Avainsana: sosiaalinen media

Vartalon palautuminen synnytyksestä

lindbladamandaJätä kommentti

Ensimmäisen raskauden jälkeen itsetunto laski. Kroppa oli pehmeä ja kuoppainen kuin oltermanni juusto. Olin treenannut koko raskauden ajan ja minulle oltiin kerrottu miten imetys tiputtaa loputkin raskauskilot. Tässä teille ensimmäinen fakta. Ei tiputa. Sosiaalinen media loi lisää paineita. Tuntui epäreilulta, että julkkisten vaimot olivat 3 päivää synnytyksestä entisissä mitoissaan. Tein töitä kovasti, raskauskilot karisivat 4kk synnytyksestä, mutta kroppa ei silti näyttänyt niin timmiltä kuin olisin halunnut. Vartalo alkoi kiinteytymään vasta imetyksen loputtua. Kunnolla rasva alkoi palamaan 1,5v raskauden jälkeen.

7kk ensimmäisen raskauden jälkeen

Niinkuin olen aiemmin kertonut. Toisen raskauden tuomat kilot ja palautuminen pelotti. Jokainen raskaus on kuitenkin erilainen ja jos ensimmäisessä raskaudessa kiloja tuli +18kg tuli toisessa vain noin +10kg. Silti vartalossa oli taas nuo tutut kuopat ja pehmeys kuin ensimmäisessä raskaudessa.

Heinäkuu 2019

Päätin hyvin varhaisessa vaiheessa, etten julkaise peilikuvia kropastani ja hehkuta ”miten upea naisen vartalo on!!!” Se, että kroppani palautui nopeasti ei ansaitse yhtään enempää hehkutuksia kuin niiden joilla raskauskiloja vielä on jäljellä. Siitä olen kuitenkin yhtä mieltä. On huikeaa, että olen kantanut masussani kahta pientä poikaani, saanut kokea kahdesti synnytyksen upeuden ja kykenyt tuottamaan maitoa näille pikku ihmisille.

7kk toisen raskauden jälkeen

Tein viime viikolla vauhtipunnerrus ennätykseni kolmen toiston sarjassa, 52,5kg. Leuanvetoja olen saanut synnytyksen jälkeen parhaimpina päivinä 15kpl putkeen. Näistä asioista olen eniten ylpeä. Voimatasoni ovat jo nyt lähes entisellä tasolla ja synnytyksestä on kuitenkin vasta 7kk aikaa.

Sosiaalinen media luo niin järkyttävän paljon paineita. Jälkikäteen tuntuu, että kaipasin niitä tykkäyksiä enemmän kun olo oli epävarma. Nyt kun olen tyytyväinen itseeni, en kaipaa tuntemattomien tykkäyksiä tai pinnallista hehkutusta miten upealta näytän. Tärkein tapahtuu oman pääni sisällä.

Heinäkuu 2019 vs. Helmikuu 2020

Ihmiset luulevat, että liikunta on minulle kaikki kaikessa. Todellisuudessa se auttaa minua jaksamaan väsyneinäkin päivinä. Lapset ovat minulle kaikki kaikessa. Sen kertoo ehkä se, että olen pisimmilläni ollut vauvasta erossa 6h. Vietän lähes 24h vuorokaudessa lasten kanssa. Oma aikani on yleensä noin 1-2h jonka vietän välillä treenaten ilman lapsia. Useinmiten treenaan kuitenkin vähintään vauvan kanssa.

Ruokavalio ja uni ovat varmasti tärkeimmät palautumisen kannalta. Itse en paljoa herkuttele. Pääosin vain viikonloppuisin. Kulutukseni on varmasti kovaa. Filip on vielä ollut kova yösyöppö ja imetän huonoina öinä 5-8 kertaa. Koitan väsymyksestä huolimatta pitää kiinni liikunta rutiineista.

Olen saanut kaksi helppoa raskautta, upeine synnytyskokemuksine. Mikä parasta, kaksi maailman upeinta poikaa. Kyllä naisen kroppa on ihmeellinen. Hienoa on myös se, miten väsymyksestä huolimatta sitä jaksaa hoivata ja rakastaa näitä pikku pentuja kellon ympäri.

