Sairastuin 19-vuotiaana opiskeluaikana sairauteen nimeltä anoreksia. Sairaus hiipi salakavalasti pienen laihdutuskuurin sivutuotteena. Tarkoituksena oli tiputtaa villin opiskelijaelämän ja epäsäännöllisten ruokatapojen mukanaan tuomat 3-4 omasta mielestä ylimääräistä kiloa. Yllättäen kiloja lähtikin noin 20 ja siinä mukana terveys, niin henkinen kuin fyysinenkin. Pahimmillaan painoindeksi näytti 14 ja pelkkä sukkahousujen pukeminen sai näkemään tähtiä.
Painonpudotus oli helppoa mutta pään uudelleen ”raiteilleen” saaminen todella vaikeaa. Niin sanottua aktiivista sairastamisvaihetta kesti pari vuotta ja tuota oman pään uudelleen rakentamista sen lisäksi toiset pari vuotta. Voisin siis sanoa, että monessa mielessä pääsin helpolla. En ollut koskaan sairaalahoidossa vaikka varmaan olisin sinne joutunut jos olisin avoimesti kertonut kaikki oireeni. Kävin viikottain yliopiston terveydenhoitajalla juttelemassa ja punnituksessa. Minut pelasti lopulta muutto toiselle paikkakunnalle ja tavallaan aloitus puhtaalta pöydältä. Koin, että vapauduin muuton myötä myös syömishäiriön kahleista ja uskon vakaasti, että jos en olisi tuolloin muuttanut, en ehkä olisi nyt tätä kirjoitusta kirjoittamassa. 
Olin 24 kun aloin odottaa toivottua vauvaa ja omasta mielestäni olin tuossa vaiheessa ollut terve jo jonkin aikaa. Raskaaksi tuleminen ei ollut itsestään selvyys, niin kovalle koetukselle olin kroppani aikaisemmin laittanut ja tiesin sen, joten olin äärettömän onnellinen raskaudestani. Tullessani raskaaksi painoin kutakuinkin saman verran kuin ennen tuota epäonnista laihdutuskuuriani ja se oli tietyssä mielessä omasta mielestäni edelleen vähän liikaa. Pelkäsin, kuinka paljon puntari vielä näyttääkään mutta onni raskaudesta ja ihan mielettömät mielihalut saivat kuitenkin suurimmaksi osaksi nämä ajatukset syrjään. 
En koskaan kertonut neuvolassa syömishäiriötaustastani. Ehkä pelko siitä, että joutuisin taas suurennuslasin alle sai minut olemaan asiasta hiljaa. Omasta mielestäni kestin yllättävän hyvin kroppani muutokset vaikka aika ajoin valtasikin kauhu ja inho ja ties mikä mutta ne lienevät tuttuja tunteita lähes jokaiselle odottavalle äidille. Se mitä minun oli todella vaikea kestää oli punnitukset. Puntarille nousu ja konkreettisesti sen näkeminen, että paino nousi oli sellainen traumatrikkeri, että huh huh… Luojan kiitos minulla oli mitä ihanin neuvolan täti, joka ei koskaan sanonut ainuttakaan negatiivista kommenttia painon noususta, vaikka lopulta se nousi raskauden aikana 15kg. En tiedä miten olisin asiaan suhtautunut jos neuvolassa olisi alettu huomautella painon noususta. Voi olla, että sitä olisi ollut vaikea kestää.
Vauvan synnyttyä en olisi millään malttanut odottaa, että raskauden aikaiset muutokset häviävät kropastani. Kuuluin siihen onnellisten joukkoon, jolta imetys kuitenkin nopeasti sulatti kaikki raskauden aikana kertyneet ylimääräiset kilot ja muutaman ylimääräisenkin. Jossain vaiheessa kun vauva oli yli puoli vuotias, havahduin siihen että kaikki kertyneet 15kg olivat lähteneet ja sen lisäksi 10kg ”ylimääräistä”. Pelästyin tuota euforista tunnetta jonka painon nopea putoaminen sai aikaan. En siis mitenkään tarkoituksella ollut laihduttanut vaan vauveli imi minusta kaiken irtoavan ja varmaan reippaat vaunulenkit siivittivät painon putoamista. Tuo tunne oli kuitenkin kuin kaiku menneisyydestä ja oikeastaan ainoa vaihe syömishäiriöstä paranemisen jälkeen, jolloin olen oikeasti säikähtänyt, että lipsahdanko uudelleen. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi tapahtunut tuossa vaiheessa hyvin helposti: nautin siitä, että vaaka näytti joka päivä vähän vähemmän, ihana tunne kun sai ostaa vähän pienempiä vaatteita ja ihmisten ihailu, että kuinka voit näyttää tuolta kun sinulla on pieni lapsi. Kaikki nämä ruokkivat vielä jossain sielun sopukoissa piilossa olevaa ex-anorektikkoa. 
Onneksi se terve minä oli kuitenkin huomattavasti vahvempi ja säikähdys suurempi kuin tuo euforia. Ja tuohon elämänvaiheeseen sattui myös jälleen uusia tuulia; muutto toiselle paikkakunnalle ja uusi työ. Elämä täyttyi monilla muilla asioilla ja paino jäi sivuseikaksi. Ja hyvä niin! 
Kaiken kaikkiaan koen, että anoreksia ja äidiksi tulo ovat ehkä olleet kehonkuvani ja myös itsetuntoni kannalta minulle opettavaisimmat polut. Olen käynyt kovan koulun, että olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olemaan jopa ylpeä omasta vartalostani ja itsestäni. Vaikka minullakin välillä on niitä päiviä, että joku kohta vartalossa ärsyttää, näyttää liian leveältä tai muhkuraiselta tai milloin miltäkin, se menee ohi. 99% ajasta olen sinut itseni kanssa ja ex-syömishäiriöiselle se on huippu tulos!   

*Tekstin on kirjoittanut tuttavani joka nuorena sairasti anorexiaa.