Avainsana: töihin paluu

Hoitovapaan loppu häämöttää

lindbladamandaJätä kommentti

Näin se 1,5 vuotta vierähti. Mun unelmaduunissa. Se onneksi jatkuu läpi elämän, mutta reilun kuukauden päästä on aika ottaa taas rinnalle se oikea työ. En äitiyslomallani tiennyt minkälainen reilu vuosi minulla on edessäni, enkä edes minkälainen pomo minulle sanelee säännöt. Hän testasi kärsivällisyyttäni heti alkuun tulemalla 2 vkoa myöhässä sovitusta ajankohdasta. Annoin sen nopeasti anteeksi. Hän oli heti syntymästään mitä valloittavin tyyppi. 💗

Elettiin äitiyslomani alussa ahtaasti anopin kaksiossa. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Huomasinkin, että vietimme paljon aikaa perheen kesken ja salaa nautin siitä, että myös meidän jo niin isoksi kasvanut 4v nukkui meidän kanssa. Pikku pomo oli kuitenkin aika huono nukkuja ja sitä varmasti hankaloitti kun hänen rytminsä aina pilattiin istuttamalla autoon. Kuskattiin Felixiä Keravalta Vantaalle päiväkotiin joka päivä.

Kunnes meidän unelmien Meksikon matkan jälkeen koko maailma muuttui. Koronavirus pisti isimiehen kotitöihin, joka ei yksinkertaisesti ollu mahdollista anopin kaksiossa kahden pienen lapsen kanssa. Pakattiin lapset autoon ja lähdettiin tuota pelottavan tuntematonta sairautta karkuun mökille. Mökillä asuttiinkin lopulta 5 vkoa. Se oli aikamoista aikaa. Ihanaa ja kamalaa. Välillä ajettiin rallia päivystykseen tikkauttamaan vauvan silmäkulmaa, välillä tehtiin ihania vaellusretkiä mitä upeimpiin maisemiin. Sainkin viettää ison osan äitiyslomastani molempien poikieni kanssa, yhden sijasta.

”Kotiin” päästyämme saimme lopulta tarpeeksemme rakennuttajastamme ja otettiin talon loppuun rakentaminen omiin käsiimme. Stressitasot oli huipussaan. Nukkumaton lapsi, rakentaminen ilman minkäänlaista kokemusta, pelko siitä riittävätkö rahat, koronavirus. Vietin ihania päiviä poikien kanssa. Pyöräiltiin maauimalaan, jahdattiin jäätelöautoa pitkin Sipoota, käytiin rannoilla. Iltaisin olin kuitenkin aivan loppu. Välillä purskahtelin itkuun, silkasta väsymyksestä ja huolesta. Mieheni painoi oman työnsä ohessa illat ja viikonloput raksalla.

Heinäkuun 15.pvä tulen muistamaan ikuisesti. Muuttotarkastuksemme meni läpi. Itkin ilon kyyneleitä. Me tehtiin se!

Tuo päivä muutti paljon. Pyöräiltiin koko alkusyksy päiväkotiin. Me asuttiin vihdoin niin lähellä, että voitiin pyöräillä. Saimme vihdoin kutsuttua vieraita kylään. Mikä parasta, meillä on aivan mieletön naapurusto. Felix käy lähes päivittäin leikkimässä uusien kavereidensa kanssa. Minä ja Filip ollaan perustettu kotikadullemme oma jumpparyhmä. Naapurin naisten kanssa on lyöty lukkoon jo pikkujoulut. Nautin arjesta.

