Avainsana: työnhaku

Hyppy tuntemattomaan

lindbladamandaJätä kommentti

En halua hirveästi työasioista kirjoittaa blogiin. Teen tällä kertaa kuitenkin poikkeuksen.

Työskentelin lukion jälkeen aina äitiyslomani alkuun asti samassa firmassa. Vuosia taisi tulla täyteen seitsemän. Toimipisteet ja työt kyllä vaihtui muutamaan kertaan uran aikana. Rakastin asiakkaitani, työtäni ja ennenkaikkea työkavereitani. Olin kuitenkin alkanut kaivata uusia haasteita ja YT:t kummitteli tuolla alalla koko ajan taustalla. Mietin onko tämä tulevaisuuden ammatti?

Äitiyslomalle jäädessäni minulla oli pieni aavistus siitä, etten kyseiseen työpaikkaan enää palaa.

Tiesin palaavani työelämään tammikuussa. Mietin paljon itsekseni miltä töihin paluu tuntuu. Tuolloin tajusin, että nyt on oikea aika uskaltaa aloittaa jotain uutta. Olin etääntynyt vanhasta työpaikasta äitiysloman aikana. Samalla tajusin, että joskus on vain uskallettava tehdä muutos. Eteeni tulikin kuin sattumalta, itselleni ihan tuiki tuntematon yritys ja heidän työpaikka ilmoitus, josta totesin heti: ”Tää on ihan minä.” Kun puhelinsoitto tuli, että olen saanut työpaikan olin kauhuissani. ”Mitä jos en pidäkään työstä, mitä jos en tule uusien työkavereiden kanssa toimeen, mitä jos uuden työn aloittaminen samaan aikaan lapsen päiväkodin kanssa on mahdotonta?” Olin innoissani uudesta mahdollisuudesta mutta samalla mietin 

Päätin hypätä rohkeasti kohti tuntematonta. Enkä tämän 4,5kk aikana ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Työ on minulle mielekästä ja haastavaa. Firma panostaa todella paljon työntekijöihin ja mikä parasta saan töissä nauraa vatsalihakseni kipeäksi mahtavien ihmisten kanssa joka päivä. Joka viikko saan työkavereista jonkun kanssani salille tai juoksemaan. Illalla nukkumaan mennessä mietin vain, että ONNEKSI uskalsin koska lähden joka ikinen aamu hymyssä suin töihin.

Työpaikalla vietetään joka päivä vähintään 8 tuntia aikaa. Itselläni on monta tuttua, jotka hokevat päivittäin miten ahdistavaa on mennä töihin. Miksi ihmiset eivät sitten pyri tekemään asialle jotakin? Mitä me pelätään? Jos nyt jo ahdistaa töihin meno, voiko tilanne enää pahemmaksi muuttua? Miten tilanne voi myöskään muuttua, jos et tee itse asialle jotakin.

Saan ihmisiltä viestejä, miten ihana on katsoa some-kanavistani miten innoissani olen työstäni tällä hetkellä. Se pitää paikkansa. Toivoisin, että muutkin ihmiset uskaltaisivat tehdä niinkuin minä. Työura kestää tänä päivänä lähes 65-vuotiaaksi saakka. Ikä, perhetilanne tai elämäntilanne ei mielestäni ole tekosyitä olla hakematta uutta työtä.

Innostus työstäni näkyy mielestäni myös vapaa-ajalla. Olen energinen ja iloinen vaikka välillä herätykset ovatkin aamu viideltä.

Eräs työkaverini sanoi, että ulkonäköni pettää pahasti. Näytän kuulemma elegantilta, mutta kun avaan suuni olen pahempi kuin raksamiehet. 😀 Tässä on yksi syy miksi rakastan näitä tyyppejä, joiden kanssa työskentelen. Saan olla 100% oma itseni ja silti saan heistä vielä lounas ja treeniseuraa. 🙂

Äitiys ja työnhaku

lindbladamanda4 kommenttia

Törmäsin kysymykseen ”Oletteko maininneet lapsistanne, uutta työpaikkaa hakiessanne?” eräällä naisten keskustelufoorumilla. Periaatteessa olen sitä mieltä, että henkilökohtainen elämä ei työnantajalle kuulu. Toisaalta olen sitä mieltä, että töissä aikaa vietetään 8h päivässä. Vaikea olisi olla puhumatta itselle tärkeistä asioista. Säästä kun loppuu puheenaiheet hyvin nopeasti. Mielestäni on myös tärkeää, että oma persoona sopii työporukkaan. Vastasinkin keskusteluun näin. ”Itse kerroin 1,5 vuotiaasta lapsestani heti ensimmäisessä haastattelussa. Lapsi on niin iso osa elämääni, joten miksi jättäisin kertomatta hänestä?”

