Henkinen hyvinvointi kiireisessä arjessa

Runosuoneni ei oikein ole loistanut viime aikoina, enkä oikein tiedä mitä blogiin kirjoittaisin. Kyselin Instagramissani ideoita MITÄ te haluaisitte lukea, joten tämä onkin lukijan toive.

Olen joskus maininnut, että olen ihminen joka on liikkeessä yleensä aamu viidestä ilta yhdeksään. Vaikka sosiaalisessa mediassa pyörin usein idiootti hymy naamalla, on minullakin todellisuudessa normaalit huolet. Usein tuntuukin, että kaikki kakka putoaa päälle aina kerralla. Viime syksy ja talvi oli aikamoista kuraa näin jälkikäteen mietittynä. Katselin viikonloppuna kuvia viime syksyltä ja niissä huomasinkin, että tuo kaikki kyllä näkyi olemuksessani. Olin ”onnessani” kun sixpäkki loisti ja paino oli uusilla lukemilla, mutta todellisuudessa purin stressiä treenaamalla ja syömällä liian vähän. Olin elämäni kunnossa fyysisesti, mutta en tosiaan henkisti.

Minulle treeni on henkireikä. Viime syksynä juoksu oli minun terapiaani. Mikäli en olisi päässyt purkamaan ajatuksiani pitkille lenkeille, olisin varmasti nykyistäkin hullumpi. Syöminen tosin oli ihan liian tiukkaa ja varmasti teki oman osansa kun oli väsynyt ja stressaantunut. Välillä tiedän, että kroppani tarvitsisi lepoa, mutta rankkoina aikoina treeni on niin tarpeellista mielelle, että käyn tekemässä edes pienen hikijumpan.

Itse voin parhaiten kun syön tiukasti, mutta riittävästi. Tämä tarkoittaa sitä, että syön 5 kertaa päivässä. Paljon kasviksia, jonkin verran proteiinia, hieman vähemmän hiilareita ja JÄÄTÄVÄN määrän jäätelöä lauantaisin. Mikäli annan itseni herkutella useammin, huomaan vaikutuksen heti omassa fiiliksessäni. Kun motto on mielummin överit kuin vajarit, on parempi pitää herkkupäivä vain kerran viikossa. 😉

Jos ihan vakavasti miettii, on omassa henkisessä hyvinvoinnissa YKSI ratkaiseva tekijä. Ihmiset ja tuki ympärillä. Se, että saa arjessa puhua kun sitä tarvitsee ja nauraa aina kun mahdollista! Kun oma jaksaminen alkaa olla tiukalla ja mieltä painaa liian monta asiaa on perheen ja ystävien tuki uskomattoman tärkeää. Muutama paras ystäväni ovat kyllä kultaakin kalliimpia, kun saavat usein miten aina vain kuunnella minun murheitani ja jaksavat silti aina vaan olla tukena. Kaikki asiat tuntuvat omassa päässä järkyttävän suurilta, mutta kun asiat sanoo ääneen huomaan usein heti miten pienet asiat mieltä painaa. Välillä tekee äärettömän hyvää vain sanoa ääneen, että nyt meinaa jaksaminen loppua. Minusta onneksi huomaakin noin nano sekunnissa kun jokin mättää ja läheiseni osaavatkin heti asiasta kysyä. Heikki on vuosien saatossa oppinut, että minun kohdallani hiljaisuus pitää ottaa ERITTÄIN vakavasti.

Nauru. Järjissään pysyäkseen joka ikisen ihmisen pitää saada nauraa. Itselläni siihen on apu aina lähellä. Herra minikoutsi Simpsoneiden Ralphia muistuttavassa tukassaan. (Kaikella rakkaudella Feffe, mamman mielestä olet silti maailman söpöin) ❤ Ei, mutta ihan vakavasti ottaen. Nauru jos mikä poistaa tai ainakin saa unohtamaan isommatkin murheet edes hetkeksi. Hankkikaa siis ihmisiä ympärillenne, jotka saa teidät nauramaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Tasapaino. Uskon, että tuo tasapaino on ihan yksilöllistä. Toinen voi saada päätään tyhjennettyä pianoa soittamalla, toinen joka päiväisellä hikitreenillä. Harrastukset, hassut ja rakkaat tyypit sekä herkut. Se on minun henkisen hyvinvoinnin pyhä kolminaisuus. Onko ne sinulla jotakin muuta?

