Terveisiä sairaalasta

Blondi puhuu taas suoraan, varoitus!

Läheisimmät ihmiset, sekä instagram seuraajani tietävätkin, että olen sunnuntaista saakka ollut Peijaksen sairaalassa.

Perjantai iltana tunsin outoa kipua takapuolessani. Ajattelin, että alushousuni olisivat hanganneet. Kipu kuitenkin yltyi. Lauantaina käytiin vielä perheen ja siskon perheen kanssa viettämässä päivä Huimalassa. Oli ihan super hauskaa! Lauantai iltana kipu kuitenkin paheni ja luulin kärsiväni elämäni ensimmäistä kertaa peräpukamista. (Sori, tämä pahenee)

Sunnuntai aamuna en pystynyt enää edes makaamaan ilman kipua, joten varasin varmuuden vuoksi lääkärin. Sanoin pikaiset heipat Heikille ja Felixille, otin mukaan vain lompakon ja puhelimen. 

Diacorissa lääkäri totesi nopeasti ettei pukamilta kuulosta. Minulta löytyi iso kyhmy takamuksesta, joka oli täynnä nestettä. Sain samantien lähetteen Peijaksen kirurgiselle osastolle. Itkien lähdin ajamaan kohti Peijasta, kun en yhtään käsittänyt mistä oli kyse. Kyhmystä tulee aina mieleen kasvain!!!

Peijaksessa hommat eteni kokoajan nopeasti. Minulta otettiin paljon erilaisia kokeita. Lopuksi lääkäri yritti paikallispuudutuksella leikata viillon ja tyhjentää kyhmyn tällä tavoin. Toimenpide oli kuitenkin aivan liian kivulias ja kyhmy odotettua suurempi, ettei tuo onnistunut. Jäisin yöksi sairaalaan. Tässä kohti vedin taas yhdet itkut ja totesin hoitajalle, etten edelleenkään ymmärrä mistä on kyse. Lääkäri selitti, että jostain syystä ihoni alle on muodostunut onkalo, josta pääsee bakteereja ja eritteitä. Yksi syy voi olla karvanpoistossa, mutta minut tullaan ilmeisesti myöhemmin myös tähystämään, jotta voidaan sulkea pois mahdollisuus suolisto sairaudesta. Takamustani on ronkittu jos minkälaisilla värkeillä. Jos jotain tässä on opittu, niin se että en kaipaa peppuuni mitään ylimääräisiä vehkeitä. 😄🙈

Maanantaina minut nukutettiin ja leikattiin täällä Peijaksessa. Kyhmy saatiin tyhjennettyä, mutta haava jätettiin auki, jotta nesteet ja veri pääsee pois. Samalla pyritään saamaan tuo onkalo sulkeutumaan itsestään, jottei sama enää toistuisi. Avohaava pelottaa kovasti. Ymmärrän, että tulehdusriski on järkyttävän suuri haavan sijainnin vuoksi. Haavaa tulee suihkuttaa todella usein ja treenit on tältä mimmiltä treenattu vähäksi aikaa.

Nämä kolme päivää ovat olleet kuin elokuvaa katselisi. Meidän piti sunnuntaina viettää ihana päivä perheen kanssa ja minun piti aloittaa pitkästä ainaa kunnon kyykkytreenit. I love me-messuillekin olisin halunnut mennä moikkaamaan tuttuja ja katselemaan mutta enpä sinne asti päässyt. Tässä on taas ymmärtänyt miten nopeasti kaikki voi muuttua. Terveyttä ja läheisiään pitää osata arvostaa joka päivä!

Miksi kirjoitan tästä aiheesta kaikkien nähtäville? Mielestäni asioista pitää pystyä puhumaan. Myös niistä noloista. Ehkä täällä onkin joku joka on kokenut saman? Tai joku joka saa tästä vastauksia mikäli samanlaisia oireita ilmaantuu. 

Suuri kiitos siitä, että uskallan olla avoin asiasta kuuluu Teemu Ramstedtille. Olen seurannut pitkään Teemun sitkeää työtä IBD sairausten ”keulakuvana.” Olen tajunnut, että vaikka kyse on nolosta aiheesta niin miksi sitä pitäisi salailla? 

Bloginikin perustuu todella paljon treenaamiseen, joten koin, että pakkohan minun on teille lukijoilleni kertoa rehellisesti miksi yllättäen tuleekin treenitaukoa! 

Läheiseni ovat olleet ihania ja kannustavia. Saatan tarvita apua Felixin kanssa nyt alkuun kun Heikki menee takaisin töihin. Apukäsiä onkin jo tarjoutunut ihana määrä. Kiitos! Eilen ystäväni tupsahti vielä leikkauksen jälkeen yllättäen tässä käymään. Ihana 💗 

Pari seuraavaa viikkoa tulee varmasti olemaan pelottavia, stressaavia ja raastavia. Pyrin hoitamaan haavaa paremmin kuin hyvin. Koitan olla vaipumatta masennukseen vaikken treenaamaan pääsekään. Jos nyt hoidan toipumisen kunnolla on minulla loppuelämä aikaa juosta. 😄 Kannustavia sanoja varmasti tarvitaan tulevinakin viikkoina. 😅

Kiitos vielä kaikille tsempeistä ja erityisesti Heikille kun on pitänyt Feffestä yksin huolta. 💗 Tänään mamma pääsee poikiensa luokse parantelemaan peppuaan! 

