Postaus sarja 3.osa. Raskaus fitness elämän jälkeen.

Normaali

 

*Vieraileva kirjoittaja on Henna Kosunen, joka on kilpaillut naisten alle 168cm body fitneksessä vuosina 2012 ja 2014image1

2 viikkoa ennen kuin aloin odottamaan esikoistamme, kisaviikolta 2014 painoa huimat 53,7kg.

Jos kuitenkin aloitan vähän aikaisemmin tämän tarinan, nuorena harrastin jalkapalloa ja kävin sitten teininä myös vähän salilla, olin todella hoikka.  Aikuisiällä elämä suistui raiteiltaan ja urheilu jäi ainakin 5 vuodeksi kokonaan, eipä paljon kiinnostanut muu kuin juominen ja tupakan poltto ym muut paheet.  Menin kuntosalille sitten Torniossa vuonna 2004 kaverin kanssa jaksoin juuri ja juuri nostaa 9kg tankoa, olin aivan rapakunnossa, itsetuntoni oli aivan nolla. Jotain kuitenkin naksahti päässä ja salista tuli minulle todella iso osa elämää ja loppujen lopuksi päädyin ihan kilpailemaankin asti.

Mutta nyt sitten lähemmäs nykyhetkeä, heti kisojen jälkeen vuonna 2014 tulin siis raskaaksi, olin todella pienessä kunnossa, joten en osannut ihan tarkalleen odottaa, minkähän kokoiseksi tässä tullaan paisumaan.  Olin aiemminkin jojoillut painoni kanssa edes takaisin, mutta raskaus oli kuitenkin jotain ihan uutta.  Saman vuoden tammikuussa olin saanut keskenmenon ja minulle tehtiin kaavinta, se oli minulle todella synkkää aikaa.  Samana vuonna kun tulin sitten uudestaan raskaaksi ja vieläpä heti dieetin jälkeen, tuntui kuin olisin saanut sinä vuonna kaiken mitä olin aina haaveillut.

Dieetillä jouduin ravaamaan puntarilla joka ikinen päivä, koska sen mukaan mentiin aina miten paino oli tippunut tai ei. Aina toivoin, että olisipa vähemmän tai edes samat kuin eilen niin saisin pitää päivällä hiilarit, haha.. Neuvolassakin painoa kyllä tarkkailtiin, mutta onneksi aika paljon harvemmin kuin esim. dieetillä, odotin kyllä joka kerta jotain kommenttia painosta, mutta ei siellä mitään siitä sanottu, ainoastaan kysyttiin että miltä minusta tuntuu kun paino nousee raskauden aikana ja haluanko siitä jutella enemmän. Oikeastaan en halunnut siitä puhua, vähän jopa ärsytti koska olisin halunnut unohtaa painon tarkkailun raskauden ajaksi kokonaan. Raskaus siis ei ollut painon nousun osalta mikään järkytys eikä vaa’an tuijottelu kiinnostanut minua raskauden aikana, tiesin jo valmiiksi että se mikä tulee niin sen kyllä saa oikeasti ruokavaliolla lähtemään jos vain sitä kovasti itse haluan. Neuvolassa oltiin todella myötämielisiä myös kuntosaliharjoittelulle, mikä oli minusta kyllä aika yllättävää.

Muistan kun jäin äitiyslomalle kuinka ylpeänä kävelin hitaasti kotiin mahani kanssa, olin ylpeä vartalostani, rakastin kasvavaa vatsaa ja sitä rentoa aikaa niin treenien kuin muutenkin elämän osalta, mihinkään ei ollut kiire. image3.jpeg

Rv 40+5 2 päivää ennen tyttäremme syntymää rapiat 80kg polvet ja nilkat oli kovilla.

Raskauden jälkeen yritin syödä todella paljon kun imetin tyttöä, mutta en tosiaankaan jaksanut syödä niin paljon, että mitään kummoista kehitystä lihasten osalta olisi tullut.  Kaiken kaikkiaan raskauden ja imetyksen jälkeen on mennyt lähes 2 vuotta että olen saanut menetetyt voimatasot ja kehonkoostumuksen sille tasolle mitä se oli vuonna 2014 ennen kisadieetin alkua, oikeastaan vanhoja kuvia selaamalla vasta tajuaa miten isoja muutoksia kroppa on käynyt tässä parin vuoden sisällä läpi. Sitä jollain tapaa sokaistuu että eihän tässä nyt ole paljon mitään muuttunut, mutta kyllä raskaus jättää jokaiseen naiseen omat jälkensä, palkinto on maailman parhain ja tekisin saman kyllä uudestaankin. Huikeata mihin naisen kroppa pystyy!

