Some todellisuus

Päivän aikana naputan puhelinta 5min välein tsekatakseni instagramia, jossa ei yleensä tuona aikana ole ehtinyt tapahtua yhtään mitään. 🙂 Instagramia varten otetaan samasta tilanteesta 10 eri kuvaa, 5 eri asennossa. Filtterit päälle, ziljoona hashtagia ja julkaisuun. 🙂 Tykkään instastoriesta paljon, koska sitä kautta näkee ainakin joillain ihmisillä vähän todellisempaa elämää. Tästä tulee omia kuviani samoista tilanteista, joista toinen on julkaistu ja toinen syystä tai toisesta EI! Kuvaa klikkaamalla näette syyt miksi olen valinnut kuvista toisen.

 

 

 

#sometodellisuus

Palautuminen

Olen sosiaalisessa mediassa saanut viime aikoina paljon huolestuneita kommentteja siitä, että pidänkö ollenkaan lepopäiviä. Treenaan tällä hetkellä aika kovaa, koska kuukauden päästä häämöttää Vantaan maratonin puolikas, jossa haluaisin tosi kovasti yrittää päästä alle 2h. Pidän kuitenkin AINA vähintään yhden lepopäivän viikossa.

Haluan muistuttaa, että sosiaalinen media on aina aika pintaraapaisu ihmisen elämästä. Itse olen tietoisesti valinnut esimerkiksi postaavani instagramiin nimenomaan treeni juttuja. Sieltä saa ehkä helposti kuvan, että eihän tuo mimmi muuta tee kuin treenaa. (Ja heilu suu auki tissiliivit päällä himassaan) Todellisuudessa treeniin menee max 2h päivässä. 🙂

Viimeaikoina suurin osa treeneistä on painottunut aamuihin. Niinkuin olen jo aikaisemmin maininnut herään mielelläni aamu 5 treenaamaan, jotta se ei ole perheen yhteisestä ajasta pois ja koska tuolloin saan hyvin treeniseuraa. (Kyllä, minulla on myös hulluja ystäviä.) Tällä hetkellä tuntuu, että aamu rytmi toimii itselleni kaikkein parhaiten. Olen aamulla pirteä ja se käynnistää päivän mukavasti. En koe, että aamutreenit kuormittaisivat kroppaani yhtään extraa.

Tällä viikolla treenejä tulee yhteensä 6kpl+ muutama pyörälenkki, sekä yksi täysi lepopäivä. Yritän treenata mahdollisimman monipuolisesti, joten on tullut juostua, pyöräiltyä ja käytyä salilla. Viikko sitten juoksin Cooper ennätykseni 2540m. Perjantaina tein leuanveto ennätykseni 13kpl. Tänään juoksin elämäni kovimman 18km 5.32min/km vauhdilla. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että nämä ennätykset ovat merkkejä siitä, että kroppani kyllä palautuu.

Olen viimeaikoina pyrkinyt venyttelemään joka ilta, tuossa huomaan suurimman eron lihasten palautumiseen. Huomaan järkyttävän suuren eroon varsinkin juoksussa, jos edellisenä iltana ei ole tullut venyteltyä. Tiedän, että monen mielestä venyttely on turha touhua, mutta tästä olen vahvasti eri mieltä.

Nautin tällä hetkellä juoksemisesta enemmän kuin koskaan ennen. Tulen pitkiltä lenkeiltä kotiin järkyttävän iso virne naamalla, on vaan NIIN siistiä kun juoksu kulkee. Kaikille niille, jotka eivät asiaa voi ymmärtää. Vannon, että juoksusta voi oppia nauttimaan. Siinä tosin voi kyllä mennä vähän aikaa… 😉

Palautuminen on kaikille yksilöllistä. Uskon, että palaudun hyvin myös siksi, että treenini eivät ole tällä hetkellä mitään järkyttävän isojen rautojen nostelua. Suurin osa liikunnastani on peruskestävyys harjoittelua ja voimaa oman kehon painolla. Ei siis ehkä  kaikkein kuormittavimpia lajeja keholle.

Minulla on erittäin hyvä olo kropassa ja nautin treenaamisesta. Lupaan puuttua asiaan heti jos treeneissä huomaan väsymistä tai huomaan esimerkiksi yöunieni huononevan.

Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia palautumisesta ja rehellisiä mielipiteitä oletteko kanssani samaa mieltä?