Riittämättömyyden tunne

Tämä on nyt todella henkilökohtainen kirjoitus. Saa nähdä julkaisenko tätä vai tyhjennänkö vain ajatuksia ”paperille.”

Olen yleensä se hullu blondi jonka nauru kuuluu kilometrin päähän itse mimmistä. Iloitsen kiljahdellen uusista jäätelömauista tai pyörittelen upeaa hula vannettani laulaen bikineissä takapihalla. (Anteeksi naapurit)

Tänään on taas kuitenkin yksi näistä päivistä kun oma riittämättömyyden tunne kasvaa liian suureksi. Kun tuntuu, että en kelpaa mihinkään, ole hyvä missään tai kykene tekemään mitään kunnolla.

Aika ei riitä ystäville, mietin pystynkö antamaan ystävilleni yhtä paljon kuin he antavat minulle. Parhaat ystävämme saivat vauvan pääsiäisenä, enkä edes muista millon viimeksi näin vauvaa. Ystävänä en jakaisi itselleni papukaijamerkkejä.

Perheenjäseneni soittelevat minulle päivänmittaan mutta olen muka niin kiireinen etten ehdi vastaamaan tai edes soittamaan takaisin. Huono sisko, huono täti, huono tytär.

Olenko tarpeeksi hyvä, lempeä, rajoja asettava ja rakastava äiti!? Vietänkö Felixin kanssa tarpeeksi aikaa?

Kerronko miehelleni tarpeeksi miten paljon häntä arvostan ja rakastan? Näytänkö hänen silmissään vielä hyvältä? Olenko vielä vaimomatskua vaikka en edelleenkään osaa siivota ja haisen nykyään useammin hielle kuin pullalle?

Miksi en ole samassa kunnossa kuin viime syksynä? Mahdunko enää viime kesän vaatteisiin? Treenaan hulluna ja syön terveellisesti. Silti olo on epävarma ja turvonnut.

Olenko riittävän hyvä työssäni? Mitä jos minuun ei työntekijänä halutakaan panostaa? Miksi muut on aina parempia?

Juoksen 100 lasissa lähes vuorokauden ympäri, silti tuntuu ettei minusta riitä mihinkään 100%.

Blogille ei ole aikaa, enkä keksi mitä kirjoittaa. Ei hyvin mene siis tälläkään saralla.

Jotenkin se aurinko kuitenkin aina paistaa sinne risukasaankin.

Jos sulla on tänään huono päivä muista, että sittenhän hommat ei voi muuttua kuin paremmaksi.

Perhe, ystävät, työnantaja, lukijat, kroppani. Kiitos kun olet ja anteeksi jos en joskus osaa tarpeeksi kertoa kuinka kiitollinen teistä kaikista olen. 💗

Mitä sulle kuuluu?

Lähipiirissäni olevat ihmiset tietävät, että stressitasoni ovat viime aikoina hiponeet high top leveliä.IMG_1517

Sairastelua, työstressiä ja muuta mukavaa. Niille jotka seuraavat minua vain sosiaalisen median kautta, tämä voi tulla yllätyksenä. Haluan jakaa ympärillä olevilleni ihmisille mielummin positiivista fiilistä, kuin syöttää omia murheitani kun niitä on kaikilla varmasti ihan omastakin takaa.

Perheeni lisäksi minulla on muutama lähiystävä joille kerron mieltä painavista asioista. Viime aikoina olen kuormittanut näitä ihmisiä aika todenteolla. Välillä tunnen oloni ihan idiootiksi kun mietin, että puhun aina vain itsestäni enkä varmasti muista tarpeeksi usein kysyä heiltä miten HE jakselevat!?vuF2%Qj%Ra61m1taSOnwCA.jpg

Tämä tosin tuntuu olevan suht yleinen ilmiö nykypäivänä. Keskitytään niin paljon omaan napaan, ettei ymmärretä miten suuri merkitys tuolla pienellä kysymyksellä voi olla jollekin toiselle. Arki on kaikilla nykyään satasella juoksemista paikasta toiseen. Huomaan itsekin, että kun oravanpyörä pyörii kovimmillaan saattaa helposti unohtua ne pienet toisten ihmisten huomioon ottamiset. Myönnän itsekin sen, että välillä esimerkiksi kotiin tullessani puhun niin paljon omista työjutuistani, että unohdan kokonaan kysyä Heikiltä millainen työpäivä hänellä on ollut.

