Kelpaat kelle vaan

Törmäsin facebookissa muutaman vuoden takaiseen postaukseeni ”kerro mitä kaikkee naisen tulee olla.” Tuolloin kirjoitin lähinnä raskauden painontarkkailusta ja sen herättämistä fiiliksistä.

Meikäläisen vartalo on tuon jälkeen kokenut aikamoisen muodonmuutoksen. Tissit on pienentyneet varmasti kaksi kuppikokoa ja sanotaanko näin, että niistä näkee mitä painovoima tarkoittaa.

Olen viimeisen vuoden aikana kuullut elämäni ensimmäisen kerran minusta puhuttavan ”pienenä.” Ehkä kauneinta mitä minulle voi sanoa. 🤣🙈 Olen viimeisen vuoden aikana saanut kehuja siitä mihin kuntoon olen kroppani saanut, mutta samalla myös vihjailuja syömishäiriöstä. Niin, että kertokaa ihmeessä sitten kun kaikille kelpaa.

Vatsalihakseni näkyvät oikeassa valaistuksessa ja hyvän treenin jälkeen elämäni ensimmäistä kertaa. 90% ajasta olen tällä hetkellä tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan ennen. Silti olen edelleen myös todella epävarma. Täällä reissussa hotellin henkilökunta kommentoi treenattua kroppaani. Eräs luuli minua painijaksi ja otin tuon heti negatiivisena kommenttina. Toinen kysyi Heikiltä mitä treenaan kun minulla on leveämmät hartiat kuin Heikillä. Ei ehkä ihan se tapa miten haluan minua kehuttavan. Eh, mutta miksi sitä ei vain kykene ottamaan kommentteja positiivisesti?

Jos joku on niin ystävällinen, että viitsii kehua minua tarkistan ensimmäisenä vittuileeko kyseinen ihminen minulle!? Että ootko sä nyt hyvä ihminen tosissas? Minäkö?

Uudet biksuni ovat vihdoin sellaiset mitä olen pitkään etsinyt. Suht pienet, ettei rusketusrajat yletä ihan polviin saakka. Heikki on ihan kauhuissaan. Perse pitäisi kuulemma peittää. Paljastavuus on miesten mielestä just jees. Kunhan kyseessä ei ole oma vaimo. 😅 Meikäläinenhän on heti miettimässä, että häpeekö se nyt mua? Mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin vaan joku uros ihmisen puolustusvaisto joka herää.

Naiset kiroilee, että helvetti tuolla se blondi taas on perse paljaana. Huomionkipeä paskiainen. Samalla ne näpyttää kännykällä jo omaa tilausta samalta biksu firmalta. 🤣

Koita tässä nyt sitten itses lisäksi miellyttää muitakin. Mission impossible! Olenkin nyt ihan tosissani pohtinut, että jos aloittaisi ihan alkuun tämän oman päänupin miellyttämisellä, ennenkuin alkaa mieltään pahoittamaan siitä mitä muut tykkää tai on tykkäämättä. Eikä se muuta minua ihmisenä millään tavalla saako kuvani instagramissa 30 tykkäystä vai 130. Vaikka välillä tuo tosiasia meinaa päästä unohtumaan.

Kelpaan kelle vaan. Mut tärkeintä ois nyt ihan alkuun kelvata ihan mulle itelleni. 👊🏻

Some todellisuus

Päivän aikana naputan puhelinta 5min välein tsekatakseni instagramia, jossa ei yleensä tuona aikana ole ehtinyt tapahtua yhtään mitään. 🙂 Instagramia varten otetaan samasta tilanteesta 10 eri kuvaa, 5 eri asennossa. Filtterit päälle, ziljoona hashtagia ja julkaisuun. 🙂 Tykkään instastoriesta paljon, koska sitä kautta näkee ainakin joillain ihmisillä vähän todellisempaa elämää. Tästä tulee omia kuviani samoista tilanteista, joista toinen on julkaistu ja toinen syystä tai toisesta EI! Kuvaa klikkaamalla näette syyt miksi olen valinnut kuvista toisen.

