ystävät – sillyblondie.com

Kateus ja kiitollisuus

23 joulukuun, 2018 lindbladamandaJätä kommentti

HS:n tämän päivän lehdessä Mark Levengood toteaa lauseen ”…päätin etten enää ikinä ole ammatillisesti kateellinen kenellekään.”

Jotenkin tähän jouluun miettimisen arvoinen aihe. Kateus ja kiitollisuus.

Itse olen suhteellisen huono kadehtimaan ketään. Okei, myönnettäköön, voisin päivän olla Beyonce. Joskus tunnen kateuden piston sydämessäni kun jotkut ihmiset voivat mussuttaa herkkuja päivästä toiseen ilman minkäänlaista vaikutusta ulkomuotoon. Toisaalta, ajattelen myös niin, että eihän se nyt ole mitenkään minulta pois. Syökää siis sitten minunkin puolesta!

Mikäli kokee suurta kateutta jostakin syystä toista/toisia ihmisiä kohtaan. Voisiko tuolloin miettiä onko omassa elämässä kaikki palikat kohdallaan ja mitä itse voisi tehdä toisin jotta voisi olla tyytyväinen itseensä ja omaan elämäänsä.

On helppo kadehtia ihmisiä jonka elämä näyttää ulkopuolisin silmin täydelliseltä, mutta ikinä koskaan ei voi todella tietää mitä toinen ihminen käy elämässään läpi juuri sillä hetkellä. Totuus voikin olla, ettet kestäisi tuon toisen ihmisen kengissä päivääkään!?

Kaikilla on elämässään omat ongelmansa ja vaikeutensa. Nämäkään asiat eivät ole verrattavissa toisiinsa. Elämässä löytyy varmasti aina joku jolla menee paremmin tai huonommin. Itse ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan kun vain ja ainoastaan siihen omaan onnellisuuteensa.

Tänä jouluna voitaisiinkin keskittyä olemaan kiitollisia kaikista niistä hyvistä asioista joita meillä on. Kehotan vielä jokaista lukijaa miettimään niitä rakkaita ihmisiä joita itsellään elämässä on ja ehkä jopa kertovansa sen heille ihan ääneen. ☺️💗

Nyt viimeinen treeni kotona jonka jälkeen hypätään autoon ja suunnataan nenät kohti keski-suomea ja joulunviettoa.

Henkinen hyvinvointi kiireisessä arjessa

19 lokakuun, 2018 lindbladamandaJätä kommentti

Runosuoneni ei oikein ole loistanut viime aikoina, enkä oikein tiedä mitä blogiin kirjoittaisin. Kyselin Instagramissani ideoita MITÄ te haluaisitte lukea, joten tämä onkin lukijan toive.

Olen joskus maininnut, että olen ihminen joka on liikkeessä yleensä aamu viidestä ilta yhdeksään. Vaikka sosiaalisessa mediassa pyörin usein idiootti hymy naamalla, on minullakin todellisuudessa normaalit huolet. Usein tuntuukin, että kaikki kakka putoaa päälle aina kerralla. Viime syksy ja talvi oli aikamoista kuraa näin jälkikäteen mietittynä. Katselin viikonloppuna kuvia viime syksyltä ja niissä huomasinkin, että tuo kaikki kyllä näkyi olemuksessani. Olin ”onnessani” kun sixpäkki loisti ja paino oli uusilla lukemilla, mutta todellisuudessa purin stressiä treenaamalla ja syömällä liian vähän. Olin elämäni kunnossa fyysisesti, mutta en tosiaan henkisti.

Minulle treeni on henkireikä. Viime syksynä juoksu oli minun terapiaani. Mikäli en olisi päässyt purkamaan ajatuksiani pitkille lenkeille, olisin varmasti nykyistäkin hullumpi. Syöminen tosin oli ihan liian tiukkaa ja varmasti teki oman osansa kun oli väsynyt ja stressaantunut. Välillä tiedän, että kroppani tarvitsisi lepoa, mutta rankkoina aikoina treeni on niin tarpeellista mielelle, että käyn tekemässä edes pienen hikijumpan.