Mielestäni on välillä jopa hassua miten pienillä asioilla voi ympärillä oleville ihmisille näyttää välittävänsä. Useimmiten siihen ei kuitenkaan vaadita muuta kuin tuo yksinkertainen kysymys ja aito kiinnostus saamaansa vastaukseen. Pyrin itse kyllä mahdollisimman usein kertomaan ystävilleni miten korvaamattomia he minulle ovat. IMG_1534

Milloin itse kysyit lähimmiltäsi mitä heille ihan oikeasti kuuluu?

Se, että suurin osa todennäköisesti vastaa ”hyvää”, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Siihen tarvitaankin sitten ihan oma blogitekstinsä… 🙂

Treenikaverit

Totuus hyvään kuntooni ja motivaatiooni treenaamiseen. KAVERIT!

fullsizeoutput_2fba.jpeg

Ennen Feffun syntymää treenattiin aina Heikin kanssa yhdessä. Pääosin crossfittiä. Treenaamiseen piti löytää kokonaan uusi rytmi ja tyyli kun lapsi syntyi. Mammalomallahan treenasin suurimman osan treeneistä Felix mukanani. Käytiin paljon ulkoliikuntapuistoissa, Kuntosalini Vidan jumppasalissa ja vaunulenkeillä.fullsizeoutput_3123.jpeg

Tammikuussa kun työt alkoi, menikin aikataulut treenien suhteen kokonaan uusiksi. Aamu treenit tulivat tutuiksi jo crossfit aikoina kun käytiin vähintään 2 kertaa viikossa aamun 6.30 tunneilla. Nyt arkeen piti mahduttaa 8h työpäivä sekä 2 ihmisen treenit eri aikaan.

Oltuani muutaman kuukauden uudella työpaikallani rohkaistuin kysymään josko kukaan olisi kiinnostunut yhteistreenistä. Suosio oli valtaisa ensimmäisessä treenissä. Lunta satoi vaakatasossa ja sain treeniin mukaan yhden rohkean kanssatreenaajan. 😉 Tuo rohkea kanssatreenaaja on jälkeenpäin myöntänyt lähteneensä katsomaan, että onko tämä taas yksi innokas jumppa pirkko joka luulee treenaavansa kovaa.fullsizeoutput_3117.jpeg

Pikkuhiljaa työporukassa kuitenkin kiinnostus kasvoi ja välillä meitä on tainnut olla jopa 5-6 ihmistä työpaikan salilla. Yhdessä treenatessa ehtii jutella muistakin kuin työasioista ja on oppinut tuntemaan uusia työkavereitaan. Väitän, että tämä on myös luonut hyvää yhteishenkeä meidän porukassa.fullsizeoutput_68e

Treenasin koko kevään suht tosissani juoksua, tavoitteena puolimaratonilla oma ennätys. Olen niin kiitollinen, että sain todella useasti lenkeille mukaan kavereita. Uskon, että yksi merkittävä tekijä lokakuussa juostun puolikkaan ennätykseen oli se, että juoksin paljon itseäni nopeamman kaverin kanssa. Yksin juostessani pysyn nimittäin mieluiten mukavuus alueellani. fullsizeoutput_69d.jpeg

Viime aikoina ollaan myös uskaltauduttu treenaamaan taas isommalla porukalla minikoutsien kanssa. Meidän ystäväpariskunnalla on Felixiä 6kk nuorempi tyttö. Lapset pitää mukavasti toisilleen seuraa kun vanhemmat hikoilee vieressä. Toivon, että tällä tavalla lapset oppii meiltä myös liikunnan riemun. Kyllä he kovasti yrittävät meidän kanssa jo vedellä leukoja ja heitellä seinäpalloa. Ihania! ❤fullsizeoutput_3125.jpeg

