Postaus sarja 2.osa: Raskaus syömishäiriön jälkeen

Normaali

Sairastuin 19-vuotiaana opiskeluaikana sairauteen nimeltä anoreksia. Sairaus hiipi salakavalasti pienen laihdutuskuurin sivutuotteena. Tarkoituksena oli tiputtaa villin opiskelijaelämän ja epäsäännöllisten ruokatapojen mukanaan tuomat 3-4 omasta mielestä ylimääräistä kiloa. Yllättäen kiloja lähtikin noin 20 ja siinä mukana terveys, niin henkinen kuin fyysinenkin. Pahimmillaan painoindeksi näytti 14 ja pelkkä sukkahousujen pukeminen sai näkemään tähtiä.
Painonpudotus oli helppoa mutta pään uudelleen ”raiteilleen” saaminen todella vaikeaa. Niin sanottua aktiivista sairastamisvaihetta kesti pari vuotta ja tuota oman pään uudelleen rakentamista sen lisäksi toiset pari vuotta. Voisin siis sanoa, että monessa mielessä pääsin helpolla. En ollut koskaan sairaalahoidossa vaikka varmaan olisin sinne joutunut jos olisin avoimesti kertonut kaikki oireeni. Kävin viikottain yliopiston terveydenhoitajalla juttelemassa ja punnituksessa. Minut pelasti lopulta muutto toiselle paikkakunnalle ja tavallaan aloitus puhtaalta pöydältä. Koin, että vapauduin muuton myötä myös syömishäiriön kahleista ja uskon vakaasti, että jos en olisi tuolloin muuttanut, en ehkä olisi nyt tätä kirjoitusta kirjoittamassa. 
Olin 24 kun aloin odottaa toivottua vauvaa ja omasta mielestäni olin tuossa vaiheessa ollut terve jo jonkin aikaa. Raskaaksi tuleminen ei ollut itsestään selvyys, niin kovalle koetukselle olin kroppani aikaisemmin laittanut ja tiesin sen, joten olin äärettömän onnellinen raskaudestani. Tullessani raskaaksi painoin kutakuinkin saman verran kuin ennen tuota epäonnista laihdutuskuuriani ja se oli tietyssä mielessä omasta mielestäni edelleen vähän liikaa. Pelkäsin, kuinka paljon puntari vielä näyttääkään mutta onni raskaudesta ja ihan mielettömät mielihalut saivat kuitenkin suurimmaksi osaksi nämä ajatukset syrjään. 
En koskaan kertonut neuvolassa syömishäiriötaustastani. Ehkä pelko siitä, että joutuisin taas suurennuslasin alle sai minut olemaan asiasta hiljaa. Omasta mielestäni kestin yllättävän hyvin kroppani muutokset vaikka aika ajoin valtasikin kauhu ja inho ja ties mikä mutta ne lienevät tuttuja tunteita lähes jokaiselle odottavalle äidille. Se mitä minun oli todella vaikea kestää oli punnitukset. Puntarille nousu ja konkreettisesti sen näkeminen, että paino nousi oli sellainen traumatrikkeri, että huh huh… Luojan kiitos minulla oli mitä ihanin neuvolan täti, joka ei koskaan sanonut ainuttakaan negatiivista kommenttia painon noususta, vaikka lopulta se nousi raskauden aikana 15kg. En tiedä miten olisin asiaan suhtautunut jos neuvolassa olisi alettu huomautella painon noususta. Voi olla, että sitä olisi ollut vaikea kestää.
Vauvan synnyttyä en olisi millään malttanut odottaa, että raskauden aikaiset muutokset häviävät kropastani. Kuuluin siihen onnellisten joukkoon, jolta imetys kuitenkin nopeasti sulatti kaikki raskauden aikana kertyneet ylimääräiset kilot ja muutaman ylimääräisenkin. Jossain vaiheessa kun vauva oli yli puoli vuotias, havahduin siihen että kaikki kertyneet 15kg olivat lähteneet ja sen lisäksi 10kg ”ylimääräistä”. Pelästyin tuota euforista tunnetta jonka painon nopea putoaminen sai aikaan. En siis mitenkään tarkoituksella ollut laihduttanut vaan vauveli imi minusta kaiken irtoavan ja varmaan reippaat vaunulenkit siivittivät painon putoamista. Tuo tunne oli kuitenkin kuin kaiku menneisyydestä ja oikeastaan ainoa vaihe syömishäiriöstä paranemisen jälkeen, jolloin olen oikeasti säikähtänyt, että lipsahdanko uudelleen. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi tapahtunut tuossa vaiheessa hyvin helposti: nautin siitä, että vaaka näytti joka päivä vähän vähemmän, ihana tunne kun sai ostaa vähän pienempiä vaatteita ja ihmisten ihailu, että kuinka voit näyttää tuolta kun sinulla on pieni lapsi. Kaikki nämä ruokkivat vielä jossain sielun sopukoissa piilossa olevaa ex-anorektikkoa. 
Onneksi se terve minä oli kuitenkin huomattavasti vahvempi ja säikähdys suurempi kuin tuo euforia. Ja tuohon elämänvaiheeseen sattui myös jälleen uusia tuulia; muutto toiselle paikkakunnalle ja uusi työ. Elämä täyttyi monilla muilla asioilla ja paino jäi sivuseikaksi. Ja hyvä niin! 
Kaiken kaikkiaan koen, että anoreksia ja äidiksi tulo ovat ehkä olleet kehonkuvani ja myös itsetuntoni kannalta minulle opettavaisimmat polut. Olen käynyt kovan koulun, että olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olemaan jopa ylpeä omasta vartalostani ja itsestäni. Vaikka minullakin välillä on niitä päiviä, että joku kohta vartalossa ärsyttää, näyttää liian leveältä tai muhkuraiselta tai milloin miltäkin, se menee ohi. 99% ajasta olen sinut itseni kanssa ja ex-syömishäiriöiselle se on huippu tulos!   