Äidit olkaa armollisia itsellenne. Miehet, kehukaa kehukaa ja kehukaa. Teillä ei ole pienintäkään hajua minkä prosessin äidiksi tuleva nainen joutuu läpikäymään vartalon muuttuessa niin raskauden kuin sen jälkeisessä ajassa.

Kaikille kuuluva vartalo

lindbladamanda2 kommenttia

”Ootpas sä jo iso!”, ”Ohho, no nyt on kyllä maha kasvanut.”, ”Onkohan tuolla vauvaa ollenkaan, on niin pieni maha?”

Raskaana olevan naisen ulkoista olemusta on kaikilla oikeus kommentoida. Tiedoksi teille kaikille, jotka ette ole olleet raskaana. Jos haluatte jotain kommentoida raskaana olevalle naiselle, kertokaa vain ja ainoastaan hänelle kuinka kauniilta ja hyvältä hän näyttää. Valehteleminen tässä tilassa on sallittua, kunhan teet sen uskottavasti.

Somessa jaetaan raskausviikkojen masukuvia. En ole ihan varma onko voittaja se jolla on suurin vai pienin maha?! Koska vertailustahan kaikessa on kyse. Kun ihmispennut on punnerrettu maailmaan alkaa kisa siitä, kuka saa sen masun katoamaan mahdollisimman nopeasti.Saunassa tuiki tuntematon nainen kommentoi vatsani kokoa. Kun on kuulemma niin pieni vielä. Tuntuu, että pitäisi vähän anteeksi pyydellä kun tuo ei vielä ole ihmisille tarpeeksi iso.

Naisen vartalossa tapahtuu NIIN järkyttävän isoja muutoksia mielettömän lyhyessä ajassa, että on lähes mahdotonta saada pää pysymään muutoksessa mukana. Itselläni oli vuosi sitten vielä mandariinin kokoiset tissit. Nyt melonitkin jäävät kakkoseksi, no ainakin toisen tissin rinnalla. Reidet ja takapuoli kerää rasvaa nopeammin kuin ehtii silmiään räpäyttämään.

Sosiaalinen media on raskaan olevalle naiselle helvetti. Eräs seuraamani crossfit mimmi oli salilla treenaamassa 5 päivää synnytyksestä. Hän teki tällaisia kevyitä liikkeitä kuin palomies punnerruksia ja kahvakuulaheilautuksia. Hän itseasiassa kertoo instassa olevansa fysioterapeutti. Ammattikunta joille itselläni on aika suuri kunnioitus ja haen heiltä nimenomaan tukea raskaudenaikaiseen liikuntaan. Katson hämmästellen naisten kuvia, joilla massut ovat litteitä 2 viikkoa synnytyksestä. Itse näytin Felixin syntymän jälkeen vielä 4 viikkoa synnytyksestä siltä kuin olisin raskauden puolivälissä. Maha oli vaahtokarkkia, ei tosin vain ihan niin herkullisen näköinen.

Itse toivon valinnoillani kasvattamaan massussani toisen terveen supermiehen, selviäväni vähemmillä raskauskiloilla kuin ensimmäisessä raskaudessa, palautuvani mahdollisimman nopeasti, jotta pääsen synnytyksen jälkeen taas treenaamaan ja alapääni selviävän koitoksesta mahdollisimman vähillä naarmuilla. (Anteeksi rehellisyyteni)

Muuttuva vartalo tuo mukanaan myös epävarmuuden itsestään. Normaalisti olen suht tyyvyäinen itseeni ja vartalooni, mutta nyt huomaan epävarmuuden hiipuvan pääkoppaan. Varsinkin kun selaa sosiaalisen median ihmenaisia. Istun myös katsomassa telkkaria seuraavanlaisella monologilla:

”Voi hitto, oispa munkin posket noin lommolla tossa vaiheessa raskautta. Toi ei kyllä oikeessa elämässä oo raskaana, ihan vaan tiedoksi.”