Kolmaspyörä

 

Ajetaan yhdessä kohti kauppaa. Radiosta tulee hauska kappale. Se herättää keskustelua. Toinen tykkää toinen ei. Matka jatkuu. Tien sivussa heiluu hullu humalainen. Yhteen ääneen päivittelemme tilannetta ja mietimme mitä kaikkea olisikaan voinut sattua. Kuulostaako tutulta? Tätä oli automatkat ennen vaan ei enää. Nykyään kuski havainnoi ja matkustaja istuu mumisten puhelin kädessä kurkkien ketkä ovat käyneet tykkäämässä uusimmasta instagram kuvasta. Huomautan asiasta ja saan aikaan puolustelua. ”Nyt meinaa vaan seuraajat vähentyä”. ”Katon nopsaa vaan”. Ihan rauhassa. Katson itse pihalle ja näen naapurin uuden aitaprojektin. Taitaa olla turha ottaa sitä puheeksi, meni jo.

Mielestäni kun olemme autossa perheen kesken on äärimmäisen epäkohteliasta keskittyä puhelimeen enemmän kuin kanssa matkustajiin. En ole syytön tässä itsekään. Amandan ajaessa saatan katsoa sähköpostin. Puolustelen, että tärkeä työjuttu jäi kesken. Varmaan jäikin mutta totuuden nimissä vain muutamina kertoina se vaatisi välitöntä asian käsittelyä. Lapsiperheen arki on kiireistä. Autossa voi olla päivän ainut hetki jakaa päivän kuulumiset tai sitten voisi vain ihmetellä lapsen kanssa ikkunasta näkyviä asioita.

Sosiaalinen media ei ole kolmaspyörä ainoastaan autossa. Se liittyy seuraan televisiosarjojen aikana, joskus ruokapöydässä, leikkipuistossa tai kahvihetken aikana. Joudun jakamaan sen kanssa jopa sänkyni.

Tunnustan, itse en pystynyt olemaan kohtuukäyttäjä. Minulla oli parhaimmillaan Facebook, Twitter ja Instgram tili. Se oli liikaa. Twitter jäi ensimmäisenä, Instgram sovellusta ei löydy puhelimestani enkä ole kirjautunut tililleni yli vuoteen. Facebook löytyy mutta sekään ei ole sovelluksena puhelimessani. Avasin sen tarpeettoman usein vaikka tiesin, ettei uusia julkaisuja todennäköisesti ollut tullut. Se sai siis väistyä. Uusia villiyksiä kuten snapchattia tai periscopea en ole aikeissa edes kokeilla.

Aloin lenkillä pohtimaan sosiaalista mediaa kilpakosijana. En ole vapaa-ajalla aina kaikkein seurallisin. Facebookista taas saa aina aikaan vilkasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Piste Facebookille. Vaimoa pitäisi kehua enemmän ja rehellisyyden nimissä sen hän ansaitsisikin. Hän lataa lenkkikuvan sosiaaliseen mediaan ja 100 tykkäystä kavereilta sekä lukuisia ihailevia kommentteja ennen kuin saan suutani auki. 2-0 somelle. Tulen töistä ja aloitan kertomaan tarinaa. Vaimo keskeyttää lauseeni ja kertoo loput tarinasta. Kaverini ehti jo kirjoittaa asiasta status-päivityksen. Olin liian hidas. 3-0 somelle. Ei siis ihme, että tuo minua nuorempi haastaja saa suuren osan vaimoni ajasta. Ja rehellisesti sanottuna: Olen mustasukkainen.

Kantamme sosiaaliseen median käytöstä eri tilanteissa eroaa jo paljon. Mielipiteemme siitä, mitä yhteisestä lapsestamme saa julkaista eroaa sekin jo jonkin verran. Kuka päättää mikä on oikein? Olen toisinaan tunnettu vanhakantaisesta ajattelustani. Ehkä siis olen väärässä? Fossiili, joka seisoo perheenjäsenten henkilökohtaisen kehityksen tiellä?

Sosiaalisesta mediasta puhutaan jo riittävästi ilman tätäkin kirjoitusta. Tämä olikin jälleen kerran vain yksi keskustelun avaus sinulle vaimoni. Jotain pitäisi tehdä. Mulla on ikävä sun kanssa käytäviä keskusteluja.

