Teille uusille lukijoille, joita on viimeaikoina tullut ihanan paljon lisää. Täältä löytyy sairaskertomuksen ensimmäinen osa.
Eilen oli vuorossa leikkaus numero 2. Soitin viime viikolla leikkaavalle lääkärille ja kerroin miten hyvin olen nyt voinut. Elänyt lähes normaalia elämää. Kerroin myös aloittaneeni uuden työn, enkä millään haluaisi olla pitkää aikaa töistä pois. Sovittiin ettei ns. liukuläppäleikkausta näin ollen tehtäisi, vaan yritettäisiin joka tapauksessa pienemmällä toimeenpiteellä.
Leikkaus ei jännittänyt niin paljoa kun olin aluksi ajatellut. Ajattelin sen enemmän niin, että tästä alkaa toivottavasti vihdoin paraneminen. Lokakuussa lähtiessäni nopeasti Diacorille en todellakaan ajatellut tästä näin pitkää vaivaa. Jännitin tällä kertaa nukutusta hieman enemmän, sillä edellisellä viikolla olin EKG:ssä jossa leposykkeeni oli 40. Jotenkin huoletti, miten alas syke voi nukutuksessa oikein mennä.
Eilen isäni heitti minut Jorviin kello 8 päiväkirurgian osastolle. Sain melkein heti vaihtaa päälleni sairaalan super seksikkäät pyjamat ja aamutakin. Sairaanhoitaja haastatteli minut ja lopuksi vielä leikkavan lääkärini kanssa juteltiin toimenpiteistä. Muistutin häntä vielä tässä vaiheessa ettei nyt tehdä extremempää liukuläppä leikkausta. Hän kertoi, että riippuen siitä onko fisteli pinnallinen vai syvempi päätetään mikä toimenpide tehdään. Juteltuamme toivoin, että fisteli olisi pinnallinen jolloin mitään lankoja ei tällä kertaa tarvitsisi jättää hanuriin roikkumaan.
Kävelin leikkaussaliin jossa sain nopeasti unilääkkeet suoneen ja vaivuin ihanan tiedottomaan tilaan. Herätessäni yritin tunnustella tuntuuko takamuksessani naruja ja pahaa pelkäsin, sillä tunsin, että jotain ylimääräistä siellä oli. Hoitaja tuli tasasin väliajoin ravistelemaan minua, sillä leposykkeeni laski alle 30 ja tässä vaiheessa koneet alkoivat piipittämään.Olin kuulemma aiheuttanut sykkeilläni heille aika ajoin paniikkia. Minkäs sitä mimmi kovalle kunnolleen voi?! 😉 Hoitaja kertoi myös nopeasti, että fisteli oli ollut pinnallinen ja narut jotka tunsin oli vain ns. sorbact nauha joka pitää haavaa hieman auki ja tyrehdyttää pahinta verenvuotoa. Hurraa!
Olin nopeasti tolpillani ja pääsin SYÖMÄÄN. Syötyäni sain pukea omat vaatteet niskaani ja pääsin vielä lääkärin juttusille. Lääkäri suositteli, että pitäisin treenitaukoa sairasloman ajan, eli noin viikon verran. Hänen mielestään voisin ensi viikon lopullä hyvin jo juosta. HCR:lle hän toivotteli kovasti tsemppiä!
Arvatkaa kuinka helpottunut olo on? Jostain syystä haava ei ole ollut VIELÄ yhtään kipeä. Pelkäänkin rehkiväni liikaa kun kipuja ei tunnu. Ehkä sairaalan hyvät lääkkeet on tähän asti vielä tehonneet ja kipu tulee vasta hetken päästä?!
Felix pidetään dagiksessa vaikka olen kotona. Viime leikkauksen jälkeen vaikeinta oli pysyä pojan perässä ja yrittää pukea lasta niin ettei haava ärsyyntyisi. Sain nytkin suosituksen olla nostelematta häntä ainakaan viikkoon. No, helpommin sanottu kuin tehty. Ei minulla ole sydäntä olla ottamatta itkevää lasta syliin.
Olen ollut noin puoli päivää kotona ja olo on kun laiskiaisella. Äsken oli pakko lähteä ulos pienelle kävelylle. Sitä hoitaja minulle suosittelikin. Nyt mietin vain kuinka pitkiä ja kuinka kovavauhtisia kävelylenkkejä uskallan tehdä?! Pelkään, että tämä kivuttomuus vielä kostautuu, jos en taas malta levätä.
Pakko jotenkin yrittää miettiä, että kun nyt vaan maltan levätä, pääsen nopeammin takaisin treenaamaan ja töihin. Hoitajani sanoi, että olen kyllä hänen ensimmäinen potilas joka tykkää työstään näin paljon ettei haluaisi sairaslomalla olla. 😀
Kevät on tuloillaan ja täynnä kivoja juttuja. Ystävän 30-vuotisjuhlat, työpaikan ensimmäiset illanistujaiset ja toukokuussa HCR! Onko joku muukin näin innoissaan keväästä?
sillyblondie.com 