Todellisuudessa kukaan muu ei vertaile raskaanaolevia naisia toisiinsa paitsi me itse. Olen itsekin saanut sosiaalisessa mediassa paljon kommentteja mahani koosta ja treenistäni. Ihan niinkuin arvelin, pullahti massu esiin tälläkin kertaa vasta raskauden puolivälissä. Kyseessä on varmasti ihan kropan rakenteellinen juttu. Vatsalihakseni tulee vielä tietyissä asennoissa näkyviin. Sehän ei myöskään ole ihan hyväksyttyä. Tiedän myös, että kesällä massuni on mahtavan kokoinen. Somessa kannattaa myös AINA muistaa kuvakulmat ja esimerkiksi asennot joissa kuvat on otettu. Halutessani saan vatsalihakseni vielä talviuniltaan esiin ja päinvastoin, saan mahan pullottamaan hurjan isona kun päästän sen kunnolla pullistumaan. Beibi kuitenkin kasvaa ihan keskikäyrillä ja on ihan saman kokoinen kuin näillä viikoilla kuuluukin.

Rv 23

Olen tosiaan viimeksi käynyt vaalla tammikuun puolivälissä ja seuraavan kerran aijon mennä vasta maaliskuun lopulla. Välillä vaaka kutsuu minua kovasti puoleensa, mutta mitäpä tuolla on väliä. Kroppa kerää rasvaa juuri sen verran kuin tarvitsee kasvattaakseen ihanan pikku Beibin ja mahdollistaakseen sen, että saan hänet ravittua syntymän jälkeen.

Image result for i'm growing a human what's your superpower

Jokainen raskaana oleva nainen tekee varmasti parhaansa kasvattaakseen vatsassaan kavavasta pikkuisesta tarpeeksi vahvan selviytyäkseen täällä ulkomaailmassa ja kaikki tekee sen itselleen parhaaksi näkemällään tavalla.

Kehopositiivisuus

lindbladamanda2 kommenttia

I know, aina sama aihe. Tämä aihe vaan on taas mediassa ollut aika paljon tapetilla. Saanko olla taas suorasanainen? Mitä se kehopositiivisuus sitten oikeasti on? Sitä, että on sinut itsensä ja vartalonsa kanssa kaikkine virheinensä.

MUTTA… Kuinka moni teistä on tavannut naisen joka on 100% tyytyväinen itseensä ja vartaloonsa niin ettei haluaisi muuttaa mitään?! Jep. En minäkään. Olen ollut kaiken kokoinen aikuisiälläni. Viime syksynä olin varmasti hoikempi, kuin mitä olen koskaan aikuisena ollut. Enkä silti osannut nauttia hyvästä kropastani ja tajunnut sen hetkistä kuntoani sillä hetkellä. Nyt kun olen taas saanut takaisin normaalia pehmeää muotoani, haikailen viime syksyistä kuntoani ja näen peilistä vain lomamassun ja paksut käsivarret.

Monna kirjoitti instagramissa siitä, miten hän saa usein enemmän tykkäyksiä ja kehuja somessa silloin kun postaa itsestään ”ei niin edustavan” kuvan. Totesin,että itsekin haluan nähdä enemmän todellista ja aitoa elämää. Silti omista kuvistani hylkään kyllä aina ne jossa hampaani näyttävät liian vinoilta tai sen missä pyllyssäni on enemmän kuoppia kuin Oltermanni juustossa. Että sellanen se minun kehopositiivisuuteni on. Se on positiivinen just sillon kun kuvakulma ja oma fiilis on riittävän hyvä. En halua koko maailmalle näyttää itsestäni niitä puolia, joista itse olen epävarma. Sosiaalinen media perustuu tykkäyksiin. Jos en itse pidä näistä asioista, miksi hemmetissä muut sitten tykkäilisivät niistä?!

Omaan kehopositiivisuuteeni vaikuttaa todellisuudessa todella paljon sen hetkinen mielentila sekä se miten lähiaikoina on kroppaansa kohdellut. Kesäloman alussa ruokavalio oli lähinnä All Inclusive hotellin jäätelö altaassa uimista ja treeni ei ollut niin intensiivistä jolloin huomasin, että peilikuva ällötti ja mieli oli maassa. Voin kertoa, että sillon ette olisi suustani kuulleet miten tyytyväinen itseeni olen juuri tällaisena kuin olen. Koska en ollut.