Itse voin parhaiten kun syön tiukasti, mutta riittävästi. Tämä tarkoittaa sitä, että syön 5 kertaa päivässä. Paljon kasviksia, jonkin verran proteiinia, hieman vähemmän hiilareita ja JÄÄTÄVÄN määrän jäätelöä lauantaisin. Mikäli annan itseni herkutella useammin, huomaan vaikutuksen heti omassa fiiliksessäni. Kun motto on mielummin överit kuin vajarit, on parempi pitää herkkupäivä vain kerran viikossa. 😉

Jos ihan vakavasti miettii, on omassa henkisessä hyvinvoinnissa YKSI ratkaiseva tekijä. Ihmiset ja tuki ympärillä. Se, että saa arjessa puhua kun sitä tarvitsee ja nauraa aina kun mahdollista! Kun oma jaksaminen alkaa olla tiukalla ja mieltä painaa liian monta asiaa on perheen ja ystävien tuki uskomattoman tärkeää. Muutama paras ystäväni ovat kyllä kultaakin kalliimpia, kun saavat usein miten aina vain kuunnella minun murheitani ja jaksavat silti aina vaan olla tukena. Kaikki asiat tuntuvat omassa päässä järkyttävän suurilta, mutta kun asiat sanoo ääneen huomaan usein heti miten pienet asiat mieltä painaa. Välillä tekee äärettömän hyvää vain sanoa ääneen, että nyt meinaa jaksaminen loppua. Minusta onneksi huomaakin noin nano sekunnissa kun jokin mättää ja läheiseni osaavatkin heti asiasta kysyä. Heikki on vuosien saatossa oppinut, että minun kohdallani hiljaisuus pitää ottaa ERITTÄIN vakavasti.

Nauru. Järjissään pysyäkseen joka ikisen ihmisen pitää saada nauraa. Itselläni siihen on apu aina lähellä. Herra minikoutsi Simpsoneiden Ralphia muistuttavassa tukassaan. (Kaikella rakkaudella Feffe, mamman mielestä olet silti maailman söpöin) ❤ Ei, mutta ihan vakavasti ottaen. Nauru jos mikä poistaa tai ainakin saa unohtamaan isommatkin murheet edes hetkeksi. Hankkikaa siis ihmisiä ympärillenne, jotka saa teidät nauramaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Tasapaino. Uskon, että tuo tasapaino on ihan yksilöllistä. Toinen voi saada päätään tyhjennettyä pianoa soittamalla, toinen joka päiväisellä hikitreenillä. Harrastukset, hassut ja rakkaat tyypit sekä herkut. Se on minun henkisen hyvinvoinnin pyhä kolminaisuus. Onko ne sinulla jotakin muuta?

Riittämättömyyden tunne

8 toukokuun, 2018 lindbladamanda2 kommenttia

Tämä on nyt todella henkilökohtainen kirjoitus. Saa nähdä julkaisenko tätä vai tyhjennänkö vain ajatuksia ”paperille.”

Olen yleensä se hullu blondi jonka nauru kuuluu kilometrin päähän itse mimmistä. Iloitsen kiljahdellen uusista jäätelömauista tai pyörittelen upeaa hula vannettani laulaen bikineissä takapihalla. (Anteeksi naapurit)

Tänään on taas kuitenkin yksi näistä päivistä kun oma riittämättömyyden tunne kasvaa liian suureksi. Kun tuntuu, että en kelpaa mihinkään, ole hyvä missään tai kykene tekemään mitään kunnolla.

Aika ei riitä ystäville, mietin pystynkö antamaan ystävilleni yhtä paljon kuin he antavat minulle. Parhaat ystävämme saivat vauvan pääsiäisenä, enkä edes muista millon viimeksi näin vauvaa. Ystävänä en jakaisi itselleni papukaijamerkkejä.

Perheenjäseneni soittelevat minulle päivänmittaan mutta olen muka niin kiireinen etten ehdi vastaamaan tai edes soittamaan takaisin. Huono sisko, huono täti, huono tytär.

Olenko tarpeeksi hyvä, lempeä, rajoja asettava ja rakastava äiti!? Vietänkö Felixin kanssa tarpeeksi aikaa?