Filip on vihdoin myös alkanut nukkumaan hieman paremmin. Hän on kyllä kaiken sen 9,5kk odottamisen arvoinen. Burpeita hyppivä taapero joka laulaa ihhahhaata ja baby sharkia. Oppinut myös pussaamisen ihanuuden. Viime viikolla sain ilouutisen. Filip pääsee samaan dagikseen ja samaan ryhmään Felixin kanssa. Tämä on suuri helpotus. Siellä hän nyt jo aamuisin pesee käsiään ja isahtaa aamupala pöytään niinkuin muutkin lapset. Uskon, että hän tottuu siihen nopeasti. ☺️

Elämä on ollut aikamoista vuoristorataa. Olen oppinut, että itsellään on kuitenkin avaimet siihen, miten kaikesta selviää. Yksin saa vähemmän aikaan kuin yhdessä, eikä avunpyytäminen ole mikään häpeä, päinvastoin. Rakennuttajamme on myös aika ajoin horjuttanut minun yleensä niin positiivista mieltäni. Huumori ja asioiden hyvien puolien näkeminen tekee kuitenkin kaikesta huomattavasti siedettävämpää.

Yksi asia on varma. Lapset tuovat iloa ja rakkautta elämään enemmän kuin mikään muu. Kiitos rakkaat ihmispentuni kun olette juuri minun elämääni tulleet rikastuttamaan 💗

Mennyt vuosi

lindbladamandaJätä kommentti

Kohta on vuosi 2017 päätöksessä. Aika tarkalleen vuosi sitten kirjoittelin täällä äitiysloman loppumisen fiiliksistä. Tavallaan tuntuu, että tuosta olisi ikuisuus, se on ainakin saletti, että tämä vuosi on mennyt järkyttävän nopeasti.

Instagramiin laitoinkin jo postausta johon kirjoitin, että tänä vuonna olen itsekkäästi keskittynyt aika paljon itseeni. Aloitin kokonaan uudella alalla, uudessa työpaikassa tammikuussa. Työ ja työpaikka ylitti kaikki odotukseni. Olen viihtynyt mielettömän hyvin ja koen olevani todella onnekas kun suuntaan joka aamu innolla ja hymyssäsuin kohti työpaikkaa. Tuntuu myös, että uuden työn kautta olen oppinut itsestäni todella paljon. Minulla on yllättävän hyvät hermot ja positiivinen elämänasenne. Välillä voisin kuulemma kuitenkin käyttää suodatinta enkä aina oksentaa ulos kaikkia ajatuksiani. 😁

Tajusin vasta takaisin töihin palattuani miten paljon olin kaivannut sosiaalista elämää. Työkaveri raukat ovat saaneet vähän kärsiä siitä kun onnellisena olen paistatellut huomion keskipisteenä aina kun mahdollista. Hello world, Amtsi is back! 😉

Olen käynyt pitkästä aikaa tänä vuonna taas ulkona ystävien kanssa. Kotona lapsen kanssa ollessani kävin ulkona kavereiden kanssa kahden vuoden aikana oikeasti yhteensä ehkä 5 kertaa. Ihan nyt rehellisenä voin sanoa senkin, että on ollut ihana päästä kavereiden kanssa laulamaan karaokea ja juhlia aamu 5 asti. Heikki ei ehkä ole asiasta kanssani ihan samaa mieltä. 😀 Puolustuksekseni voin kuitenkin sanoa, että äitiys on tehnyt minut jonkinlaiseksi super ihmiseksi eikä krapulat pahemmin tätä mammaa enää seuraavana päivänä vaivaa.

Vuosi 2017 on ollut ennenkaikkea super urheilu vuosi minulle, tätä en millään olisi vuosi sitten uskonut kun takapuolessa oli avohaava ja odottelin pelolla seuraavaa leikkausta. Olen päässyt super hyvin treenaamaan tänä vuonna, kiitos koti tiimilleni, sekä treenikamuilleni. Ennätykset ovatkin paukkuneet oikein todenteolla. Leuanveto ennätys on tällä hetkellä 15 leukaa ja puolimaraton 1:53.15! En oikein vieläkään voi uskoa päässeeni tuollaisia suorituksia.