Ironisinta tämän kirjoituksen osalta on se, että jos vaimoni tekstin julkaisee tulee suurin osa lukijoista löytämään sen sosiaalisen median kautta. Jos siis luet tätä kysyn sinulta: Missä tilanteessa olet? Onko miehesi, vaimosi tai lapsesi vieressä? Saatoit juuri menettää hetken, jonka muut ympärilläsi  olevat muistavat vielä eläkepäivinään. No lue siitä vaikka Facebookista.

 

Vieraileva kirjoittaja: Heikki, Amandan aviomies, Felixin isi

img_7435

Älä laihduta päivä 6.5.2014

Kyllä, luitte oikein. Nykyajan ihmisille on suotu vuodessa yksi päivä jolloin jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.

Tämä tempaus on Syömishäiriöliiton järjestämä ja mielestäni erittäin ajankohtainen tämänpäivän pinnallisessa maailmassa.

Kuka myöntää syyllistyvänsä seuraavaan. Tuijottelee päivästä toiseen fitness mimmien täydellisiä takapuolia Instagramista ja miettii samalla että nyt pitää kyllä itsekin pitää tarkka kuri syömisistään. Ainiin ei ne instagram kuvat siihen lopu. Samalla kadehtien katsellaan miten terveellisesti ja kurinalaisesti nämä kaikki fitness mimmit ja bloggarit nykyään syö. Pelkkää Cocovin raakaruokaa ja proteiinia, EI leipää tai makaroonia. Hep! Minä myönnän tekeväni tätä pelottavan paljon.

Sosiaalinen media taitaa kertoa parhaiten millainen kroppa tänä päivänä tulisi olla. ImageImage

Jos peilistä näet jotakuinkin ylläolevan näyn, olet hyvällä tiellä. Kuinka pinnalliseksi voimme muuttua?!

Pelkään itse hysteerisesti lihoamista. Olen pienenä kärsinyt lihavuudesta ja se on jättänyt syvät arvet itseeni. Tuskin tulen koskaan hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Eikä maailma jossa elän, tee sitä yhtään helpommaksi. Mietinkin siskolleni ääneen esimerkiksi tätä että hoen koko ajan kauhuissani kun en vieläkään ole aloittanut minkäälaista häädiettiä ja häihin on enää 2kk! Kunnes siskoni palautti minut todellisuuteen. Miksi diettaisit kun puku on sinulle jo sopiva? Koska se tuntuu kai kuuluvan asiaan.

Ystäväpiiristäni tuntuu joka toinen harrastavan jonkinlaista diettiä. Yksi tähtää fitness kisoihin, yksi syö diettiruokia mutta ei kuulemma diettaa vaan saa ruuista hyvän olon ja kolmas ei voinut laittaa 3 suklaapalaa grillattuun banaaniinsa koska oli edellisenä iltana syönyt NIIN paljon. Minua tällainen hieman pelottaa. Kisadietit ymmärrän jos ihminen on päättänyt sinne tähdätä. Nämäkin kisat ovat kuitenkin 100% ulkonäkökeskeisiä ja vaikuttaa VARMASTI ihmisen psyykkeeseen, halusit tai et.  Muissa tapauksissa kyseessä on kuitenkin nuoria tyttöjä joilla ei rehellisesti ole grammaakaan painoa mitä pudottaa. Onko tervettä ajatella ettei voi syödä 3 suklaapalaa? En rehellisesti osaa sanoa missä menee raja. Missä vaiheessa terveellinen syöminen menee liian pitkälle? Entäs minä? Syön viikolla erittäin tarkasti. Kaikki ruuat ovat suht valmiiksi suunniteltuja. Aamupala on aina sama. Kaurapuuroa, raejuustoa, banaani ja tee. Lounaaksi pyrin aina syömään itsetehtyjä ruokia joissa on runsaasti kasviksia, iltaruualla sama toistuu. Iltapalaksi pyrin syömään hedelmää, luonnonjogurttia ja marjoja. Viikolla olen pyrikinyt välttämään leipää. Välillä yritän iltaisin ääneen selitellä miksi olen tänään ansainnut tämän ruisleipä palasen. Sairasta, oi kyllä.

