Hyppy tuntemattomaan

Normaali

En halua hirveästi työasioista kirjoittaa blogiin. Teen tällä kertaa kuitenkin poikkeuksen.

Työskentelin lukion jälkeen aina äitiyslomani alkuun asti samassa firmassa. Vuosia taisi tulla täyteen seitsemän. Toimipisteet ja työt kyllä vaihtui muutamaan kertaan uran aikana. Rakastin asiakkaitani, työtäni ja ennenkaikkea työkavereitani. Olin kuitenkin alkanut kaivata uusia haasteita ja YT:t kummitteli tuolla alalla koko ajan taustalla. Mietin onko tämä tulevaisuuden ammatti?

Äitiyslomalle jäädessäni minulla oli pieni aavistus siitä, etten kyseiseen työpaikkaan enää palaa.

Tiesin palaavani työelämään tammikuussa. Mietin paljon itsekseni miltä töihin paluu tuntuu. Tuolloin tajusin, että nyt on oikea aika uskaltaa aloittaa jotain uutta. Olin etääntynyt vanhasta työpaikasta äitiysloman aikana. Samalla tajusin, että joskus on vain uskallettava tehdä muutos. Eteeni tulikin kuin sattumalta, itselleni ihan tuiki tuntematon yritys ja heidän työpaikka ilmoitus, josta totesin heti: ”Tää on ihan minä.” Kun puhelinsoitto tuli, että olen saanut työpaikan olin kauhuissani. ”Mitä jos en pidäkään työstä, mitä jos en tule uusien työkavereiden kanssa toimeen, mitä jos uuden työn aloittaminen samaan aikaan lapsen päiväkodin kanssa on mahdotonta?” Olin innoissani uudesta mahdollisuudesta mutta samalla mietin 

Päätin hypätä rohkeasti kohti tuntematonta. Enkä tämän 4,5kk aikana ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Työ on minulle mielekästä ja haastavaa. Firma panostaa todella paljon työntekijöihin ja mikä parasta saan töissä nauraa vatsalihakseni kipeäksi mahtavien ihmisten kanssa joka päivä. Joka viikko saan työkavereista jonkun kanssani salille tai juoksemaan. Illalla nukkumaan mennessä mietin vain, että ONNEKSI uskalsin koska lähden joka ikinen aamu hymyssä suin töihin.

Työpaikalla vietetään joka päivä vähintään 8 tuntia aikaa. Itselläni on monta tuttua, jotka hokevat päivittäin miten ahdistavaa on mennä töihin. Miksi ihmiset eivät sitten pyri tekemään asialle jotakin? Mitä me pelätään? Jos nyt jo ahdistaa töihin meno, voiko tilanne enää pahemmaksi muuttua? Miten tilanne voi myöskään muuttua, jos et tee itse asialle jotakin.

Saan ihmisiltä viestejä, miten ihana on katsoa some-kanavistani miten innoissani olen työstäni tällä hetkellä. Se pitää paikkansa. Toivoisin, että muutkin ihmiset uskaltaisivat tehdä niinkuin minä. Työura kestää tänä päivänä lähes 65-vuotiaaksi saakka. Ikä, perhetilanne tai elämäntilanne ei mielestäni ole tekosyitä olla hakematta uutta työtä.

Innostus työstäni näkyy mielestäni myös vapaa-ajalla. Olen energinen ja iloinen vaikka välillä herätykset ovatkin aamu viideltä.

Eräs työkaverini sanoi, että ulkonäköni pettää pahasti. Näytän kuulemma elegantilta, mutta kun avaan suuni olen pahempi kuin raksamiehet. 😀 Tässä on yksi syy miksi rakastan näitä tyyppejä, joiden kanssa työskentelen. Saan olla 100% oma itseni ja silti saan heistä vielä lounas ja treeniseuraa. 🙂

Mainokset

YOLO

Normaali

Olen lukutoukka. I admit. Reissuilta olen bongannut usein kirjoja joita muut reissaajat ovat jättäneet hotelleihin. Tällä tavalla löysin muun muassa mahtavan Stieg Larssonin trilogian Tyttö joka leikki tulella.

Nyt löysin Malediiveilta mielettömän hyvän kirjan joka pisti tämän blondin pään taas kovasti raksuttamaan. Kirja oli ruotsalaisen journalistin Kristan Gidlundin I min kropp Gidlundilla todettiin vuonna 2011 suolistosyöpä. Näinä aikoina hän alkoi kirjoittamaan blogia sairaudestaan ja sen tuomista ajatuksistaan. Blogi oli aluksi tarkoitettu hänen läheisilleen. Gidlund parani syövästään mutta valitettavasti alle vuoden päästä tästä, syöpä uusiutui ja todettiin parantumattomaksi. Hän kuoli syyskuussa 2013. Kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu.