Kerronko miehelleni tarpeeksi miten paljon häntä arvostan ja rakastan? Näytänkö hänen silmissään vielä hyvältä? Olenko vielä vaimomatskua vaikka en edelleenkään osaa siivota ja haisen nykyään useammin hielle kuin pullalle?

Miksi en ole samassa kunnossa kuin viime syksynä? Mahdunko enää viime kesän vaatteisiin? Treenaan hulluna ja syön terveellisesti. Silti olo on epävarma ja turvonnut.

Olenko riittävän hyvä työssäni? Mitä jos minuun ei työntekijänä halutakaan panostaa? Miksi muut on aina parempia?

Juoksen 100 lasissa lähes vuorokauden ympäri, silti tuntuu ettei minusta riitä mihinkään 100%.

Blogille ei ole aikaa, enkä keksi mitä kirjoittaa. Ei hyvin mene siis tälläkään saralla.

Jotenkin se aurinko kuitenkin aina paistaa sinne risukasaankin.

Jos sulla on tänään huono päivä muista, että sittenhän hommat ei voi muuttua kuin paremmaksi.

Perhe, ystävät, työnantaja, lukijat, kroppani. Kiitos kun olet ja anteeksi jos en joskus osaa tarpeeksi kertoa kuinka kiitollinen teistä kaikista olen. 💗

Mitä sulle kuuluu?

3 helmikuun, 2018 lindbladamanda2 kommenttia

Lähipiirissäni olevat ihmiset tietävät, että stressitasoni ovat viime aikoina hiponeet high top leveliä.

Sairastelua, työstressiä ja muuta mukavaa. Niille jotka seuraavat minua vain sosiaalisen median kautta, tämä voi tulla yllätyksenä. Haluan jakaa ympärillä olevilleni ihmisille mielummin positiivista fiilistä, kuin syöttää omia murheitani kun niitä on kaikilla varmasti ihan omastakin takaa.

Perheeni lisäksi minulla on muutama lähiystävä joille kerron mieltä painavista asioista. Viime aikoina olen kuormittanut näitä ihmisiä aika todenteolla. Välillä tunnen oloni ihan idiootiksi kun mietin, että puhun aina vain itsestäni enkä varmasti muista tarpeeksi usein kysyä heiltä miten HE jakselevat!? vuF2%Qj%Ra61m1taSOnwCA.jpg

Tämä tosin tuntuu olevan suht yleinen ilmiö nykypäivänä. Keskitytään niin paljon omaan napaan, ettei ymmärretä miten suuri merkitys tuolla pienellä kysymyksellä voi olla jollekin toiselle. Arki on kaikilla nykyään satasella juoksemista paikasta toiseen. Huomaan itsekin, että kun oravanpyörä pyörii kovimmillaan saattaa helposti unohtua ne pienet toisten ihmisten huomioon ottamiset. Myönnän itsekin sen, että välillä esimerkiksi kotiin tullessani puhun niin paljon omista työjutuistani, että unohdan kokonaan kysyä Heikiltä millainen työpäivä hänellä on ollut.

Mielestäni on välillä jopa hassua miten pienillä asioilla voi ympärillä oleville ihmisille näyttää välittävänsä. Useimmiten siihen ei kuitenkaan vaadita muuta kuin tuo yksinkertainen kysymys ja aito kiinnostus saamaansa vastaukseen. Pyrin itse kyllä mahdollisimman usein kertomaan ystävilleni miten korvaamattomia he minulle ovat.

Milloin itse kysyit lähimmiltäsi mitä heille ihan oikeasti kuuluu?

Se, että suurin osa todennäköisesti vastaa ”hyvää”, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Siihen tarvitaankin sitten ihan oma blogitekstinsä… 🙂

Treenikaverit

10 joulukuun, 201710 joulukuun, 2017 lindbladamandaJätä kommentti

Totuus hyvään kuntooni ja motivaatiooni treenaamiseen. KAVERIT!

Ennen Feffun syntymää treenattiin aina Heikin kanssa yhdessä. Pääosin crossfittiä. Treenaamiseen piti löytää kokonaan uusi rytmi ja tyyli kun lapsi syntyi. Mammalomallahan treenasin suurimman osan treeneistä Felix mukanani. Käytiin paljon ulkoliikuntapuistoissa, Kuntosalini Vidan jumppasalissa ja vaunulenkeillä.