Juoksu Felixin kanssa väheni puolisen vuotta sitten, koska jätkä ei millään malttanut istua 2km pitempään rattaissa. Viime aikoina on kuitenkin huomattu, että Feffe on taas viihtynyt rattaissa paremmin joten ollaan tehty muutamia lenkkejä taas yhdessä. Eilen tehtiin varmasti ennätys pitkä lenkki rattaiden kanssa, 14km. Fefu nukahti melkein samantien ja oli kuin enkeli koko matkan. Wohoo! Yhteislenkeille on vielä toivoa. fullsizeoutput_312d.jpeg

Kiireisen arjen keskellä ystävien kanssa treenatessa tulee samalla myös vaihdettua kuulumiset. Ei siis tarvitse stressata missä välissä ehtii kavereita näkemään. Win-Win! 🙂 Mainitsinkin joskus, että ihmiset joskus kyselee miten mulla on niin kovakuntoisia kavereita? No koska laitan heidät aina tekemään 10 extra toistoja, jotta saan hienoja kuvia instagramiin.

fullsizeoutput_52a.jpeg

Kiitos ja anteeksi kamut! 🙂 ❤

fullsizeoutput_a8.jpeg

Terveisiä sairaalasta

Blondi puhuu taas suoraan, varoitus!

Läheisimmät ihmiset, sekä instagram seuraajani tietävätkin, että olen sunnuntaista saakka ollut Peijaksen sairaalassa.

Perjantai iltana tunsin outoa kipua takapuolessani. Ajattelin, että alushousuni olisivat hanganneet. Kipu kuitenkin yltyi. Lauantaina käytiin vielä perheen ja siskon perheen kanssa viettämässä päivä Huimalassa. Oli ihan super hauskaa! Lauantai iltana kipu kuitenkin paheni ja luulin kärsiväni elämäni ensimmäistä kertaa peräpukamista. (Sori, tämä pahenee)

Sunnuntai aamuna en pystynyt enää edes makaamaan ilman kipua, joten varasin varmuuden vuoksi lääkärin. Sanoin pikaiset heipat Heikille ja Felixille, otin mukaan vain lompakon ja puhelimen. 

Diacorissa lääkäri totesi nopeasti ettei pukamilta kuulosta. Minulta löytyi iso kyhmy takamuksesta, joka oli täynnä nestettä. Sain samantien lähetteen Peijaksen kirurgiselle osastolle. Itkien lähdin ajamaan kohti Peijasta, kun en yhtään käsittänyt mistä oli kyse. Kyhmystä tulee aina mieleen kasvain!!!

Peijaksessa hommat eteni kokoajan nopeasti. Minulta otettiin paljon erilaisia kokeita. Lopuksi lääkäri yritti paikallispuudutuksella leikata viillon ja tyhjentää kyhmyn tällä tavoin. Toimenpide oli kuitenkin aivan liian kivulias ja kyhmy odotettua suurempi, ettei tuo onnistunut. Jäisin yöksi sairaalaan. Tässä kohti vedin taas yhdet itkut ja totesin hoitajalle, etten edelleenkään ymmärrä mistä on kyse. Lääkäri selitti, että jostain syystä ihoni alle on muodostunut onkalo, josta pääsee bakteereja ja eritteitä. Yksi syy voi olla karvanpoistossa, mutta minut tullaan ilmeisesti myöhemmin myös tähystämään, jotta voidaan sulkea pois mahdollisuus suolisto sairaudesta. Takamustani on ronkittu jos minkälaisilla värkeillä. Jos jotain tässä on opittu, niin se että en kaipaa peppuuni mitään ylimääräisiä vehkeitä. 😄🙈

Maanantaina minut nukutettiin ja leikattiin täällä Peijaksessa. Kyhmy saatiin tyhjennettyä, mutta haava jätettiin auki, jotta nesteet ja veri pääsee pois. Samalla pyritään saamaan tuo onkalo sulkeutumaan itsestään, jottei sama enää toistuisi. Avohaava pelottaa kovasti. Ymmärrän, että tulehdusriski on järkyttävän suuri haavan sijainnin vuoksi. Haavaa tulee suihkuttaa todella usein ja treenit on tältä mimmiltä treenattu vähäksi aikaa.