*Tekstin on kirjoittanut tuttavani joka nuorena sairasti anorexiaa. 

Lihoamisen pelko

Normaali

Huomenna on viikko leikkauksesta. Vointi on edelleen hyvä, eikä keskiviikon jälkeen ole tarvinnut syödä yhtään särkylääkettä. Vähäinen kipu on jopa hieman ihmetyttänyt. Viimeksi jouduin kuitenkin syömään 3×600 buranaa kahden viikon ajan. 

Rehellisesti sanottuna, minulla on todella ”syyllinen” olo hengaillessani kotona koska vointi on näin hyvä. Ainoa hankaluus haavan kanssa on se, että suihkuttelen sitä lukuisia kertoja päivässä. Torstaina pääsen onneksi töihin! Varokaa työkaverit, blondi on intoa täynnä! 

Sairaslomalla ollessani olen myös ehtinyt pohtia taas omaa suhtautumistani treeniin, omaan vartaloon ja syömiseen. Rehellinen kun olen myönnän, että homma on taas kevään tullen lähtenyt vähän lapasesta. 

Sain itseni mielestäni todella hyvään kuntoon ennen leikkausta. Juoksu kulki, leuat sitäkin paremmin ja vaaka näytti vihdoin mieluisia lukemia. Nyt minulla on kamala pelko, että menetän tuon kaiken tämän hurjan reilun viikon sairasloman aikana. 

Huomaan leikkipuistossa tekeväni keinussa leukoja ja askeltavani hiekkalaatikon reunalle ylös-alas. Mieli tekee illalla syödä leipää, mutta ajattelen etten voi sitä syödä koska en ole treenannut. Tiedostan, että tällaiset ajatukset ovat hulluja, mutta en voi mitään sille, että ajattelen asioita kuitenkin. Olen myös puhunut Heikille ja muutamalle ystävälle näistä hölmöistä ajatuksista. Luulenkin, että vaaka on hyvin lähellä lentää ikkunasta pihalle. 

Rakastan liikuntaa, enkä koe tekeväni sitä nykyään enää pinnallisista syistä. Silti minulla on ihan kamala lihoamisen pelko. Työkaverini sanoi minulle muutama viikko sitten, että olen laiha luikku. Varmasti jokainen teistä lukijoista uskoo, kun sanon, että en ole koskaan kuullut noita sanoja yhdistettynä itseeni. Olen AINA koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ollut se iso tyttö. Sitä roolia ei aina naisena ole mukava kantaa. 