Sen olen kuitenkin tajunnut, että kaikki ihmiset ovat erilaisia, joten myös kaikki pitää erilaisista vartaloista ja ihmisistä. Itse tykkään, että naisella saa olla pyöreitä muotoja oikeissa paikoissa. Toinen tykkää hoikista vartaloista isoine rintoine ja kolmas pyöreämmistä muodoista. Luojan kiitos näin on! TÄRKEINTÄ on kuitenkin, että olisi madollisimman sinut sen kropan kanssa, jota itse kantaa. Koska loppujen lopuksi kukaan ei ole täydellinen. (Okei, ihan en vielä mene vannomaan etteikö Jennifer Lopez ja Beyonce täytä kaikkia kriteereitä) Kehopositiivisuus on kuitenkin varmasti sitä, että olit sitten kokoa XS tai XXL voit pää pystyssä ylpeänä helteisenä kesäpäivänä pukea bikinit yllesi ja olla miettimättä yhtään mitään.

Some todellisuus

lindbladamandaJätä kommentti

Päivän aikana naputan puhelinta 5min välein tsekatakseni instagramia, jossa ei yleensä tuona aikana ole ehtinyt tapahtua yhtään mitään. 🙂 Instagramia varten otetaan samasta tilanteesta 10 eri kuvaa, 5 eri asennossa. Filtterit päälle, ziljoona hashtagia ja julkaisuun. 🙂 Tykkään instastoriesta paljon, koska sitä kautta näkee ainakin joillain ihmisillä vähän todellisempaa elämää. Tästä tulee omia kuviani samoista tilanteista, joista toinen on julkaistu ja toinen syystä tai toisesta EI! Kuvaa klikkaamalla näette syyt miksi olen valinnut kuvista toisen.

Julkaistu koska lihakset erottuu paremmin.
Ei julkaistu, koska ILME. 😀

 

 

Ei julkaistu, koska maha pömpöttää
Julkaistu, koska kertoi paremmin sen hetken fiiliksen.

Julkaistu, koska asento parempi.
Ei julkaistu, koska hassut ilmeet.

Julkaistu koska Fefe näkyy kuvassa ja asento on parempi.
Noh, ei kovin motivoiva kuva 😀

 

Julkaistu koska asento parempi kuin…
tässä…

Tätä ei julkaistu, koska asento on hassu.
Tämä julkaistiin, koska lihakset erottuu paremmin.

Julkaistu, koska valaistus ja tausta parempia.
Ei julkaistu, koska niin pimeä.

Julkaistu, koska paremmat värit.
Samalta lenkiltä, mutta hölmö ilme.

Julkaistu koska kuvakulma parempi.
Eikä vessakyltti paranna tässä tilannetta. 🙂

Julkaistu, koska naama ei vielä punoita liikaa 😀
Ei julkaistu, koska treeni näkyy jo naamasta. 😀

Julkaistu kuva…
Totuus kuvan takaa…

Julkaistu kuva…
Totuus kuvan takaa… 😀

#sometodellisuus

Palautuminen

lindbladamandaJätä kommentti

Olen sosiaalisessa mediassa saanut viime aikoina paljon huolestuneita kommentteja siitä, että pidänkö ollenkaan lepopäiviä. Treenaan tällä hetkellä aika kovaa, koska kuukauden päästä häämöttää Vantaan maratonin puolikas, jossa haluaisin tosi kovasti yrittää päästä alle 2h. Pidän kuitenkin AINA vähintään yhden lepopäivän viikossa.