Tammikuussa kun työt alkoi, menikin aikataulut treenien suhteen kokonaan uusiksi. Aamu treenit tulivat tutuiksi jo crossfit aikoina kun käytiin vähintään 2 kertaa viikossa aamun 6.30 tunneilla. Nyt arkeen piti mahduttaa 8h työpäivä sekä 2 ihmisen treenit eri aikaan.

Oltuani muutaman kuukauden uudella työpaikallani rohkaistuin kysymään josko kukaan olisi kiinnostunut yhteistreenistä. Suosio oli valtaisa ensimmäisessä treenissä. Lunta satoi vaakatasossa ja sain treeniin mukaan yhden rohkean kanssatreenaajan. 😉 Tuo rohkea kanssatreenaaja on jälkeenpäin myöntänyt lähteneensä katsomaan, että onko tämä taas yksi innokas jumppa pirkko joka luulee treenaavansa kovaa.

Pikkuhiljaa työporukassa kuitenkin kiinnostus kasvoi ja välillä meitä on tainnut olla jopa 5-6 ihmistä työpaikan salilla. Yhdessä treenatessa ehtii jutella muistakin kuin työasioista ja on oppinut tuntemaan uusia työkavereitaan. Väitän, että tämä on myös luonut hyvää yhteishenkeä meidän porukassa. fullsizeoutput_68e

Treenasin koko kevään suht tosissani juoksua, tavoitteena puolimaratonilla oma ennätys. Olen niin kiitollinen, että sain todella useasti lenkeille mukaan kavereita. Uskon, että yksi merkittävä tekijä lokakuussa juostun puolikkaan ennätykseen oli se, että juoksin paljon itseäni nopeamman kaverin kanssa. Yksin juostessani pysyn nimittäin mieluiten mukavuus alueellani.

Viime aikoina ollaan myös uskaltauduttu treenaamaan taas isommalla porukalla minikoutsien kanssa. Meidän ystäväpariskunnalla on Felixiä 6kk nuorempi tyttö. Lapset pitää mukavasti toisilleen seuraa kun vanhemmat hikoilee vieressä. Toivon, että tällä tavalla lapset oppii meiltä myös liikunnan riemun. Kyllä he kovasti yrittävät meidän kanssa jo vedellä leukoja ja heitellä seinäpalloa. Ihania! ❤

Juoksu Felixin kanssa väheni puolisen vuotta sitten, koska jätkä ei millään malttanut istua 2km pitempään rattaissa. Viime aikoina on kuitenkin huomattu, että Feffe on taas viihtynyt rattaissa paremmin joten ollaan tehty muutamia lenkkejä taas yhdessä. Eilen tehtiin varmasti ennätys pitkä lenkki rattaiden kanssa, 14km. Fefu nukahti melkein samantien ja oli kuin enkeli koko matkan. Wohoo! Yhteislenkeille on vielä toivoa.

Kiireisen arjen keskellä ystävien kanssa treenatessa tulee samalla myös vaihdettua kuulumiset. Ei siis tarvitse stressata missä välissä ehtii kavereita näkemään. Win-Win! 🙂 Mainitsinkin joskus, että ihmiset joskus kyselee miten mulla on niin kovakuntoisia kavereita? No koska laitan heidät aina tekemään 10 extra toistoja, jotta saan hienoja kuvia instagramiin.

Kiitos ja anteeksi kamut! 🙂 ❤

Terveisiä sairaalasta

25 lokakuun, 201625 lokakuun, 2016 lindbladamanda16 kommenttia

Blondi puhuu taas suoraan, varoitus!

Läheisimmät ihmiset, sekä instagram seuraajani tietävätkin, että olen sunnuntaista saakka ollut Peijaksen sairaalassa.