En ikinä ole ihannoinut laihoja naisia. Pidän Jennifer Lopezin ja Beyoncen kaltaisia naisia kauniina. Joten välillä ihmetyttää omat mielipuoliset ajatukseni. 

Luulen, että todellisuudessa tämä reilun viikon lepo tekee todella hyvää niin kropalle kuin mielelle. Nyt kun hoidan itseni kuntoon. On vielä upea treeni kevät ja kesä edessä! 

Ps. Lupaan aloittaa treenin varovasti omaa kroppaa kuunnellen! 

Milloin on oikea aika päiväkodille?

Normaali

Nyt sohaisen kepillä muurahaispesää.

Kävin lauantaina Karkin kanssa 16km lenkillä. Juostiin pitkin Espoon rantaviivaa. Meitä yhdistää juoksun lisäksi se, että molemmat bloggaa ja molemmilla on pienet taaperot kotona. Juteltavaa siis riitti. 🙂 Karkilla on myös työn aloitus hoitovapaan jälkeen pian ajankohtaista ja juteltiinkin paljon työnhausta ja esimerkiksi lasten päivähoidosta.

Mielestäni Karkki sanoi niin hyvin mitä itsekin ajattelen päivähoidosta. Pitää löytää se omalle perheelle ja lapselleen sopivin hoitomuoto.

Itse olen ollut 100% tyytyväinen meidän perheen tilanteeseen. Tiedän, että tutkimuksia on  puolesta ja vastaan kun kyseeseen tulee lapsen päivähoito alle 3 vuoden iässä. Felix jää mielellään dagikseen aamuisin ja nykyään hänet saa houkutella kotiin iltapäivälläkin. Emme ole huomanneet suurempaa muutosta Felixin käytöksessä päiväkodin alettua. Felix kyllä selvästi tuntee olonsa turvalliseksi tätien sylissä ja häntä odottaakin joka aamu jonkun tädin syli.

Tykkäsin olla kotona ja homma muuttui mielestäni koko ajan mielekkäämmäksi kun lapsi kasvoi ja alkoi kommunikoimaan. Rehellisesti sanottuna, en silti usko, että minusta olisi ollut kotona olemaan siihen asti kun F täyttää 3 vuotta. Huomaan ehkä vasta nyt miten onnellinen olen kun saan taas osan päivästä viettää yksin muiden aikuisten seurassa. Kotona ollessa arki pyöri lapsen, siivouksen, ruuanlaiton ja miehen kotiin odottamisen ympärillä. Sosiaalisessa mediassa hengasin enemmän kuin liikaa. Välillä päivät olivat pitkiä, jos ei jostain syystä vaikka ollutkaan suuremmin ohjelmaa. En oikeastaan koskaan ollut minä, vaan aina me.

Pyörin 1,5 vuotta jumppatrikoot jalassa. Arvatkaa kuinka ihanaa on taas pukea päälleen mekkoja ja saappaita? Don’t get me wrong. En ole niitä mutseja jotka jättää säärikarvansa ajelematta sen jälkeen kun saa lapsen. Kotona ollessa tuli vain liikuttua niin paljon, että trikoot ja lenkkarit oli käytännöllisimmät vaatteet.

En missään nimessä arvostele niitä äitejä jotka ovat pitkään kotona lasten kanssa. Uskon, että äitejä on monia erilaisia. Itse olen todella sosiaalinen tapaus ja tajuan vasta nyt miten paljon välillä kaipasin seuraa. En ole pullantuoksuinen mamma, joka rakastaa siivota ja sisustaa. Olen hieltä haiseva mamma, joka rakastaa puhua ja jumpata.

Uskon, että jokaisessa perheessä pitää äidin ja lapsen olla valmiita päivähoidon aloitukseen. Minä ja siskoni ollaan molemmat menty hoitoon nuorella iällä ja mielestäni meistä on tullut suht kunnollisia naisia.

Ei siis arvostella toisiamme näistä päätöksistä. Kaikki lapset on erilaisia ja samoin äidit. Tärkeintä on löytää omalle perheelle sopivin ratkaisu.

Ihanaa uutta viikkoa!