image5

Heinäkuu 2017 72kg

Mainokset

Postaus sarja 2.osa: Raskaus syömishäiriön jälkeen

Normaali

Sairastuin 19-vuotiaana opiskeluaikana sairauteen nimeltä anoreksia. Sairaus hiipi salakavalasti pienen laihdutuskuurin sivutuotteena. Tarkoituksena oli tiputtaa villin opiskelijaelämän ja epäsäännöllisten ruokatapojen mukanaan tuomat 3-4 omasta mielestä ylimääräistä kiloa. Yllättäen kiloja lähtikin noin 20 ja siinä mukana terveys, niin henkinen kuin fyysinenkin. Pahimmillaan painoindeksi näytti 14 ja pelkkä sukkahousujen pukeminen sai näkemään tähtiä.
Painonpudotus oli helppoa mutta pään uudelleen ”raiteilleen” saaminen todella vaikeaa. Niin sanottua aktiivista sairastamisvaihetta kesti pari vuotta ja tuota oman pään uudelleen rakentamista sen lisäksi toiset pari vuotta. Voisin siis sanoa, että monessa mielessä pääsin helpolla. En ollut koskaan sairaalahoidossa vaikka varmaan olisin sinne joutunut jos olisin avoimesti kertonut kaikki oireeni. Kävin viikottain yliopiston terveydenhoitajalla juttelemassa ja punnituksessa. Minut pelasti lopulta muutto toiselle paikkakunnalle ja tavallaan aloitus puhtaalta pöydältä. Koin, että vapauduin muuton myötä myös syömishäiriön kahleista ja uskon vakaasti, että jos en olisi tuolloin muuttanut, en ehkä olisi nyt tätä kirjoitusta kirjoittamassa. 
Olin 24 kun aloin odottaa toivottua vauvaa ja omasta mielestäni olin tuossa vaiheessa ollut terve jo jonkin aikaa. Raskaaksi tuleminen ei ollut itsestään selvyys, niin kovalle koetukselle olin kroppani aikaisemmin laittanut ja tiesin sen, joten olin äärettömän onnellinen raskaudestani. Tullessani raskaaksi painoin kutakuinkin saman verran kuin ennen tuota epäonnista laihdutuskuuriani ja se oli tietyssä mielessä omasta mielestäni edelleen vähän liikaa. Pelkäsin, kuinka paljon puntari vielä näyttääkään mutta onni raskaudesta ja ihan mielettömät mielihalut saivat kuitenkin suurimmaksi osaksi nämä ajatukset syrjään. 
En koskaan kertonut neuvolassa syömishäiriötaustastani. Ehkä pelko siitä, että joutuisin taas suurennuslasin alle sai minut olemaan asiasta hiljaa. Omasta mielestäni kestin yllättävän hyvin kroppani muutokset vaikka aika ajoin valtasikin kauhu ja inho ja ties mikä mutta ne lienevät tuttuja tunteita lähes jokaiselle odottavalle äidille. Se mitä minun oli todella vaikea kestää oli punnitukset. Puntarille nousu ja konkreettisesti sen näkeminen, että paino nousi oli sellainen traumatrikkeri, että huh huh… Luojan kiitos minulla oli mitä ihanin neuvolan täti, joka ei koskaan sanonut ainuttakaan negatiivista kommenttia painon noususta, vaikka lopulta se nousi raskauden aikana 15kg. En tiedä miten olisin asiaan suhtautunut jos neuvolassa olisi alettu huomautella painon noususta. Voi olla, että sitä olisi ollut vaikea kestää.
Vauvan synnyttyä en olisi millään malttanut odottaa, että raskauden aikaiset muutokset häviävät kropastani. Kuuluin siihen onnellisten joukkoon, jolta imetys kuitenkin nopeasti sulatti kaikki raskauden aikana kertyneet ylimääräiset kilot ja muutaman ylimääräisenkin. Jossain vaiheessa kun vauva oli yli puoli vuotias, havahduin siihen että kaikki kertyneet 15kg olivat lähteneet ja sen lisäksi 10kg ”ylimääräistä”. Pelästyin tuota euforista tunnetta jonka painon nopea putoaminen sai aikaan. En siis mitenkään tarkoituksella ollut laihduttanut vaan vauveli imi minusta kaiken irtoavan ja varmaan reippaat vaunulenkit siivittivät painon putoamista. Tuo tunne oli kuitenkin kuin kaiku menneisyydestä ja oikeastaan ainoa vaihe syömishäiriöstä paranemisen jälkeen, jolloin olen oikeasti säikähtänyt, että lipsahdanko uudelleen. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi tapahtunut tuossa vaiheessa hyvin helposti: nautin siitä, että vaaka näytti joka päivä vähän vähemmän, ihana tunne kun sai ostaa vähän pienempiä vaatteita ja ihmisten ihailu, että kuinka voit näyttää tuolta kun sinulla on pieni lapsi. Kaikki nämä ruokkivat vielä jossain sielun sopukoissa piilossa olevaa ex-anorektikkoa. 
Onneksi se terve minä oli kuitenkin huomattavasti vahvempi ja säikähdys suurempi kuin tuo euforia. Ja tuohon elämänvaiheeseen sattui myös jälleen uusia tuulia; muutto toiselle paikkakunnalle ja uusi työ. Elämä täyttyi monilla muilla asioilla ja paino jäi sivuseikaksi. Ja hyvä niin! 
Kaiken kaikkiaan koen, että anoreksia ja äidiksi tulo ovat ehkä olleet kehonkuvani ja myös itsetuntoni kannalta minulle opettavaisimmat polut. Olen käynyt kovan koulun, että olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olemaan jopa ylpeä omasta vartalostani ja itsestäni. Vaikka minullakin välillä on niitä päiviä, että joku kohta vartalossa ärsyttää, näyttää liian leveältä tai muhkuraiselta tai milloin miltäkin, se menee ohi. 99% ajasta olen sinut itseni kanssa ja ex-syömishäiriöiselle se on huippu tulos!   