Perjantai iltana tunsin outoa kipua takapuolessani. Ajattelin, että alushousuni olisivat hanganneet. Kipu kuitenkin yltyi. Lauantaina käytiin vielä perheen ja siskon perheen kanssa viettämässä päivä Huimalassa. Oli ihan super hauskaa! Lauantai iltana kipu kuitenkin paheni ja luulin kärsiväni elämäni ensimmäistä kertaa peräpukamista. (Sori, tämä pahenee)

Sunnuntai aamuna en pystynyt enää edes makaamaan ilman kipua, joten varasin varmuuden vuoksi lääkärin. Sanoin pikaiset heipat Heikille ja Felixille, otin mukaan vain lompakon ja puhelimen.

Diacorissa lääkäri totesi nopeasti ettei pukamilta kuulosta. Minulta löytyi iso kyhmy takamuksesta, joka oli täynnä nestettä. Sain samantien lähetteen Peijaksen kirurgiselle osastolle. Itkien lähdin ajamaan kohti Peijasta, kun en yhtään käsittänyt mistä oli kyse. Kyhmystä tulee aina mieleen kasvain!!!

Peijaksessa hommat eteni kokoajan nopeasti. Minulta otettiin paljon erilaisia kokeita. Lopuksi lääkäri yritti paikallispuudutuksella leikata viillon ja tyhjentää kyhmyn tällä tavoin. Toimenpide oli kuitenkin aivan liian kivulias ja kyhmy odotettua suurempi, ettei tuo onnistunut. Jäisin yöksi sairaalaan. Tässä kohti vedin taas yhdet itkut ja totesin hoitajalle, etten edelleenkään ymmärrä mistä on kyse. Lääkäri selitti, että jostain syystä ihoni alle on muodostunut onkalo, josta pääsee bakteereja ja eritteitä. Yksi syy voi olla karvanpoistossa, mutta minut tullaan ilmeisesti myöhemmin myös tähystämään, jotta voidaan sulkea pois mahdollisuus suolisto sairaudesta. Takamustani on ronkittu jos minkälaisilla värkeillä. Jos jotain tässä on opittu, niin se että en kaipaa peppuuni mitään ylimääräisiä vehkeitä. 😄🙈

Maanantaina minut nukutettiin ja leikattiin täällä Peijaksessa. Kyhmy saatiin tyhjennettyä, mutta haava jätettiin auki, jotta nesteet ja veri pääsee pois. Samalla pyritään saamaan tuo onkalo sulkeutumaan itsestään, jottei sama enää toistuisi. Avohaava pelottaa kovasti. Ymmärrän, että tulehdusriski on järkyttävän suuri haavan sijainnin vuoksi. Haavaa tulee suihkuttaa todella usein ja treenit on tältä mimmiltä treenattu vähäksi aikaa.

Nämä kolme päivää ovat olleet kuin elokuvaa katselisi. Meidän piti sunnuntaina viettää ihana päivä perheen kanssa ja minun piti aloittaa pitkästä ainaa kunnon kyykkytreenit. I love me-messuillekin olisin halunnut mennä moikkaamaan tuttuja ja katselemaan mutta enpä sinne asti päässyt. Tässä on taas ymmärtänyt miten nopeasti kaikki voi muuttua. Terveyttä ja läheisiään pitää osata arvostaa joka päivä!

Miksi kirjoitan tästä aiheesta kaikkien nähtäville? Mielestäni asioista pitää pystyä puhumaan. Myös niistä noloista. Ehkä täällä onkin joku joka on kokenut saman? Tai joku joka saa tästä vastauksia mikäli samanlaisia oireita ilmaantuu.

Suuri kiitos siitä, että uskallan olla avoin asiasta kuuluu Teemu Ramstedtille. Olen seurannut pitkään Teemun sitkeää työtä IBD sairausten ”keulakuvana.” Olen tajunnut, että vaikka kyse on nolosta aiheesta niin miksi sitä pitäisi salailla?

Bloginikin perustuu todella paljon treenaamiseen, joten koin, että pakkohan minun on teille lukijoilleni kertoa rehellisesti miksi yllättäen tuleekin treenitaukoa!