 

Asenne ratkaisee

Normaali

Olen lähipiirissä monesti saanut kommenttia omasta prinsessa luonteestani. Elän omassa pikku kuplassani hymy korvissa ja uskon yksisarvisiin. No lähes ainakin. Haluan aina ajatella asioista positiivisesti. Mielelläni suljen negatiiviset asiat kokonaan pois kuplastani. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Minulla on nyt kaksi viikkoa aikaa leikkaukseeni. Valehtelisin, jos väittäisin ettei minua pelota. Todellisuudessa ajattelen leikkausta jopa öisin. Olen kuitenkin päättänyt ajatella tässäkin asiassa positiivisesti. Minulla ei ole mitään vakavampaa sairautta. Kyse ei ole elämästä ja kuolemasta.

Pienet lapset osaavat ihanasti nauttia elämän pienistä asioista. Felix taputtaa käsiään yhteen ja huutaa jee, jee,jee kun lähdetään katsomaan hauvoja mummin ja mufan luokse. Missä vaiheessa tuo pienistä arkisista asioista nauttiminen yhtäkkiä loppuu joillakin ihmisillä?

Itse saatan monesti iltaisin mennä nukkumaan ja vaan fiilistellä ääneen miten mahtava päivä on ollut. Mieheni aina puhuu, miten hienoa on, että pystyn fiilistelemään tällaisia asioita. Hän ei kuulemma pysty. Minä nauran kovaan ääneen, höpötän taukoamatta ja elän hetkessä. En stressaa pikku jutuista. Puhuimme eräänä päivänä äitini kanssa tästä asiasta. Totesimme, että miehet eivät yleisesti ehkä osaa innostua asioista niinkuin me naiset. Onko tämä kuitenkaan totta? Kyllä kaikki tuntemani poika lapset osaavat innostua autoista, palloista, hevosista ihan niinkuin tytötkin. Pakottaako yhteiskuntamme kuitenkin miehet hillitsemään tunteitaan?

Vaikka maailmassa on paljon pahaa uskon, että hymyssä suin arki on kuitenkin hitusen mukavempaa kuin otsa kurtussa.

Haastankin teidän kaikki, jotka tämän tekstin luette. Yrittäkää viikon ajan etsiä arjesta pieniä ilon aiheita ja kiinnittämään niihin enemmän huomiota. Se voi olla Iivo Niskasen MM-kulta, täydellisesti onnistunut munien kypsyys tai ihana oma hetki sohvalla. Koetteko osaavanne nauttia tarpeeksi arkisista asioista?

Lapsen halaus

Normaali

Elämme suorituskeskeisessä maailmassa missä kaikki tekeminen pitää voida arvostella. Muuten ei tiedä miten on omat asiansa hoitanut. Tämä sopii hyvin minulle ja tukee omaa henkistä hyvinvointiani. Mikä sitten on hyvä suoritus lastenkasvatuksessa? Suomalaisittain sopiva tavoite kouluarvosana-asteikolla on mielestäni seitsemän ja puolen sekä kahdeksan plussan välillä. Vähempi johtaa riskiin kohdata lastensuojelu, korkeampi arvosana toteutuessaan saattaisi puolestaan aiheuttaa katkeruutta muiden vanhempien keskuudessa, ylpistymistä ja sitä kautta johtaa henkiseen turmioon. 
No kuka sitten arvioi?! Lapsi tietysti. Ongelma on siinä, että mitä pienempiä ne ovat, sitä herkemmin ne on lahjottavissa. Tämä johtaa arvostelujärjestelmän epäluotettavuuteen, kateuteen ja epäilykseen lähimmäisen epärehellisyydestä. Mitä sitten? No ei tarvitse palata kun vuoteen 2001 ja Lahden maastohiihdon MM-kilpailuihin niin nähdään mitä siitä seuraa. Yksilön tuomitseminen, pahaa mieltä ja kansallislajin hiipuminen. 