*Tekstin on kirjoittanut tuttavani joka nuorena sairasti anorexiaa. 

Postaus sarja: Raskauden tuomat muutokset. Minun tarinani.

Normaali

Julkaisen ensimmäisen postaus sarjani koskaan. Olen oikeastaan synnytyksestä lähtien halunnut tämän toteuttaa ja nyt sain vihdoin sen aikaiseksi. Tässä minun tarinani, jotta ymmärrätte miksi tämän postaussarjan haluan tehdä…

 

Olen jo aikaisemmin blogissani kertonut, että olin lapsena aika ylipainoinen ja tuo lihavan tytön leima on kummitellut mukanani oikeastaan koko elämän. Painoni on aina ollut minulle häpeä, koska olen tajunnut, että olen useimmiten aina ollut isoin tyttö luokallani tai kaveripiirissäni. Vaakani ei ole varmasti ala-asteen jälkeen näyttänyt alle 60 alkavaa lukua. Hoikistuin kilpa-uinnin tultua tosissaan kuvioihin noin 11-vuotiaana, silti koin olevani aina ”iso tyttö.”

2006

Aikuisiällä lopetin jossakin vaiheessa vaakaan tuijottelun kokonaan. Ajattelin, että peili kyllä kertoo missä mennään. Se oli minulle hyvä ratkaisu. Olen teini-iän jälkeen alkanut treenaamaan todella paljon. Jollain tavalla olen halunnutkin, että minut tunnetaan treenaavana blondina. Näin ollen vältyn ainakin lihavan tytön maineelta.

2008

Tullessani raskaaksi, kysyttiin heti ensimmäisellä neuvola soitolla paino. Kerroin, luvun jonka kuvittelin olevan suht lähellä totuutta. Enhän ollut käynyt vaalla varmasti lähemmäs 3-4 vuoteen. Kun ensimmäinen neuvolakäynti koitti oli vaan lukema järkyttävä shokki. Painoin 10kg enemmän kuin olin olettanut. Purskahdin itkuun ja mietin miten tulen kestämään sen, että painoni tulee todennäköisesti nousemaan vielä kymmeniä kiloja.