Minimän opetteli vuosi sitten puhumaan lauseita. Nyt jätkä puhuu sujuvasti suomea ja ruotsia, sekä laulaa aina kun saa tilaisuuden. Vuosi on ollut hektinen ja varsinkin alkuvuosi itselleni henkisesti todella raskas leikkauksen vuoksi. Felix on kuitenkin sellainen piristysruiske arjessa, että tuon kanssa touhutessa unohtuu murheet aika nopeasti. Joka päivä mietin mielessäni miten huikea persoona Felix on. Mielettömän iloinen, utelias ja energinen. Maailman paras tyyppi! 💗

Vuosi on ollut välillä todella raskas, mutta pyrin aina ajattelemaan asioita positiivisuuden kautta sekä iloitsemaan pienistäkin asioista. Tämä vuosi on tuonut minulle paljon huikeita uusia ihmisiä elämääni ja saanut minut arvostamaan terveyttä vielä entistä enemmän.

Kuumeinen minimäni kainalossa suuntaan pikkuhiljaa joulun viettoon. Meillä ei ole mitään suurempaa ohjelmaa. Aijotaan viettää aikaa perheen kanssa, treenata, syödä, nukkua ja syödä vähän lisää.

Rentouttavaa joulua kaikille! 💗

Hyppy tuntemattomaan

lindbladamandaJätä kommentti

En halua hirveästi työasioista kirjoittaa blogiin. Teen tällä kertaa kuitenkin poikkeuksen.

Työskentelin lukion jälkeen aina äitiyslomani alkuun asti samassa firmassa. Vuosia taisi tulla täyteen seitsemän. Toimipisteet ja työt kyllä vaihtui muutamaan kertaan uran aikana. Rakastin asiakkaitani, työtäni ja ennenkaikkea työkavereitani. Olin kuitenkin alkanut kaivata uusia haasteita ja YT:t kummitteli tuolla alalla koko ajan taustalla. Mietin onko tämä tulevaisuuden ammatti?

Äitiyslomalle jäädessäni minulla oli pieni aavistus siitä, etten kyseiseen työpaikkaan enää palaa.

Tiesin palaavani työelämään tammikuussa. Mietin paljon itsekseni miltä töihin paluu tuntuu. Tuolloin tajusin, että nyt on oikea aika uskaltaa aloittaa jotain uutta. Olin etääntynyt vanhasta työpaikasta äitiysloman aikana. Samalla tajusin, että joskus on vain uskallettava tehdä muutos. Eteeni tulikin kuin sattumalta, itselleni ihan tuiki tuntematon yritys ja heidän työpaikka ilmoitus, josta totesin heti: ”Tää on ihan minä.” Kun puhelinsoitto tuli, että olen saanut työpaikan olin kauhuissani. ”Mitä jos en pidäkään työstä, mitä jos en tule uusien työkavereiden kanssa toimeen, mitä jos uuden työn aloittaminen samaan aikaan lapsen päiväkodin kanssa on mahdotonta?” Olin innoissani uudesta mahdollisuudesta mutta samalla mietin 

Päätin hypätä rohkeasti kohti tuntematonta. Enkä tämän 4,5kk aikana ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Työ on minulle mielekästä ja haastavaa. Firma panostaa todella paljon työntekijöihin ja mikä parasta saan töissä nauraa vatsalihakseni kipeäksi mahtavien ihmisten kanssa joka päivä. Joka viikko saan työkavereista jonkun kanssani salille tai juoksemaan. Illalla nukkumaan mennessä mietin vain, että ONNEKSI uskalsin koska lähden joka ikinen aamu hymyssä suin töihin.

Työpaikalla vietetään joka päivä vähintään 8 tuntia aikaa. Itselläni on monta tuttua, jotka hokevat päivittäin miten ahdistavaa on mennä töihin. Miksi ihmiset eivät sitten pyri tekemään asialle jotakin? Mitä me pelätään? Jos nyt jo ahdistaa töihin meno, voiko tilanne enää pahemmaksi muuttua? Miten tilanne voi myöskään muuttua, jos et tee itse asialle jotakin.