 

Helsingin Sanomissa oli tänään artikkeli aiheesta ”Miksi Ruotsissa on vauvabuumi, kun Suomessa kuollaan enemmän kuin synnytään?” Erityisesti seuraava lause jäi artikkelista hyvin mieleeni.

”Ruotsissa ymmärretään paremmin perheen ja työn yhteensovittamista. Työntekijä nähdään kokonaisvaltaisemmin ihmisenä, jolla on muutakin elämää, kuten perhettä. Tällaista asiaa ei vain lailla muuteta, se on ilmapiiriasia.” 

Uudessa työpaikassani minulla on ruotsalainen esimies, nimenomaan mies. Kerroin hänelle heti haastattelussa Felixistä. Mies vastasi ”Härligt!” ja kertoi omista lapsistaan. Felixin sairastellessa toissa viikolla olin kauhuissani poissaoloistani. Pomoni laittoi minulle viestiä taas, ”ta hand om familjen.” Suomessa vastaavissa tilanteissa olen kuullut esimiesten kyseenalaistavan onko puoliso yhtä paljon pois työstään lapsen sairastellessa.

Pystyn siis hyvin samaistumaan Helsingin Sanomien tekstiin. Omat kokemukseni Suomen ja Ruotsin eroista täsmäävät hyvin artikkeliin.

Saadessani tietää tulevasta leikkauksestani, sain alkuun ohjeita tutuilta olla kertomatta työnantajalle. Itse olin sitä mieltä, että työnantajan ja työntekijän suhde perustuu luottamukseen. Olin rohkea ja kerroin asiasta ennen kuin olin edes aloittanut työt. Tarjosin, että voisin ottaa sairasloman vaikkapa palkattomana lomana. Vastaukseksi sain ”Älä höpötä, terveys etusijalla.” Meinasin purskahtaa itkuun helpotuksesta.

Suomessa viedään mielestäni työtehokkuus jo liian pitkälle. Elämää on myös työn ulkopuolella. Jos ei ole, se on huolestuttavaa.

Lasten hankintaa lykätään sillä ajatuksella, että halutaan tehdä uraa ensin. Itse en koe menettäneeni mitään uran kannalta tärkeää ollessani 1,5 vuotta pois työelämästä. Päinvastoin. Opin itsestäni paljon uusia puolia, mutta samalla kasvoin ihmisenä valtavasti. Uraa ehtii tehdä nykypäivänä 70- vuotiaaksi asti. Valitettavasti lasten saannin suhteen tilanne ei ole ihan niin hyvä.

Savu nousee korvistani jos kuulen kommentteja siitä, ettei nuorta naista kannata palkata, koska suurella todennäköisyydellä hän jää jossain vaiheessa äitiyslomalle. Tässäpä teille ajatus jotka ovat tuota mieltä. Väitän olevani todella paljon motivoituneempi työntekijä nyt kun olen ollut poissa hetken työelämästä. Motivaatio näkyy varmasti myös työn tuloksissa.

Toivoisin ehkä työelämässä kaikin puolin enemmän välittämistä työntekijästä. Ymmärrän, että moni yritys Suomessa painii tällä hetkellä taloudellisten ongelmien kanssa. Mikään ei kuitenkaan estä välillä aidosti kysymästä mitä kuuluu? Tai näyttämästä, että työntekijä on tärkeä. Siinä vaiheessa kun työntekijä irtisanoutuu, on liian myöhäistä kertoa miten hyvää hänen työnsä on ollut. Hyvä työntekijä osoittaa hyvällä tekemisellään joka päivä kiitosta työnantajaa kohtaan. Mielestäni on kohtuullista edes kerran vuodessa antaa kiitosta myös työntekijälle. Arvostamalleen työnantajalle HALUAA tehdä hyvää tulosta. Motivaatio on mielestäni yhtälailla avainsana niin liikunnassa kuin työnteossa.

Mitä ajatuksia teillä tästä herää?