Läheiseni ovat olleet ihania ja kannustavia. Saatan tarvita apua Felixin kanssa nyt alkuun kun Heikki menee takaisin töihin. Apukäsiä onkin jo tarjoutunut ihana määrä. Kiitos! Eilen ystäväni tupsahti vielä leikkauksen jälkeen yllättäen tässä käymään. Ihana 💗

Pari seuraavaa viikkoa tulee varmasti olemaan pelottavia, stressaavia ja raastavia. Pyrin hoitamaan haavaa paremmin kuin hyvin. Koitan olla vaipumatta masennukseen vaikken treenaamaan pääsekään. Jos nyt hoidan toipumisen kunnolla on minulla loppuelämä aikaa juosta. 😄 Kannustavia sanoja varmasti tarvitaan tulevinakin viikkoina. 😅

Kiitos vielä kaikille tsempeistä ja erityisesti Heikille kun on pitänyt Feffestä yksin huolta. 💗 Tänään mamma pääsee poikiensa luokse parantelemaan peppuaan!

Pitäkää itsestänne hyvää huolta! ✌🏽️💗

Tukiverkko

26 toukokuun, 201626 toukokuun, 2016 lindbladamandaJätä kommentti

Menneellä viikolla olen joka ilta mennyt nukkumaan super kiitollisena ympärilläni olevista ihmisistä.

Mieheni on siis tämän viikon ollut ulkomailla työreissussa. Meillä on kerrankin ollut auto käytössä, joten ollaankin suhattu menemään aamusta iltaan. En tiedä onko muut äidit huomanneet samaa, mutta yleensä sitä tarvitsee äitiyslomalla niitä auttavia käsiä juuri keskellä päivää, kun suurinosa ihmisistä on niissä oikeissa töissä.

Minun vanhempani ovat vielä työelämässä, joten viikolla he eivät yleensä pysty auttamaan mikäli avun tarve osuu päiväsaikaan.

Felixin Famu ja Vaari taas ovat suurimman osan ajasta yli 400km ajomatkan päässä ja Ukilla sama homma.

Olin kuukausia sitten varannut ajan Teemulle kampaajalle torstaille aamu 10! Tuore mutsi ei tajunnut, että lapsi oppii liikkumaan ja 10kk ikäisenä ehtii parissa tunnissa tuhoamaan koko kampaamon. En millään kuitenkaan halunnut perua aikaani. Ja siinä se taas oli. Auttava käsi a.k.a SISKO!
Pakattiin aamulla lapset autoon ja lähdettiin ajamaan keskustaan. Kuin tilauksesta minit nukahti 10min ennen kampaamoa takapenkille. Minä ja siskon esikoinen hypättiin kyydistä ja päästiin laittamaan tukat kuosiin. Siskoni ajelutti sillävälin vauveleita pitkin Helsinkiä. 😂

Tiistaina vietettiin aurinkoinen päivä siskoni takapihalla. Siskoni oli myös kultainen ja ruokki meidät. Tuolta ajeltiinkin suoraan hakemaan ystäväni töistä ja ajettiin heille kotiin. Ystäväni ja hänen miehensä olivat grillanneet ja tehneet salaattia. Siinä minä pistelin ruokaa napaan kun ystäväni perhe viihdytti lastani. 💗

Keskiviikko aamuna lähdettiin kaveripariskunnan kanssa läheiselle urheilupuistolle. Heidän tyttärensä on 4kk ikäinen. Minä ja kaverini Piia tehtiin crossfit tyyppinen treeni. Sillä välin Piian mies Julle viihdytti lapsia. Treenin jälkeen sain käydä heidän luonaan suihkussa kun Feffe nukkui. He tarjosivat mammalle myös herkullisen lounaan. Mieheni voi siis olla aivan huoletta myös tulevilla työmatkoillaan. Kyllä tästä kaksikosta pidetään hyvää huolta myös isin ollessa reissussa!

Onko muilla yhtä hyvä tukiverkko ympärillä?

Ps. Meillä on opittu kävelemään!!!

Loppuviikosta postausta miten mamma on reenannut isin ollessa pois! 💪🏼

Kultainen sääntö

17 toukokuun, 2016 lindbladamandaJätä kommentti

Tiedättekö mikä sai minut HCR:än jälkeen kyyneliin!? Se miten moni ystävä laittoi minulle tsemppi viestiä ennen juoksua. Erityisesti kuitenkin ne ihmiset, jotka sateesta huolimatta olivat tulleet paikanpäälle kannustamaan. Kyseessä oli vielä pitkäaikaisia ystäviä, joilla on itsellään hyvin kiireinen arki tällä hetkellä.