Saan ihmisiltä viestejä, miten ihana on katsoa some-kanavistani miten innoissani olen työstäni tällä hetkellä. Se pitää paikkansa. Toivoisin, että muutkin ihmiset uskaltaisivat tehdä niinkuin minä. Työura kestää tänä päivänä lähes 65-vuotiaaksi saakka. Ikä, perhetilanne tai elämäntilanne ei mielestäni ole tekosyitä olla hakematta uutta työtä.

Innostus työstäni näkyy mielestäni myös vapaa-ajalla. Olen energinen ja iloinen vaikka välillä herätykset ovatkin aamu viideltä.

Eräs työkaverini sanoi, että ulkonäköni pettää pahasti. Näytän kuulemma elegantilta, mutta kun avaan suuni olen pahempi kuin raksamiehet. 😀 Tässä on yksi syy miksi rakastan näitä tyyppejä, joiden kanssa työskentelen. Saan olla 100% oma itseni ja silti saan heistä vielä lounas ja treeniseuraa. 🙂

Helvetin hyvin menee

lindbladamandaJätä kommentti

Tämä ei ole blogi kirjoitus täydellisesti pyyhkivästä elämästä. Tämä on rehellinen kirjoitus siitä miltä uuden työn, perhe arjen, sairastelujen ja treenaamisen yhteen sovittaminen onnistuu.

Olin itse viime viikon ti-to Göteborgissa työreissuissa.  Keskiviikkona sain puhelun lääkäriltä Jorvista. Uusi leikkaukseni olisi noin 1kk päästä. Fisteli näkyy magneettikuvissa selkeästi. Hän vielä mainitsi, että leikkauksessa tärkeintä olisi että pidätyskyky säilyili. ”Olisi erittäin suotavaa” totesin minä kauhuissani. Jälkeenpäin olen kauhistellut tuota lääkärin kommenttia. Tällä hetkellä tuntuu, että elämäni on pilalla jos oikeasti pidätyskyky menisi. Olen nuori nainen! En edes tajunnut kysyä kuinka iso riski tuo olisi.

Perjantaina sain puhelun töihin, että Felixillä on silmätulehdus ja hänet pitää hakea dagiksesta. Niinpä mamma haki pojan ja lähdettiin suorinta tietä lääkäriin.

Lauantai oli mukavaa perheen yhdessäoloa. Päästiin molemmat Heikin kanssa hiihtämäänkin. Sunnuntaina herätessämme huomasin, ettei Feffen silmä ollut yhtään parempi. Taas lääkäriin ja silmätipat vaihtoon. Itselläni oli taas seuraavana aamuna lento Göteborgiin, joten tämä tarkoitti sitä, että Heikki joutui taas olla nämä kaksi päivää töistä pois. Stressi!

Vidalla oli eilen valokuvaaja Teemu Oksanen ottamassa kuvia treenaajista. Laitan kuvia blogiin jos joku niistä onnistuu. 😃 Yllätyksekseni tein myös takakyykyn 5x ennätyksen. Olen viime aikoina kyykännyt aivan liian vähän, mutta kyllä se voima on edelleen jossain piilossa. Pistoolikyykyt onnistui myös ensimmäisen kerran molemmilla jaloilla raskauden jälkeen. Stressi tekee ilmeisesti hyvää urheilusuorituksilleni.

Tänään oli herätys kello 5:30. Aamulento Göteborgiin jossa täysi työpäivä opetellessa uusia työtehtäviä. Töiden jälkeen Heikki ilmoitti ettei Fefun silmissä näy paranemisen merkkejä, joten poika on kotona ainakin torstaihin asti. Kävin töiden jälkeen hieman purkamassa stressiä juoksulenkillä. Nopeasti mietiskellessä hujahti 10km. Uusi työnantajani on todella ymmärtäväinen, joten uskon ettei kotiin jääminen sairaan lapsen kanssa ole ongelma. Silti jännittää mitä tästä tulee jos sairastelut nyt jo alkaa. Itselläni on kuitenkin vielä koeaika. Lisää stressiä.