Nämä kolme päivää ovat olleet kuin elokuvaa katselisi. Meidän piti sunnuntaina viettää ihana päivä perheen kanssa ja minun piti aloittaa pitkästä ainaa kunnon kyykkytreenit. I love me-messuillekin olisin halunnut mennä moikkaamaan tuttuja ja katselemaan mutta enpä sinne asti päässyt. Tässä on taas ymmärtänyt miten nopeasti kaikki voi muuttua. Terveyttä ja läheisiään pitää osata arvostaa joka päivä!

Miksi kirjoitan tästä aiheesta kaikkien nähtäville? Mielestäni asioista pitää pystyä puhumaan. Myös niistä noloista. Ehkä täällä onkin joku joka on kokenut saman? Tai joku joka saa tästä vastauksia mikäli samanlaisia oireita ilmaantuu. 

Suuri kiitos siitä, että uskallan olla avoin asiasta kuuluu Teemu Ramstedtille. Olen seurannut pitkään Teemun sitkeää työtä IBD sairausten ”keulakuvana.” Olen tajunnut, että vaikka kyse on nolosta aiheesta niin miksi sitä pitäisi salailla? 

Bloginikin perustuu todella paljon treenaamiseen, joten koin, että pakkohan minun on teille lukijoilleni kertoa rehellisesti miksi yllättäen tuleekin treenitaukoa! 

Läheiseni ovat olleet ihania ja kannustavia. Saatan tarvita apua Felixin kanssa nyt alkuun kun Heikki menee takaisin töihin. Apukäsiä onkin jo tarjoutunut ihana määrä. Kiitos! Eilen ystäväni tupsahti vielä leikkauksen jälkeen yllättäen tässä käymään. Ihana 💗 

Pari seuraavaa viikkoa tulee varmasti olemaan pelottavia, stressaavia ja raastavia. Pyrin hoitamaan haavaa paremmin kuin hyvin. Koitan olla vaipumatta masennukseen vaikken treenaamaan pääsekään. Jos nyt hoidan toipumisen kunnolla on minulla loppuelämä aikaa juosta. 😄 Kannustavia sanoja varmasti tarvitaan tulevinakin viikkoina. 😅

Kiitos vielä kaikille tsempeistä ja erityisesti Heikille kun on pitänyt Feffestä yksin huolta. 💗 Tänään mamma pääsee poikiensa luokse parantelemaan peppuaan! 

Pitäkää itsestänne hyvää huolta! ✌🏽️💗

Tukiverkko

Menneellä viikolla olen joka ilta mennyt nukkumaan super kiitollisena ympärilläni olevista ihmisistä. 

Mieheni on siis tämän viikon ollut ulkomailla työreissussa. Meillä on kerrankin ollut auto käytössä, joten ollaankin suhattu menemään aamusta iltaan. En tiedä onko muut äidit huomanneet samaa, mutta yleensä sitä tarvitsee äitiyslomalla niitä auttavia käsiä juuri keskellä päivää, kun suurinosa ihmisistä on niissä oikeissa töissä. 


Minun vanhempani ovat vielä työelämässä, joten viikolla he eivät yleensä pysty auttamaan mikäli avun tarve osuu päiväsaikaan. 

Felixin Famu ja Vaari taas ovat suurimman osan ajasta yli 400km ajomatkan päässä ja Ukilla sama homma.

Olin kuukausia sitten varannut ajan Teemulle kampaajalle torstaille aamu 10! Tuore mutsi ei tajunnut, että lapsi oppii liikkumaan ja 10kk ikäisenä ehtii parissa tunnissa tuhoamaan koko kampaamon. En millään kuitenkaan halunnut perua aikaani. Ja siinä se taas oli. Auttava käsi a.k.a  SISKO! 
Pakattiin aamulla lapset autoon ja lähdettiin ajamaan keskustaan. Kuin tilauksesta minit nukahti 10min ennen kampaamoa takapenkille. Minä ja siskon esikoinen hypättiin kyydistä ja päästiin laittamaan tukat kuosiin. Siskoni ajelutti sillävälin vauveleita pitkin Helsinkiä. 😂