Tässäpä tuleekin hassu juttu. Viime viikkoina olen lounaalla useasti syönyt leipää esimerkiksi paistetun kananmunan kanssa ja muutenkin syönyt vähän enemmän mikä sillä hetkellä hyvältä maistuu. Kun harrastin muutama päivä sitten tätä jokapäiväistä itseni arvostelua peilin edessä totesin että ”kyllä vois paskemmaltakin näyttää.” 🙂 Tissit on paikallaan, mahassa aina sopivasti tilaa yhdelle jäätelölle ja peppuakin löytyy jopa ehkä vähän enemmän kuin muilta. En yleensä tykkää laittaa sosiaalisen median ihmeelliseen maailmaan mitään vähäpukeisia kuvia itsestäni ja päätin etten tee niin nytkään vaikka hetken tässä jo koreili kuva itsestäni treeni alusvaatteissani. Arvostella osaan nimittäin itsekin itseäni 😉

 

Ihailen kovasti erästä työkaveriani. Ikäiseni nainen joka harrastaa liikuntaa miten itse tykkää. Juoksee jos siltä tuntuu ja ei jos ei siltä tunnu. Hän tuntuu syövän ruokaa erittäin normaalisti. Lounaat on usein itse tehtyjä ja näihin kuuluu niin kasviksia, hiilareita kuin proteiinia. MUTTA hän ei kieltäyty herkuista jos joku on niitä työpaikalle tuonut. Naurankin usein kotona jos joku leipomani juttu epäonnistuu että ei se haittaa, vien sen töihin A kyllä syö. Itse sallin itseni harvoin maistaa näitä kahvi huoneen herkkuja. Mutta kyseinen työkaverini on erittäin normaalipainoinen ja harvoin kuulen hänen valittavan painostansa. Ihailtavaa että vielä löytyy tällaisia ihmisiä jotka ovat niin sinut itsensä ja oman kroppansa kanssa.

Pahoittelen että olen ystävät rakkaat käyttänyt teitä esimerkkinä tässä tekstissä. Olen teille päin naamaa kuitenkin sanonut huolenaiheistani. Haluaisin tekstillä ehkä hieman herättää ajatuksia niin teissä kuin itsessänikin 🙂

Muutama viikko Hesarissa oli teksti saattokodissa työskentelevästä miehestä. Teksti oli erittäin ajatuksia herättävä. Mies kertoi mitä kuolevat ihmiset useinmiten ajattelevat. Voin kertoa että ulkonäköä ei näissä asioissa mainittu kertaakaan. Kuolinvuoteellaan ihmiset ajattelivat että olisivat viettäneet perheidensä kanssa enemmän aikaa. Seuraavassa on kappale tuosta artikkelista. ”Välittäminen on yhteiskunnassamme väljähtänyt. Oleminen on suorituspainotteista. Koko ajan on kauhea kiire johonkin.”

 

Loppuun liitän vielä syömishäiriöliiton sivuilta otetun painorauhan julistuksen:

PAINORAUHAN JULISTUS

Tämä julistus on ilosanoma jokaiselle, joka tuntee

epävarmuutta siitä, kelpaako maailmaan sellaisena kuin on.

Sen sijaan, että ottaisin omakseni

ulkopuolelta tulevia määritelmiä tai

vertaisin itseäni muihin,

voin aloittaa päiväni kysymällä itseltäni,

mitä minulle todella kuuluu ja mitä tänään tarvitsen?

Olen oivaltanut, että elämäni on liian arvokas heitettäväksi

hukkaan uskomalla ympärillä metelöiviä arvostelevia ääniä.

Mieluummin määrittelen itse, mikä on minulle parhaaksi.

Olenhan itse oman itseni paras asiantuntija.

Haluan opetella katsomaan itseäni lempeämmin.

Joka päivä on mahdollisuus kasvaa oman elämäni sankariksi.

Se, ettei yritä muuttaa itseään vastaamaan jonkun muun luomia normeja, vaatii rohkeutta ja

viisautta enemmän kuin yhdenkään ulkopuolisen vaatimuksen täyttäminen.

Myös Sinulla on oikeus hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet.

Myös Sinulla on oikeus nauttia elämästä.

Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo.

Sinulla on oikeus kuulla oman äänesi sanovan, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

Sinulla on oikeus pysähtyä kuulemaan, mitä kehosi kaipaa.

Sinulla on oikeus tehdä itsellesi hyvää syömällä sopivasti kehosi kaipaamaa ruokaa.

Sinulla on oikeus liikkua ilosta.Sinulla on oikeus pyytää apua.

Ja Sinulla on oikeus muuttua ja kasvaa.

Tämä päivä on juhla jokaiselle arvokkaalle,

kauneuden ja elämän erilaisuuden juhla,

juhla oikeudelle olla sellainen kuin on.

Näillä sanoilla julistan Painorauhan

-rauhan olla omankokoisensa!

Susanna Raitamäki, Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry 2010