Juuri ennen raskautta

Painonnousu oli ahdistavaa. Samoin se, etten pystynytkään treenaamaan ihan miten halusin. Kroppani ei tuntunut omalta. Lisäkilot kummittelivat joka päivä mielessä. Treenasin koko raskauden ajan ja olin suht tarkka syömisistäni, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta painonnousuun. Lihoin raskauden aikana muistaakseni 17kg. Rakastin tuntea vauvan potkut ja sydän pakahtui onnesta aina kun sai nähdä masussa uiskentelevan poitsun ultrassa. Muuten en raskaudesta nauttinut ollenkaan. Sairaalaan jäi 9kg. Onneksi sitä eli niin täydellisessä vauva kuplassa, etten kovin suurta stressiä ottanut raskauskiloista. Olin kuitenkin malttamaton pääsemään takaisin treenaamaan. Halusin päästä juoksemaan, tekemään vatsoja, kyykkämään mutta onneksi tajusin olla maltillinen. 

Pääsin mielestäni suht nopeasti raskauskiloista eroon, 4 kuukaudessa. Muistan kuitenkin, että viimeiset 4kg olivat todella tiukassa. Ulkomuotoni oli melkoisen pehmoinen, mutten onneksi sitä tuolloin tajunnut. Suurin järkytys on tullut nyt jälkikäteen kuvia katsoessani. Koin esimerkiksi raskaana ollessani olevani suht hyvässä kunnossa. Nyt kuvia katsoessani näytän mielestäni järkyttävän lihavalta.

Felix on nyt 2 vuotta ja pääsin mielestäni noin 1,5 vuodessa takaisin kuntoon. Itseasiassa jopa parempaan kuntoon kuin ennen raskautta. Rakastin miten sain kehuja hoikistuneesta ulkonäöstäni. Meiltä kysellään paljon onko sisaruksia tulossa pian? Haluan EHDOTTOMASTI lisää lapsia. Tuo raskausaika vain tällä hetkellä ahdistaa kovasti. En kestä taas menettää kontrollia omaan vartalooni. En kestä nousevia lukuja vaalla. En kestä pyöristyvää ulkomuotoa ja ”oletpa sinä jo iso” kommentteja, en kestä ensimmäisten 3kk pelkoa. 

Synnytyksen jälkeen

Naisen vartalossa tapahtuu järkyttävän paljon muutoksia raskauden aikana ja muutoksissa on pään vaikea välillä pysyä mukana. Naisen vartalo muuttuu lopullisesti raskauden aikana. Se ei ole vain 9kk kestävä pieni muodonmuutos. Raskaus opetti minut olemaan ylpeä vartalostani ja pitämään siitä huolta tulevaisuudessakin. Tiedän, että paino ja oma ulkonäkö on toissijaista siihen verrattuna mikä lopputulos on. Maailman suurin rakkaus. Oma lapsi. Tämä on silti minun tarinani siitä, millaisia ajatuksia raskaus ja sen tuomat muutokset kropassa ovat herättäneet.

Seuraavassa osassa syömishäiriötä nuorempana sairastanut nainen kertoo oman tarinansa.

Onko sinulla omia kokemuksia jaettavana?

 

Tissiviikko

Normaali

Mamma ja pappa on taas ylpeitä tyttärensä blogi aiheista. Hah!

Somessa on meneillään tissiviikko. Luin Elinan blogista hänen tarinansa ja totesin, että omani on juuri päinvastainen.

Kehityin lapsena todella varhaisessa vaiheessa. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan kun kerron, että kuukautiseni alkoivat 9 vuotiaana. Häpesin ja ahdistuin vartalostani, joka oli niin kovin erilainen ikätovereihin verrattuna. 

Vasta yläasteella aloin saada itsevarmuutta oman vartalon suhteen. Kiitos teini poikien. Yhtäkkiä olinkin poikien suosiossa kun minulla löytyi jo nuo kaikkien miesten rakastamat pallot, kun ikätovereilla kehitys vasta alkoi. 

Lapsena olin sitä mieltä, että äitini kuuluisi käyttää ainoastaan poolopaitoja. Häpesin, jos hänellä oli paljastavia kaula-aukkoja. Ehkä tuossa teini-iässä tapahtui se muutos, että äitini saikin olla piilottelemassa minun kaula-aukkojani.