Haluan muistuttaa, että sosiaalinen media on aina aika pintaraapaisu ihmisen elämästä. Itse olen tietoisesti valinnut esimerkiksi postaavani instagramiin nimenomaan treeni juttuja. Sieltä saa ehkä helposti kuvan, että eihän tuo mimmi muuta tee kuin treenaa. (Ja heilu suu auki tissiliivit päällä himassaan) Todellisuudessa treeniin menee max 2h päivässä. 🙂

Viimeaikoina suurin osa treeneistä on painottunut aamuihin. Niinkuin olen jo aikaisemmin maininnut herään mielelläni aamu 5 treenaamaan, jotta se ei ole perheen yhteisestä ajasta pois ja koska tuolloin saan hyvin treeniseuraa. (Kyllä, minulla on myös hulluja ystäviä.) Tällä hetkellä tuntuu, että aamu rytmi toimii itselleni kaikkein parhaiten. Olen aamulla pirteä ja se käynnistää päivän mukavasti. En koe, että aamutreenit kuormittaisivat kroppaani yhtään extraa.

Tällä viikolla treenejä tulee yhteensä 6kpl+ muutama pyörälenkki, sekä yksi täysi lepopäivä. Yritän treenata mahdollisimman monipuolisesti, joten on tullut juostua, pyöräiltyä ja käytyä salilla. Viikko sitten juoksin Cooper ennätykseni 2540m. Perjantaina tein leuanveto ennätykseni 13kpl. Tänään juoksin elämäni kovimman 18km 5.32min/km vauhdilla. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että nämä ennätykset ovat merkkejä siitä, että kroppani kyllä palautuu.

Olen viimeaikoina pyrkinyt venyttelemään joka ilta, tuossa huomaan suurimman eron lihasten palautumiseen. Huomaan järkyttävän suuren eroon varsinkin juoksussa, jos edellisenä iltana ei ole tullut venyteltyä. Tiedän, että monen mielestä venyttely on turha touhua, mutta tästä olen vahvasti eri mieltä.

Nautin tällä hetkellä juoksemisesta enemmän kuin koskaan ennen. Tulen pitkiltä lenkeiltä kotiin järkyttävän iso virne naamalla, on vaan NIIN siistiä kun juoksu kulkee. Kaikille niille, jotka eivät asiaa voi ymmärtää. Vannon, että juoksusta voi oppia nauttimaan. Siinä tosin voi kyllä mennä vähän aikaa… 😉

Palautuminen on kaikille yksilöllistä. Uskon, että palaudun hyvin myös siksi, että treenini eivät ole tällä hetkellä mitään järkyttävän isojen rautojen nostelua. Suurin osa liikunnastani on peruskestävyys harjoittelua ja voimaa oman kehon painolla. Ei siis ehkä  kaikkein kuormittavimpia lajeja keholle.

Minulla on erittäin hyvä olo kropassa ja nautin treenaamisesta. Lupaan puuttua asiaan heti jos treeneissä huomaan väsymistä tai huomaan esimerkiksi yöunieni huononevan.

Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia palautumisesta ja rehellisiä mielipiteitä oletteko kanssani samaa mieltä?

Kolmaspyörä

lindbladamanda4 kommenttia

 

Ajetaan yhdessä kohti kauppaa. Radiosta tulee hauska kappale. Se herättää keskustelua. Toinen tykkää toinen ei. Matka jatkuu. Tien sivussa heiluu hullu humalainen. Yhteen ääneen päivittelemme tilannetta ja mietimme mitä kaikkea olisikaan voinut sattua. Kuulostaako tutulta? Tätä oli automatkat ennen vaan ei enää. Nykyään kuski havainnoi ja matkustaja istuu mumisten puhelin kädessä kurkkien ketkä ovat käyneet tykkäämässä uusimmasta instagram kuvasta. Huomautan asiasta ja saan aikaan puolustelua. ”Nyt meinaa vaan seuraajat vähentyä”. ”Katon nopsaa vaan”. Ihan rauhassa. Katson itse pihalle ja näen naapurin uuden aitaprojektin. Taitaa olla turha ottaa sitä puheeksi, meni jo.