Reitin varrella ystävien näkeminen sai kummasti askeleen paremmin nousemaan. 😊 Maalissakin minua odotti ystäväpariskunta, joilla oli itsellään seuraavana päivänä vielä 96 kilometrin pyöräilykisa edessä. Kun pääsin heitä halaamaan, en pystynyt pidättelemään kyyneliä. Olenko ansainnut näin mahtavia tyyppejä ympärilleni!?

Oma arki on muuttunut viimeisen vuoden aikana hurjasti. Tässä elämänmuutoksessa suhteet ystäviinkin muuttuu. Yllätyksekseni, sillä onko ystävillä lapsia ei ole niin suurta merkitystä mitä aluksi luulin. Läheisimmät ystävät tietää, että Felix kulkee lähes aina mukanani. Monen ystävän kanssa vaihdetaankin usein kuulumisia kävelyllä, Felix mukana. Lapsen myötä olen myös saanut ihania uusia ystäviä. Tänään meillä juuri viimeksi kävi leikkimässä Felixiä muutaman kuukauden vanhempi tyttö ja hänen äitinsä 💗

”Kohtele muita, niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.” Tämä lause on mielestäni yksinkertaisuudessaan sellainen jolla pääsee elämässä pitkälle.

Tämän päivän kilpailullisessa maailmassa, tuo lause usein kuitenkin ihmisiltä unohtuu. On niin kiire olla paras, kaunein, menestynein ja tykätyin, että ei välitetä vaikka tavoitellessamme näitä asioita satutamme muita.

Häkellyin muutama viikko sitten, kun törmäsin pitkäaikaiseen ystävääni, jonka kanssa olimme vielä muutama vuosi sitten todella läheisiä. Hän käveli ohitseni tervehtimättä vaikka huomasi minut ja Felixin varmasti. Ajattelin ensin vastata samalla tavalla. Minulle on kuitenkin opetettu paremmat käytöstavat joten nostin käteni selkeästi ja tervehdin. Täytyy myöntää, että tuollainen käytös satuttaa. Voiko monen monen vuoden ystävyys loppua näin kuin seinään?

Toivon, että pystyn Felixille opettamaan tuon yksinkertaisen lauseen ja oppia elämään sen mukaan.

Rakkaat ystävät, toivottavasti pystyn olemaan teille edes lähelle niin hyvä, kuin te olette minulle! 💗

Äitiysloman ihanuus

9 joulukuun, 2015 lindbladamandaJätä kommentti

Jotenkin tänään tämä kotiäitiys taas oli niin maailman mahtavinta. Herättelin lapseni 9:40, koska jätkä olis ilmeisesti muuten nukkunut puolille päivin.

Siitä suunnattiin edesmenneen mummini siskon luokse. Vaarini oli hänen luonaan myös käymässä. Siinä me reilun tunnin verran istuttiin Felixin kanssa kahvittelemassa vanhusten kanssa. Rakastan kuunnella tarinoita heidän nuoruudestaan. Mummini ja hänen siskonsa ovat Talvisodan aikaan olleet sotalapsina Ruotsissa. Vaarini on teininä koulun jälkeen hengaillut sotavankien kanssa ja ottanut heiltä jopa tatuoinnin. Miten erilaisessa maailmassa he ovatkaan eläneet! Olen niin äärettömän kiitollinen, että pääsen vielä kuulemaan näitä tarinoita. Kumpa kaikki ihmiset pääsisivät joskus elämässään irti oravanpyörästä ja viettämään tällaisia hetkiä. Oikein suututtaa miten itsekin työelämässä aina laittoi kiireiden syyksi sen, ettei useammin käynyt isovanhempien luona. Nyt pyrin korjaamaan asiaa ja käyn Felixin kanssa joka torstai kävelyllä vaarini kanssa.