Olin suht sinut rintojeni kanssa siihen asti, että tulin raskaaksi. Mitä nyt olisivat voineet olla vähän isommat. Siihen asti ne oli lähinnä toimineet koristeena miehille. Tisseistä huomasin kuitenkin ensimmäisenä olevani raskaana. Tissit tummeni ja turposi. Kun lapsi syntyi ja tissit kasvoivat entisestään. Tuossa vaiheessa tapahtui myös kamala hetkellinen tissi-inflaatio. Rintani olivatkin yhtäkkiä kaikkien nähtävillä ja kosketeltavina. Yhtä yritettiin epätoivoisesti ruokkia niillä. Kun alku oli vaikeaa oli kätilöt, sisko ja mies kaikki pitelemässä tisseistä kiinni josko homma lähtisi rullaamaan. Samalla tajusin, ettei isot tissit olekaan juttuni. Tursuaa, heiluu, sattuu ja vaikka mitä. 

Imetyksen loputtua sain hetkellisesti tissini takaisin. Kunnes huomasin niiden pienenevän entisestään. Valehtelisin jos väittäisin ettei pienentyneet rintani ole aiheuttanut hetkellisiä kriisejä itsetuntoni kanssa. Olen siirtynyt M koosta S koon bikineihin ja 70FF koosta 65E koon rintaliiveihin. (Change myymälän koot) 

Sosiaalinen media pursuaa isotissisiä fitness mimmejä. Silikonit alkaa olla yhtä yleisiä kuin tatuoinnit. En arvostele ihmisten päätöksiä muokata kirurgisesti vartaloaan. Itse mietin asiaa aina siltä kantilta, miten pystyn lapselleni sanomaan että kelpaamme tällaisena kuin olemme jos olen itse käynyt kirurgisesti muokkaamassa vartaloani. Mielipiteeni saattaa hyvin muuttua, jos lapsia vielä siunaantuu.

Naisten tissit liitetään aina johonkin seksuaaliseen. Liian monella tutulla rinnat ovat myös aiheuttaneet pelkoa, kipua, pahaa oloa ja menetyksiä. Rintasyöpään sairastuu Suomessa 5000 naista vuodessa. Mietitään tätä seuraavan kerran kun omat tai jonkun muun tissit on mielestämme väärää kokoa. Ne on vaan tissit.

Joko niitä sisaruksia on tulossa?

Normaali

Toistan itseäni. Lapsi on lahja, ei itseoikeus. 

Nyt olen saanut kuulla ensimmäisiä kyselyitä tai kommentteja, että ”toista vaan perään.”

Nyt, reilun vuoden jälkeen viime raskaudesta. Pystyn ensimmäistä kertaa ajattelemaan olevani taas joskus raskaana. Tähän asti ajatus uudesta raskaudesta on ollut kamala, vaikka ensimmäinen raskauteni oli TODELLA helppo. Silti toinen lapsi saa vielä odottaa. Itsekkäistä syistä. Haluan hetken aikaa nauttia taas omasta kropastani ja saada sen kuntoon. Ennenkuin mennään taas toisen ihmisen ehdoilla, minun vartalossani. 


Nostan hattua niille naisille, jotka tekee lapset peräkkäin. Minusta ei olisi ollut siihen. Ajatus siitä, että alottaisin vauva rumban uudelleen juuri kun ollaan Felixin kanssa saatettu vauvavuosi päätökseen tuntuu hurjalta. Minun on pakko saada hengähtää välissä. Ajatus siitä, että minulla olisi kaksi vaippaikäistä, kaksi syötettävää tai kaksi puettavaa tuntuu liian rankalta. Hatunnosto vain kaksosten äideille. 😅


Felix kaipaa myös edelleen paljon sylittelyä ja huomiota. Olisi mielestäni kamalaa sanoa noin pienelle, että mamman syliin ei nyt voi tulla kun täällä on toinen. 

Mieheni otti meillä ensimmäisenä puheeksi milloin seuraava lapsi saa tulla. Mukavaa, että hänkin on vielä halukas saamaan lisää lapsia. Mielestämme hyvä ikäero on noin 2,5-3 vuotta. Tuolloin Felix ymmärtää jo asiasta paljon enemmän ja on varmasti vielä omatoimisempi. 

Täältä ei siis ole vielä vähään aikaan kuulumassa lisää vauva uutisia. 


Mikä teidän mielestänne on sopiva ikäero lapsilla? 

Kuka eka?

Normaali

Olen monesti täällä blogissakin pohtinut nykyistä suorittavaa elämäntyyliä. Miten kaikessa pitää kilpailla muita vastaan ja olla muita parempi. 

Raskausaikana se voittaa joka kerää vähiten raskauskiloja. Tässä en pärjännyt kovin hyvin. Lapsen synnyttyä voittaja on se, jonka lapsi oppii nopeiten kääntymään, ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja puhumaan. Tässäkään me ei oltu ihan kärjessä. Aika keskivertoja. 