Meillä on kuitenkin mieheni kanssa tällainen ”asioilla on tapana järjestyä” ajattelu tapa. Sillä mennään nyttenkin. Välillä pitäisi vain vielä enemmän muistaa puhaltaa yhteen hiileen, eikä purkaa turhautumistaan väsyneinä toisiinsa. 

Jos jotain positiivista tästä etsitään niin treeni kulkee näköjään hyvin pienessä stressissä! Nyt kun vielä muistatte minua ja takapuoltani iltarukouksissanne. Toive olisi juosta HCR toukokuussa läpi paskomatta housuun. ✌🏽

Iloa uuteen viikkoon!


 

Miten arki on lähtenyt käyntiin?

lindbladamanda2 kommenttia

Ensimmäinen työ- ja tarhaviikko ohi. Meni muuten aika pikakelauksella tämä viikko. Voin rehellisesti sanoa, ettei treenaaminen ole käynyt edes mielessä näinä neljänä päivänä. Uuden opetteleminen on ihmeen väsyttävää…

Ikinä ei myöskään ole ollut niin kiire ratin takana, kuin nyt työpäivän jälkeen. Vaikka töissä on ollut todella hauskaa, on työpäivän jälkeen HIRVEÄ kiire näkemään minimäniä. 💗

Feffellä on mennyt ilmeisesti suht hyvin dagiksessa. Maanantaina Heikki vei pojan 8 aikaan ja haki 14.30 aikaan. Tiistaina minä vein 9.30 aikaan ja Heikki haki 15.30 aikaan. Muina päivinä poika onkin ollut täydet päivät ja syönyt dagiksessa aamupalan, lounaan ja välipalan. Ensimmäisinä päivinä Fefe oli itkeskellyt jonkin verran, mutta alusta asti tätien sylit ovat kelvanneet lohduksi. Ostin dagikseen myös samanlaisen pupun jollaisen kanssa F nukkuu kotona. Pupu onkin ollut tiukasta kainalossa joka päivä kun poika ollaan dagiksesta haettu. Tärkeätä on mielestäni se, että Felix löytää dagiksesta asioita jotka tuovat lohtua ikävään. Oli se sitten pupu tai tädin syli. 

Olen joka päivä saanut dagiksesta tekstiviestin miten menee. Se on ihanaa! Tänään sain heti aamulla viestin, että Felix ei edes itkenyt isin perään. Hoki vain muutaman kerran ”isi, isi.” Aamupalaakin oli uponnut ilmeisen hyvin ja päiväunet oli nukuttu ilman itkuja. Pikkuhiljaa taitaa tottua. 

Äitini varoitteli kovasti, että kannattaa varautua hemmetin kiukkuiseen poikaan. Tätä me ei kuitenkaan olla vielä koettu. Fefe on ollut mielestäni ihan oma itsensä kotona. Paitsi… nukuttaessa. Joka ilta nukkumaan meno on ollut kamalaa taistelua. Poika väsyneenä nousee sängyssä seisomaan ja huutaa ”mamma, mamma.”  Heikki on hoitanut nämä kaikki yksin. Hän haluaa hieman jo valmistautua ensi viikkoon, jolloin olen maanantai aamusta, torstai iltaan asti Göteborgissa. 

Nyt aijon nauttia tästä pitkästä viikonlopusta perheen kanssa. Ensi viikko tulee olemaan todella rankka. Pojat kyllä pärjäävät täällä, mutta minä saatan kuolla ikävään. 

Maanantaina ajattelin mennä paikallisella Crossfit salille treenaamaan. Muina iltoina ajattelin, että juoksen ja treenaan hotellin salilla. Jos täytän illat ohjelmalla, en ehdi ikävöimään niin paljoa. Yritän myös ottaa hyödyn irti rauhallisista öistä ja yrittää nukkua hyviä yöunia. 

Uusi työ vaikuttaa kuitenkin todella kivalta ja ihmiset samoin! 😄