Kahvi hetken jälkeen suunnattiin ystävän kanssa Jumboon. Lähes samantien Felix aloitti pari tuntisen huuto konserttinsa. Rotarokote teki 3 kuukauden iässä ihan saman reaktion. Järkyttävät vatsakivat pienokaiselle. Siinä istuttiin tunnin verran täydessä Chicos ravintolassa kurkku suorana itkevän lapsen kanssa. Mutta tiedettekö. Ystäväni, kahden lapsen äiti piteli välillä huutavaa Felixiä, jotta minä saisin syötyä ja käytyä pissalla. Voin kertoa, että tuo pari tuntinen olisi ollut NIIN paljon rankempaa yksin kotona lapsen kanssa. Vaikka ihmiset tuijotti, oli tämä huuto konsertti niin paljon helpompi kun joku oli vierellä. Kiitos Anu 💗

Juuri näistä, kiireettömistä hetkistä läheisten kanssa on äitiysloman ihanuus tehty. Ehkä elämän ainoa tilaisuus päästä hetkeksi pois oravanpyörästä.

Pelko

4 marraskuun, 20154 marraskuun, 2015 lindbladamanda3 kommenttia

Tämä aihe ei liity millään tavalla liikuntaan. Vaan pelkoon, joka on kasvanut äärimmäisyyksiin lapsen synnyttyä. Menetyksen pelko.

Muistan jo ennen Felixin syntymää, puhuneeni Heikille pelosta, että menettäisin hänet. Mietin usein etten tiedä miten selviäisin, jos näin kävisi. Heikki osaisi tehdä ruuan, sotkea ja liikkua ilman minuakin. Minä en välttämättä saisi edes televisiota päälle ilman häntä.

Nyt tuo pelko on kasvanut entisestään. Pelkään, että Heikille tai Felixille sattuisi jotain. Älkää siis ymmärtäkö väärin. Tämä pelko ei millään tavalla hallitse elämääni. Ajatus vain siitä että perheelleni sattuisi jotakin ahdistaa.

Katsottiin viikonloppuna elokuvaa, joka kertoo pariskunnasta joka jää etelän matkallaan keskelle merta, sukellusryhmän unohdettuaan heidät sinne. Tuon elokuva ahdisti mielettömän paljon. Heittäydyn ajatuksissani jotenkin roolihenkilöiden asemaan ja ahdistun. Nimenomaan erilaiset sarjat ja elokuvat saavat minulla tätä ahdistusta ja pelkoa aikaan.

Felixin ollessa mini vauva, inhosin kävellä hänen kanssaan portaita alas. Pelkäsin todella paljon kaatuvani portaissa ja hänen päälleen. Nyt kun jätkä jo kannattelee päätään on tuo portaissa kävely vähemmän extremeä.

Onko muut mammat huomanneet tällaisia fiiliksiä vai olenko minä vaan höpsähtänyt? 🙂

Muitakin hassuja mamma fiiliksiä olen alkanut havaitsemaan. Käyn joka torstai isoisäni luona kävellyttämässä häntä. Olen huomannut miten älyttömän hyvä fiilis siitä tulee, kun saan hänelle hyvän mielen, näin pienellä teolla. Sanoinkin viime viikolla ystävälleni, että huomaan äitiyden myötä muuttuneeni vähemmän itsekkääksi. Nautin nykyään huomattavasti enemmän siitä, että saan teoillani jonkun muun iloiseksi, kuin siitä, että itse itse olisin aina ykkösenä.

Kerroinko jo meidän ilouutiset? Ei en ole taas paksuna. Felix sai terveen paperit, eikä hän siis ole perinyt minun sydänsairauttani. Ilon kyynelhän siinä tuli kun kirjeen luin. 💗 Otettiin sitten samantien pojalle sairaskuluvakuutus Aktiasta. Toivotaan, ettei vakuutusta tarvitse ainakaan kovin paljoa käyttää.

Olen tällä hetkellä niin uskomattoman onnellinen. Arki on ihanaa. Päivisin tulee käveltyä lähes 10km päivässä. Olen nyt myös joka vaunulenkille saanut kaverin ja se vasta huippua onkin. On ihana olla pois oravanpyörästä ja oikeasti tehdä ihan mitä itse haluaa. Nähdä paljon ystäviä ja perhettä. Vaikka joidenkin mielestä mun vauva kuvat tulee jo korvista. On ihana huomata miten lapset yhdistää ihmisiä.