 

 

 

#sometodellisuus

Kolmaspyörä

 

Ajetaan yhdessä kohti kauppaa. Radiosta tulee hauska kappale. Se herättää keskustelua. Toinen tykkää toinen ei. Matka jatkuu. Tien sivussa heiluu hullu humalainen. Yhteen ääneen päivittelemme tilannetta ja mietimme mitä kaikkea olisikaan voinut sattua. Kuulostaako tutulta? Tätä oli automatkat ennen vaan ei enää. Nykyään kuski havainnoi ja matkustaja istuu mumisten puhelin kädessä kurkkien ketkä ovat käyneet tykkäämässä uusimmasta instagram kuvasta. Huomautan asiasta ja saan aikaan puolustelua. ”Nyt meinaa vaan seuraajat vähentyä”. ”Katon nopsaa vaan”. Ihan rauhassa. Katson itse pihalle ja näen naapurin uuden aitaprojektin. Taitaa olla turha ottaa sitä puheeksi, meni jo.

Mielestäni kun olemme autossa perheen kesken on äärimmäisen epäkohteliasta keskittyä puhelimeen enemmän kuin kanssa matkustajiin. En ole syytön tässä itsekään. Amandan ajaessa saatan katsoa sähköpostin. Puolustelen, että tärkeä työjuttu jäi kesken. Varmaan jäikin mutta totuuden nimissä vain muutamina kertoina se vaatisi välitöntä asian käsittelyä. Lapsiperheen arki on kiireistä. Autossa voi olla päivän ainut hetki jakaa päivän kuulumiset tai sitten voisi vain ihmetellä lapsen kanssa ikkunasta näkyviä asioita.

Sosiaalinen media ei ole kolmaspyörä ainoastaan autossa. Se liittyy seuraan televisiosarjojen aikana, joskus ruokapöydässä, leikkipuistossa tai kahvihetken aikana. Joudun jakamaan sen kanssa jopa sänkyni.

Tunnustan, itse en pystynyt olemaan kohtuukäyttäjä. Minulla oli parhaimmillaan Facebook, Twitter ja Instgram tili. Se oli liikaa. Twitter jäi ensimmäisenä, Instgram sovellusta ei löydy puhelimestani enkä ole kirjautunut tililleni yli vuoteen. Facebook löytyy mutta sekään ei ole sovelluksena puhelimessani. Avasin sen tarpeettoman usein vaikka tiesin, ettei uusia julkaisuja todennäköisesti ollut tullut. Se sai siis väistyä. Uusia villiyksiä kuten snapchattia tai periscopea en ole aikeissa edes kokeilla.

Aloin lenkillä pohtimaan sosiaalista mediaa kilpakosijana. En ole vapaa-ajalla aina kaikkein seurallisin. Facebookista taas saa aina aikaan vilkasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Piste Facebookille. Vaimoa pitäisi kehua enemmän ja rehellisyyden nimissä sen hän ansaitsisikin. Hän lataa lenkkikuvan sosiaaliseen mediaan ja 100 tykkäystä kavereilta sekä lukuisia ihailevia kommentteja ennen kuin saan suutani auki. 2-0 somelle. Tulen töistä ja aloitan kertomaan tarinaa. Vaimo keskeyttää lauseeni ja kertoo loput tarinasta. Kaverini ehti jo kirjoittaa asiasta status-päivityksen. Olin liian hidas. 3-0 somelle. Ei siis ihme, että tuo minua nuorempi haastaja saa suuren osan vaimoni ajasta. Ja rehellisesti sanottuna: Olen mustasukkainen.

Kantamme sosiaaliseen median käytöstä eri tilanteissa eroaa jo paljon. Mielipiteemme siitä, mitä yhteisestä lapsestamme saa julkaista eroaa sekin jo jonkin verran. Kuka päättää mikä on oikein? Olen toisinaan tunnettu vanhakantaisesta ajattelustani. Ehkä siis olen väärässä? Fossiili, joka seisoo perheenjäsenten henkilökohtaisen kehityksen tiellä?

Sosiaalisesta mediasta puhutaan jo riittävästi ilman tätäkin kirjoitusta. Tämä olikin jälleen kerran vain yksi keskustelun avaus sinulle vaimoni. Jotain pitäisi tehdä. Mulla on ikävä sun kanssa käytäviä keskusteluja.

Ironisinta tämän kirjoituksen osalta on se, että jos vaimoni tekstin julkaisee tulee suurin osa lukijoista löytämään sen sosiaalisen median kautta. Jos siis luet tätä kysyn sinulta: Missä tilanteessa olet? Onko miehesi, vaimosi tai lapsesi vieressä? Saatoit juuri menettää hetken, jonka muut ympärilläsi  olevat muistavat vielä eläkepäivinään. No lue siitä vaikka Facebookista.

 

Vieraileva kirjoittaja: Heikki, Amandan aviomies, Felixin isi

img_7435