Mielestäni kun olemme autossa perheen kesken on äärimmäisen epäkohteliasta keskittyä puhelimeen enemmän kuin kanssa matkustajiin. En ole syytön tässä itsekään. Amandan ajaessa saatan katsoa sähköpostin. Puolustelen, että tärkeä työjuttu jäi kesken. Varmaan jäikin mutta totuuden nimissä vain muutamina kertoina se vaatisi välitöntä asian käsittelyä. Lapsiperheen arki on kiireistä. Autossa voi olla päivän ainut hetki jakaa päivän kuulumiset tai sitten voisi vain ihmetellä lapsen kanssa ikkunasta näkyviä asioita.

Sosiaalinen media ei ole kolmaspyörä ainoastaan autossa. Se liittyy seuraan televisiosarjojen aikana, joskus ruokapöydässä, leikkipuistossa tai kahvihetken aikana. Joudun jakamaan sen kanssa jopa sänkyni.

Tunnustan, itse en pystynyt olemaan kohtuukäyttäjä. Minulla oli parhaimmillaan Facebook, Twitter ja Instgram tili. Se oli liikaa. Twitter jäi ensimmäisenä, Instgram sovellusta ei löydy puhelimestani enkä ole kirjautunut tililleni yli vuoteen. Facebook löytyy mutta sekään ei ole sovelluksena puhelimessani. Avasin sen tarpeettoman usein vaikka tiesin, ettei uusia julkaisuja todennäköisesti ollut tullut. Se sai siis väistyä. Uusia villiyksiä kuten snapchattia tai periscopea en ole aikeissa edes kokeilla.

Aloin lenkillä pohtimaan sosiaalista mediaa kilpakosijana. En ole vapaa-ajalla aina kaikkein seurallisin. Facebookista taas saa aina aikaan vilkasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Piste Facebookille. Vaimoa pitäisi kehua enemmän ja rehellisyyden nimissä sen hän ansaitsisikin. Hän lataa lenkkikuvan sosiaaliseen mediaan ja 100 tykkäystä kavereilta sekä lukuisia ihailevia kommentteja ennen kuin saan suutani auki. 2-0 somelle. Tulen töistä ja aloitan kertomaan tarinaa. Vaimo keskeyttää lauseeni ja kertoo loput tarinasta. Kaverini ehti jo kirjoittaa asiasta status-päivityksen. Olin liian hidas. 3-0 somelle. Ei siis ihme, että tuo minua nuorempi haastaja saa suuren osan vaimoni ajasta. Ja rehellisesti sanottuna: Olen mustasukkainen.

Kantamme sosiaaliseen median käytöstä eri tilanteissa eroaa jo paljon. Mielipiteemme siitä, mitä yhteisestä lapsestamme saa julkaista eroaa sekin jo jonkin verran. Kuka päättää mikä on oikein? Olen toisinaan tunnettu vanhakantaisesta ajattelustani. Ehkä siis olen väärässä? Fossiili, joka seisoo perheenjäsenten henkilökohtaisen kehityksen tiellä?

Sosiaalisesta mediasta puhutaan jo riittävästi ilman tätäkin kirjoitusta. Tämä olikin jälleen kerran vain yksi keskustelun avaus sinulle vaimoni. Jotain pitäisi tehdä. Mulla on ikävä sun kanssa käytäviä keskusteluja.

Ironisinta tämän kirjoituksen osalta on se, että jos vaimoni tekstin julkaisee tulee suurin osa lukijoista löytämään sen sosiaalisen median kautta. Jos siis luet tätä kysyn sinulta: Missä tilanteessa olet? Onko miehesi, vaimosi tai lapsesi vieressä? Saatoit juuri menettää hetken, jonka muut ympärilläsi  olevat muistavat vielä eläkepäivinään. No lue siitä vaikka Facebookista.

 

Vieraileva kirjoittaja: Heikki, Amandan aviomies, Felixin isi

img_7435

Älä laihduta päivä 6.5.2014

lindbladamanda3 kommenttia

Kyllä, luitte oikein. Nykyajan ihmisille on suotu vuodessa yksi päivä jolloin jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.

Tämä tempaus on Syömishäiriöliiton järjestämä ja mielestäni erittäin ajankohtainen tämänpäivän pinnallisessa maailmassa.