Loppujen lopuksi tämä suorittaminen ja parhaimmuuden tavoittelu harvoin tuottaa parhaan tuloksen. Vähiten kiloja kerryttäneet eivät todellisuudessa saavuta mitään. Heillä todennäköisesti vaan sattuu olemaan onnea ettei kilot tartu yhtä helposti, tai ylipainoa jo ennen raskautta. Mitä lapsiin tulee, ei kukaan muutaman vuoden kuluttua muista kuka oppi ensin kävelemään. Vähimmillä kolhuilla selviää todennäköisesti se joka oppii myöhemmin liikkumaan.


Työelämässä pätee ihan sama. Tämä pohdinta meillä lähti siitä miten mieheni kanssa keskusteltiin erilaisista esimiehistä. Jostain syystä nykyään parhaat myyjät etenee usein esimiestehtäviin. Mutta miksi!? Esimiehen tärkein tehtävähän on mahdollistaa alaisilleen paras mahdollinen tulos. Ei kilpailla alaistensa kanssa. Näillä esimiehillä saattaa olla hyvät tulokset, mutta huonoiten voivat työntekijät. Paras myyjä, ei välttämättä ole paras johtaja. Sitäpaitsi, eikö paras myyjä kannata pitää siellä missä hän on hyvä?


Sympaattiset, ujot ja epäitsekkäät ihmiset jäävät tänä päivänä jalkoihin. Vaikka juuri näiden ihmisten tulisi saada enemmän jalustaa tässä suorituskeskeisessä maailmassa, jossa kaikki ajattelee vain omaa parastaan. 

Ottaisitko ystäväksesi mielummin itsekeskeisen äänekkään suorittajan vai muita huomioonottavan rauhallisen pohdiskelijan!? 

Mielestäni kilpailuhalussa ei ole itsessään mitään huonoa, mutta eikö itseään vastaan kilpaileminen riitä joissakin tapauksissa? 

Tämä ajatuksena tuntuu niin hullulta. Haluan, että lapsestani tulee muita huomioonottava, sympatiaa tunteva ja elämästä nauttiva. Toisaalta, pärjääkö näillä eväillä nykymaailmassa? 

Treeni raskaana ja raskauden jälkeen

Normaali

Lukijat on paljon kyselleet mun treenaamisesta raskauden aikana sekä nyt raskauden jälkeen. Ajattelin siis tehdä lyhyen yhteenvedon siitä, miten MINÄ olen treenannut. Tässä kannattaa huomioida, että kaikki ihmiset ovat yksilöitä ja samoin raskaudet.IMG_7112

Alkuraskaus: Alkuraskaudessa jätin pois oikeastaan vaan burpeet mahalleen, boksihypyt askelsin alas ja GHD vatsat. Kaikki sellaiset, joissa mahaan saattoi kohdistua kovaa iskua tai riskiä liian kovaan repimiseen tai kaatumiseen. En myöskään enää tehnyt maksimi-suoritteita painojen kanssa, koska tiesin ettei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä. Alkuraskaudessa aloin kävelemään enemmän sekä uimaan pitkästä aikaa taas säännöllisesti. Minun alkuraskauden treeneistä lisää täällä.

soutuKeskiraskaus: Raskauden toisella kolmanneksella aloin pikkuhiljaa hieman tarkkailemaan sykkeitäni. Tein vielä crossfitin metconeja, mutta huolehdin ettei syke ollut kovin korkealla pitkiä aikoja. Tässä vaiheessa lopetin myös suorien vatsojen treenaamisen ja lisäsin pilateksen joka viikkoiseen treeniin. Toisella kolmanneksella alkoi myös juoksu tuntumaan epämiellyttävältä, joten vaihdoin juoksemisen soutulaitteella soutamiseen. Täältä voi katsoa esimerkki treenejäni tuolloin.

