi esimerkiksi tulevana launtaina Crossfit Tuusulan testitunnille kello 12.00!
sillyblondie.com 