Kuka myöntää syyllistyvänsä seuraavaan. Tuijottelee päivästä toiseen fitness mimmien täydellisiä takapuolia Instagramista ja miettii samalla että nyt pitää kyllä itsekin pitää tarkka kuri syömisistään. Ainiin ei ne instagram kuvat siihen lopu. Samalla kadehtien katsellaan miten terveellisesti ja kurinalaisesti nämä kaikki fitness mimmit ja bloggarit nykyään syö. Pelkkää Cocovin raakaruokaa ja proteiinia, EI leipää tai makaroonia. Hep! Minä myönnän tekeväni tätä pelottavan paljon.

Sosiaalinen media taitaa kertoa parhaiten millainen kroppa tänä päivänä tulisi olla. ImageImage

Jos peilistä näet jotakuinkin ylläolevan näyn, olet hyvällä tiellä. Kuinka pinnalliseksi voimme muuttua?!

Pelkään itse hysteerisesti lihoamista. Olen pienenä kärsinyt lihavuudesta ja se on jättänyt syvät arvet itseeni. Tuskin tulen koskaan hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Eikä maailma jossa elän, tee sitä yhtään helpommaksi. Mietinkin siskolleni ääneen esimerkiksi tätä että hoen koko ajan kauhuissani kun en vieläkään ole aloittanut minkäälaista häädiettiä ja häihin on enää 2kk! Kunnes siskoni palautti minut todellisuuteen. Miksi diettaisit kun puku on sinulle jo sopiva? Koska se tuntuu kai kuuluvan asiaan.

Ystäväpiiristäni tuntuu joka toinen harrastavan jonkinlaista diettiä. Yksi tähtää fitness kisoihin, yksi syö diettiruokia mutta ei kuulemma diettaa vaan saa ruuista hyvän olon ja kolmas ei voinut laittaa 3 suklaapalaa grillattuun banaaniinsa koska oli edellisenä iltana syönyt NIIN paljon. Minua tällainen hieman pelottaa. Kisadietit ymmärrän jos ihminen on päättänyt sinne tähdätä. Nämäkin kisat ovat kuitenkin 100% ulkonäkökeskeisiä ja vaikuttaa VARMASTI ihmisen psyykkeeseen, halusit tai et.  Muissa tapauksissa kyseessä on kuitenkin nuoria tyttöjä joilla ei rehellisesti ole grammaakaan painoa mitä pudottaa. Onko tervettä ajatella ettei voi syödä 3 suklaapalaa? En rehellisesti osaa sanoa missä menee raja. Missä vaiheessa terveellinen syöminen menee liian pitkälle? Entäs minä? Syön viikolla erittäin tarkasti. Kaikki ruuat ovat suht valmiiksi suunniteltuja. Aamupala on aina sama. Kaurapuuroa, raejuustoa, banaani ja tee. Lounaaksi pyrin aina syömään itsetehtyjä ruokia joissa on runsaasti kasviksia, iltaruualla sama toistuu. Iltapalaksi pyrin syömään hedelmää, luonnonjogurttia ja marjoja. Viikolla olen pyrikinyt välttämään leipää. Välillä yritän iltaisin ääneen selitellä miksi olen tänään ansainnut tämän ruisleipä palasen. Sairasta, oi kyllä.

Tässäpä tuleekin hassu juttu. Viime viikkoina olen lounaalla useasti syönyt leipää esimerkiksi paistetun kananmunan kanssa ja muutenkin syönyt vähän enemmän mikä sillä hetkellä hyvältä maistuu. Kun harrastin muutama päivä sitten tätä jokapäiväistä itseni arvostelua peilin edessä totesin että ”kyllä vois paskemmaltakin näyttää.” 🙂 Tissit on paikallaan, mahassa aina sopivasti tilaa yhdelle jäätelölle ja peppuakin löytyy jopa ehkä vähän enemmän kuin muilta. En yleensä tykkää laittaa sosiaalisen median ihmeelliseen maailmaan mitään vähäpukeisia kuvia itsestäni ja päätin etten tee niin nytkään vaikka hetken tässä jo koreili kuva itsestäni treeni alusvaatteissani. Arvostella osaan nimittäin itsekin itseäni 😉