Tiistaina vietettiin aurinkoinen päivä siskoni takapihalla. Siskoni oli myös kultainen ja ruokki meidät. Tuolta ajeltiinkin suoraan hakemaan ystäväni töistä ja ajettiin heille kotiin. Ystäväni ja hänen miehensä olivat grillanneet ja tehneet salaattia. Siinä minä pistelin ruokaa napaan kun ystäväni perhe viihdytti lastani. 💗


Keskiviikko aamuna lähdettiin kaveripariskunnan kanssa läheiselle urheilupuistolle. Heidän tyttärensä on 4kk ikäinen. Minä ja kaverini Piia tehtiin crossfit tyyppinen treeni. Sillä välin Piian mies Julle viihdytti lapsia. Treenin jälkeen sain käydä heidän luonaan suihkussa kun Feffe nukkui. He tarjosivat mammalle myös herkullisen lounaan. Mieheni voi siis olla aivan huoletta myös tulevilla työmatkoillaan. Kyllä tästä kaksikosta pidetään hyvää huolta myös isin ollessa reissussa! 


Onko muilla yhtä hyvä tukiverkko ympärillä? 

Ps. Meillä on opittu kävelemään!!!

Loppuviikosta postausta miten mamma on reenannut isin ollessa pois! 💪🏼

Kultainen sääntö

Tiedättekö mikä sai minut HCR:än jälkeen kyyneliin!? Se miten moni ystävä laittoi minulle tsemppi viestiä ennen juoksua. Erityisesti kuitenkin ne ihmiset, jotka sateesta huolimatta olivat tulleet paikanpäälle kannustamaan. Kyseessä oli vielä pitkäaikaisia ystäviä, joilla on itsellään hyvin kiireinen arki tällä hetkellä. 


Reitin varrella ystävien näkeminen sai kummasti askeleen paremmin nousemaan. 😊 Maalissakin minua odotti ystäväpariskunta, joilla oli itsellään seuraavana päivänä vielä 96 kilometrin pyöräilykisa edessä. Kun pääsin heitä halaamaan, en pystynyt pidättelemään kyyneliä. Olenko ansainnut näin mahtavia tyyppejä ympärilleni!? 

Oma arki on muuttunut viimeisen vuoden aikana hurjasti. Tässä elämänmuutoksessa suhteet ystäviinkin muuttuu. Yllätyksekseni, sillä onko ystävillä lapsia ei ole niin suurta merkitystä mitä aluksi luulin. Läheisimmät ystävät tietää, että Felix kulkee lähes aina mukanani. Monen ystävän kanssa vaihdetaankin usein kuulumisia kävelyllä, Felix mukana. Lapsen myötä olen myös saanut ihania uusia ystäviä. Tänään meillä juuri viimeksi kävi leikkimässä Felixiä muutaman kuukauden vanhempi tyttö ja hänen äitinsä 💗


”Kohtele muita, niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.” Tämä lause on mielestäni yksinkertaisuudessaan sellainen jolla pääsee elämässä pitkälle. 

Tämän päivän kilpailullisessa maailmassa, tuo lause usein kuitenkin ihmisiltä unohtuu. On niin kiire olla paras, kaunein, menestynein ja tykätyin, että ei välitetä vaikka tavoitellessamme näitä asioita satutamme muita. 

Häkellyin muutama viikko sitten, kun törmäsin pitkäaikaiseen ystävääni, jonka kanssa olimme vielä muutama vuosi sitten todella läheisiä. Hän käveli ohitseni tervehtimättä vaikka huomasi minut ja Felixin varmasti. Ajattelin ensin vastata samalla tavalla. Minulle on kuitenkin opetettu paremmat käytöstavat joten nostin käteni selkeästi ja tervehdin. Täytyy myöntää, että tuollainen käytös satuttaa. Voiko monen monen vuoden ystävyys loppua näin kuin seinään? 

Toivon, että pystyn Felixille opettamaan tuon yksinkertaisen lauseen ja oppia elämään sen mukaan.


Rakkaat ystävät, toivottavasti pystyn olemaan teille edes lähelle niin hyvä, kuin te olette minulle! 💗