Kristian Gidlund

Kristian Gidlund

Kirja oli mielettömän koskettava. Pisti todenteolla taas ajattelemaan miten me haluamme käyttää tämän ainoan elämämme. Miehellä oli niin kovin paljon samankaltaisia haaveita kuin minulla. Matkustaminen ja lapset. Viimeisinä hetkinään hän kirjoitti paljon maista joihin hän ei koskaan ehtinyt matkustaa ja lapsistaan joita hän ei koskaan ehtinyt saada.

” Därför ser jag det ännu tydligare nu: jobba inte för mycket. Låt inte känslorna stanna i bröstet. Prata. Bråka aldrig om pengar. Våga säga nej. Våga säga ja. Paradiset kan vara en plats på jorden. Äventyret väntar, om ni bara vill.”

Koitan parhaani mukaan suht vapaasti suomentaa tuon yllä olevan.

”Sen takia sanon tämän nyt vielä selkeämmin: älkää työskennelkö liikaa. Älkää antako tunteiden pysyä rinnassa. Puhukaa. Älkää koskaan riidelkö rahasta. Uskaltakaa sanoa ei. Uskaltakaa sanoa kyllä. Paratiisi voi olla paikka maan päällä.”

Näitä asioita hoen kovasti lähipiirilleni. Työ, työ ja työ se miestä syö. Koitan varsinkin miehelleni ja äidilleni hokea miten se työ ei saa olla elämässä ensi sijalla. Jos huomenna saisi saman tuomion kuin Gidlundilla ei sillä hetkellä pitäisi harmitella miten on töissään viettänyt liikaa aikaa.

Tunteiden näyttäminen ja puhuminen. Sen minä osaan. Pisteet siitä. Pyrin rakkailleni osoittamaan koko ajan miten tärkeitä he minulle ovat. Tämä on asia josta olemme kotona joskus saaneet jopa mökötyksiä aikaiseksi. Mielestäni ei koskaan voi sanoa toiselle liikaa miten tärkeä hän on. Miehelleni koitan tätä vielä hieman opettaa. 😉

feeling

Rahasta riitely. Itsestään selvää.

Uskaltaminen. Nämä ovat asioita joihin usein törmään. Varsinkin nuorempana. Siskoni ja mieheni ovat minulle jumalia. 🙂 You know. Katson heitä kovasti ylöspäin. Minun on pitänyt oikein opetella sanomaan heille välillä vastaan. Nuorempana en uskaltanut vaikka olisin ollut ihan eri mieltä heidän kanssaan asioista. Nykyään olen ehkä hieman rohkaistunut. Eilenkin uskalsin/unohdin jättää sängyn petaamatta vaikka H asiasta vielä lähtiessään muistutti.

dare-to-dream1

Pitäisi myös uskaltaa sanoa kyllä. 🙂 Uskaltaa toteuttaa unelmiaan. Minullakin loppujen lopuksi haaveet on kaikki aika toteutettavissa. Sitä kuuhun pääsyä lukuunottamatta. Ainiin ja Teemu Selännettä. (Vitsi vitsi H)

go

Mulla on yksi tuttu joka on mun suuri esikuva. Kaveri on reissannut ympäri maailmaa toteuttamassa unelmiaan. Välillä asunut teltassa ja välillä kilttien uusi seelantilaisten mummojen luona. Tämä kaveri ei mieti asioita liian pitkälle. Hän halusi lähteä Uuteen Seelantiin opiskelemaan ja arvatkaapa kaks kertaa missä hän nyt on?! Mä en ikinä uskaltais tehdä tollasta. Miettisin liikaa mitä jos rahat ei riitä, mitä jos tulee ikävä perhettä, mitä jos en tykkääkkään. Tästä kaverista kuullaan vielä. I know it!

Hain aikanaan opiskelemaan Vierumäelle urheilutoimittajaksi. Pääsykokeet oli tosi hauskat. Pääsin sisään. Jätin menemättä. Mietin mitä jos en työllistykään. Uskallanko aloittaa opiskelija elämän taas. Uskallanko jättää vakituisen työni ja hypätä tuntemattomaan. Jänistin. Hieman asia kalvaa nykyään mieltä.

Suosittelen kaikkia ruotsinkielentaitoisia lukemaan tuon kirjan. Kertaakaan en itkenyt, vaikka vähän kyllä herkistyin. Syvennyin sitäkin enemmän ajattelemaan. You only live once!

yolo