Pitäkää itsestänne hyvää huolta! ✌🏽️💗

Pieniä suuria tekoja

Arki. Iski taas vaihteeksi vähän turhan kovaa vasten kasvoja. Musta tuntuu että mun alkuraskauden väsymys on päättänyt tulla vasta tässä vaiheessa. Mielessä pyörii lähinnä nukkuminen ja ruoka. Vaikka en mä nyt tiedä kuinka paljon se eroo normaalista?! Miehen mielestä ei mitenkään. 😉

Raskaus on edennyt siihen vaiheeseen että en mä oikein enää taida tietää edes millä viikolla mennään?! Kerroin asiakkaalle eilen että jään kesäkuussa äitiyslomalle. Hän totesi siihen: ”Anteeksi vain, mutta oletkohan nyt ihan varma, tolla kropalla”.

Kyllä alan itsekkin pikkuhiljaa odottamaan että tässä kasvais muukin kuin rinnat. Se on muuten tällä hetkellä raskausoireista kivoin. Mulla on ekaa kertaa elämässäni tissit. Okei, viime viikolla tuli sellanen ahdistus kohtaus töissä kun rintaliivit puristi että pakko oli poistua takahuoneeseen helpottamaan oloa. Lähdin muutin samantien myös Lindexiin pistämään tissiliivi kaappia uuteen uskoon. Nautin vielä näteistä alusvaatteista kun voin. Kiitos vaan tuttavien tiedän että seksikkäiden imetysliivien ja mummopikkareiden aika koittaa vielä. Yäk.

Hottis hiihto look!
Hottis hiihto look!

Viime viikolla tein jossain treenissä vielä vatsoja. Näitä tais tulla yhteensä 50kpl. Sen jälkeen huomasin kuitenkin että vatsalihaksissa tuntuu outoa kireyttä. Joten nää suorat vatsalihakset saa nyt pikkuhiljaa mun kohdalla jäädä. Tätä vatsalihasten kireyttä ilmenee muutenkin nyt oikeastaan ainoana tuntemuksena. En oikein mistään löydä tietoa mistä se voi johtua? Löysin kuitenkin kauhutarinoita netistä miten joillain ihmisillä on raskauden aikana vatsalihakset revennyt! Oikeesti, google pitäis tällasissa olotiloissa kieltää… Uinti ja hiihto on tällä hetkellä parhautta. Uin viime viikonloppuna 100m perhosta ja uhosin äidilleni että kesäkuussa uidaan edelleen pepeä. Jep, kyselkää sitä sitten uudestaan. 😀

pallo

Arvatkaa miten ne uuden vuoden lupaukset on pitänyt? No syöny oon joo ihan okei, vapaatakin hiihtäny nyt joka lenkillä mut venyttely jää varmaan odottelemaan jotain vuotta 2020…

Meidän vanha mummu joutui loppiaisena sairaalaan kaaduttuaan. Lonkka leikattiin ja käytiin häntä eilen moikkaamassa. Ihminen on jotenkin niin hauras tommosessa ympäristössä, letkuissa kiinni ja hirveä lääkitys päällä. Oli jossain unen ja valveillaolon rajamailla. Totesi meille yht äkkiä. ”Soittelen teille sitten sieltä… Ai mistä?… No sieltä taivaasta.” 🙂 ❤

Eräs äitini vanhimmista ystävistä soitti kun ajeltiin kotiin sairaalasta. Olin ihan ihmeissäni kun hän puhelun lopussa totesi, ”Soitellaan sitten viikonloppuna, voin lähteä sun mukaan sinne sairaalaan.”

Wau, tuollaiset ystävät on harvassa. Itsellänikin tuli illalla viesti ystävältäni joka kyseli mummun vointia ja toivotti minulle jaksamista. Omasta mielestäni juuri nämä pienet eleet ovat niitä kaikkein suurimpia tekoja.

pooh

Tänään menään mieheni, siskon ja hänen miehensä kanssa ensin isolle kirkolle syömään. 21.30 ollaan varattu Escape room! Ideana on että meidän lukitaan huoneeseen jossa saadaan erinäisiä tehtäviä ja arvoituksia joista meidän tulee selviytyä tunnissa ja näin selvittää tiemme ulos. En oikein yhtään tiedä mitä odottaa. Ollaan kaikki ihan erilaisia ihmisiä joten toivotaan että kaikkien vahvuuksille tulee käyttöä. 😉 Pitäkää peukut pystyssä että päästään joskus poiskin! 😀