painot

HC mama reenaa 😀

Loppuraskaus: Viimeisellä kolmanneksella maha kasvoikin järkyttävästi. Pystyin kuitenkin esimerkiksi kyykkäämään ihan raskauden loppuun asti. Tein paljon rengassoutuja, dippejä, leukoja kumppareilla ja boksiaskellusta. Sykkeiden kanssa tein samaa kuin tuossa puolivälissä, eli ei pitkiä aikoja ylhäällä (Itselläni raja oli 150). Tempaus ei myöskään enää repivyytensä takia tuntunut mukavalta, joten sen jätin kokonaan pois. Neljä päivää ennen synnytystä soudin vielä 10 km soutulaitteella. Loppuraskaudessa en myöskään enää seissyt käsilläni ja päälläni, siitä yksinkertaisesta syystä, etten enää venynyt näihin asentoihin. 🙂 Loppuraskauden treeneistä lisää täällä.IMG_8931

 

Tekisinkö tässä vaiheessa jotain toisin?! Treenaaminen ei aiheuttanut minulle koskaan supistuksia ja Felix syntyi terveenä, joten en oikeastaan. En ehkä loppuraskaudesta tekisi nyt niin paljoa leukoja kuin tuolloin tein. Siinä kohdistuu kuitenkin todella paljon painetta vatsanseudulla ja vatsalihaksille. Moni ihmetteli myös miten pyöräilin raskauden loppuun asti. Pyöräily tuntui hyvältä eikä kaikkea voi pelätä. Tottakai olisin voinut kaatua, mutta olisin yhtä hyvin voinut kaatua kotona rappusissa. Itse kannustan kovasti raskaana olevia naisia jatkamaan treeniä niinkuin se hyvältä tuntuu.

Synnytyksen jälkeen:

IMG_9690Felix syntyi 2 päivää lasketun ajan jälkeen. Lantionpohjan jumpat aloitin oikeastaan heti jo sairaalassa. Aloitin vaunulenkit aika nopeasti kotiuduttuamme. Vaunulenkit alkoi noin 3 kilometristä, josta pikkuhiljaa lisättiin lenkkien pituutta. Felixin ollessa pari viikkoinen kokeilin jumpata todella kevyellä kahvakuulalla. Tämä oli tyhmää, enkä nyt tekisi sitä. Salilla aloin treenaamaan jälitarkastuksen jälkeen, 5 viikkoa synnytyksestä. Kävin tuolloin entisellä crossfit salillani, jolloin treenissä oli muun muassa tuplahyppyjä hyppynarulla, sekä jalkojen nostoja tangossa roikkuen. Nämä liikkeet olivat myös liikaa tässä vaiheessa palautumista. Minullahan alkoikin jälkivuoto tuon treenin jälkeen uudestaan, joka oli huono merkki. Tässä aloin myös aktiivisesti treenaamaan syviä vatsalihaksia.

Tuon kaiken jälkeen siirryinkin Vidalle treenaamaan. Palasin takaisin ns. perus salitreeniin, joka sopi minulle erittäin hyvin. Tein paljon takareisiä vahvistavia liikkeitä sekä ylä-ja alataljaa.

Ensimmäisiä painonnosto treenejä tein 2kk synnytyksestä. Hyvin kevyillä painoilla kuitenkin.

Juoksun ja suorien vatsojen treenaamisen kanssa olin kaikkein varovaisin. Tämä eri PT:eiden sekä Fysioterapeutti Ira Rissasen suosituksesta. Aloitin varovasti juoksemisen ja suorat vatsat vasta 6kk synnytyksestä. IMG_2456

Olen imettänyt Felixiä koko ajan. Treeni ei ole missään vaiheessa vaikuttanut maidon tuloon. Felix ei itseasiassa suostu juomaan pullosta ollenkaan. Uskon, että tässä on ollut erityisen tärkeää se, etten ole missään vaiheessa lähtenyt pudottamaan painoa ja vähentämään syömisiäni. Paino on tippunut omaa vauhtiaan. Vedenjuontia olen tietoisesti lisännyt heti Felixin syntymästä. En kuitenkaan missään vaiheessa ole karsinut mitään ruuistani. Logiikka on ollut, että maidontuotantoon pitää riittää energiaa eli olen syönyt paljon ja monipuolisesti. Paino tippuu imettäessä ja liikuntaan asteittain lisäämällä. Tiukempaa kontrollia ruokailuun voi laittaa aikaisintaan sitten kun lopetan imetyksen jos se silloin tuntuu tarpeelliselta.

Nyt alkaa kroppa tuntumaan taas täysin omalta. Juoksu kulkee paremmin kuin koskaan ja kaikkea uskaltaa vihdoin taas tehdä. Oi oma kroppa, miten olenkaan kaivannut sinua.

Ihania treeni hetkiä kaikille tuleville ja nykyisille mammoille!