 

Ihailen kovasti erästä työkaveriani. Ikäiseni nainen joka harrastaa liikuntaa miten itse tykkää. Juoksee jos siltä tuntuu ja ei jos ei siltä tunnu. Hän tuntuu syövän ruokaa erittäin normaalisti. Lounaat on usein itse tehtyjä ja näihin kuuluu niin kasviksia, hiilareita kuin proteiinia. MUTTA hän ei kieltäyty herkuista jos joku on niitä työpaikalle tuonut. Naurankin usein kotona jos joku leipomani juttu epäonnistuu että ei se haittaa, vien sen töihin A kyllä syö. Itse sallin itseni harvoin maistaa näitä kahvi huoneen herkkuja. Mutta kyseinen työkaverini on erittäin normaalipainoinen ja harvoin kuulen hänen valittavan painostansa. Ihailtavaa että vielä löytyy tällaisia ihmisiä jotka ovat niin sinut itsensä ja oman kroppansa kanssa.

Pahoittelen että olen ystävät rakkaat käyttänyt teitä esimerkkinä tässä tekstissä. Olen teille päin naamaa kuitenkin sanonut huolenaiheistani. Haluaisin tekstillä ehkä hieman herättää ajatuksia niin teissä kuin itsessänikin 🙂

Muutama viikko Hesarissa oli teksti saattokodissa työskentelevästä miehestä. Teksti oli erittäin ajatuksia herättävä. Mies kertoi mitä kuolevat ihmiset useinmiten ajattelevat. Voin kertoa että ulkonäköä ei näissä asioissa mainittu kertaakaan. Kuolinvuoteellaan ihmiset ajattelivat että olisivat viettäneet perheidensä kanssa enemmän aikaa. Seuraavassa on kappale tuosta artikkelista. ”Välittäminen on yhteiskunnassamme väljähtänyt. Oleminen on suorituspainotteista. Koko ajan on kauhea kiire johonkin.”

 

Loppuun liitän vielä syömishäiriöliiton sivuilta otetun painorauhan julistuksen:

PAINORAUHAN JULISTUS

Tämä julistus on ilosanoma jokaiselle, joka tuntee

epävarmuutta siitä, kelpaako maailmaan sellaisena kuin on.

Sen sijaan, että ottaisin omakseni

ulkopuolelta tulevia määritelmiä tai

vertaisin itseäni muihin,

voin aloittaa päiväni kysymällä itseltäni,

mitä minulle todella kuuluu ja mitä tänään tarvitsen?

Olen oivaltanut, että elämäni on liian arvokas heitettäväksi

hukkaan uskomalla ympärillä metelöiviä arvostelevia ääniä.

Mieluummin määrittelen itse, mikä on minulle parhaaksi.

Olenhan itse oman itseni paras asiantuntija.

Haluan opetella katsomaan itseäni lempeämmin.

Joka päivä on mahdollisuus kasvaa oman elämäni sankariksi.

Se, ettei yritä muuttaa itseään vastaamaan jonkun muun luomia normeja, vaatii rohkeutta ja

viisautta enemmän kuin yhdenkään ulkopuolisen vaatimuksen täyttäminen.

Myös Sinulla on oikeus hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet.

Myös Sinulla on oikeus nauttia elämästä.

Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo.

Sinulla on oikeus kuulla oman äänesi sanovan, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

Sinulla on oikeus pysähtyä kuulemaan, mitä kehosi kaipaa.

Sinulla on oikeus tehdä itsellesi hyvää syömällä sopivasti kehosi kaipaamaa ruokaa.

Sinulla on oikeus liikkua ilosta.Sinulla on oikeus pyytää apua.

Ja Sinulla on oikeus muuttua ja kasvaa.

Tämä päivä on juhla jokaiselle arvokkaalle,

kauneuden ja elämän erilaisuuden juhla,

juhla oikeudelle olla sellainen kuin on.

Näillä sanoilla julistan Painorauhan

-rauhan olla omankokoisensa!

Susanna Raitamäki, Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry 2010