Niin ja sitten vielä se, että pienimmät lapset eivät osaa puhua saati mitoittaa vanhemman onnistumista varhaiskasvatuksessa kouluarvosana-asteikolle. Artikuloiko isi selkeästi lukiessaan iltasatua? Entä eläytyminen? Lapsen pitää saada valmiudet vuoden iässä improvisaatioon ja itsensä kokonaisvaltaiseen ilmaisuun. Vastuu on vanhemmilla. Miten isi tänään onnistui? Seiska? Kasi? Vastaukseksi kuuluu ”heppa” tai ”vuh vuh”. Peliä pelatessa ei saa auttaa liikaa. Muuten lapsi ei kehity ja jää jälkeen muista. Kannusta, äläkä tee toisen puolesta. Miten isillä meni Felix? Oliko tarpeeksi tukea taaperoikäisen loogisen hahmottamiskyvyn harjoittamisessa? Yritä siinä sitten mennä levollisin mielin nukkumaan…


Vanhemmuus on kuitenkin hetkittäin armollista ja sitä etsii mielensärauhoittamiseksi tapoja peilata omaa tekemistä kasvattajana.

Muutaman kerran päivässä Felix tulee pyytämättä luokse ja antaa halauksen. Joskus perään tulee kommentti ”kiitti isi”. Teini-ikää odotellessa otan tämän arviona ”ihan hyvä” eli kouluasteikolla 7 plus. Se on oikeastaan juuri sopiva arvio siitä miten tänään suoriuduin. 


Vieraileva kirjoittaja: Mieheni Heikki 💗

Kuka jää mieleen?

Normaali

Istun lentokoneessa ja kuuntelen ruotsalaista Veronica Maggiota. Tutustuin artistin musiikkiin ammattikorkeakoulussa erään projektin yhteydessä. Minut ja ystäväni lyötettiin ryhmätyössä yhteen ennestään tuntemattomien poikien kanssa. Hassu sattuma siinä mielessä, että olimme hieman aikaisemmin keksineet kyseisille pojille omat kutsumanimet kun emme heidän nimiään tienneet. No jokatapauksessa. Kurssin aikana ehdittiin jonkin verran tutustua poikiin ja yksi heistä teki minuun suuren vaikutuksen. Voisin kuvailla häntä nuoreksi seikkailunhaluiseksi mieheksi, joka ei turhia pelkää ja elää jokaista päivää kuin se olisi viimeinen. 
Ammattikorkea ajasta on jo 5 vuotta, emmekä enää pidä tuon pojan kanssa yhteyttä. Seuraan häntä kuitenkin facebookissa sekä instagramissa ja uskon, että hänestä tulee vielä joskus jotain suurta. 😄 Mainitsin hänelle ennen aina miten huikeana tyyppinä häntä pidin/pidän. Enkä usko, että olen ainoa joka on hänelle asiasta sanonut. 


Mietin paljon mikä tekee tietyistä ihmisistä niin erikoislaatuisia. 
Olen viime viikkoina tavannut hirveän paljon uusia ihmisiä. Miksi tietyt ihmiset jäävät paremmin mieleen kuin toiset? Olenko itse sellainen joka jää helposti mieleen? Johtuuko se kovasta äänestäni ja naurustani vai luonteestani? Vai olenko vain yksi blondi muiden joukossa? 🤔

Äitini on tunnettu siitä, että hänet kaikki muistaa, mutta hän ei muista ketään. Hän on kyllä sen verran räiskyvä persoona, etten ihmettele. 😂💗


Miettiikö kukaan muu ikinä tällaisia asioita? Todellisuudessa en ole ihminen joka kauheasti miettii sanomisiaan tai tekemisiään. Haluan tilanteessa kuin tilanteessa olla oma itseni ja jos se ei kelpaa niin en kuulu sinne. 
Toivon kuitenkin, että kun minusta joku kaunis päivä aika jättää. On olemassa muutama henkilö, jotka muistavat minua hyvällä juuri tällaisena kuin olen. 
Olisi kiva kuulla mikä asia minussa sinulle on erityisesti jäänyt mieleen? Ei ole väliä ollaanko tavattu vai tunnetko minut vain blogin kautta. 

Näiden syvällisten ajatusten kanssa suuntaan kotia kohti! 😊💗

Helvetin hyvin menee

Normaali

Tämä ei ole blogi kirjoitus täydellisesti pyyhkivästä elämästä. Tämä on rehellinen kirjoitus siitä miltä uuden työn, perhe arjen, sairastelujen ja treenaamisen yhteen sovittaminen onnistuu.

Olin itse viime viikon ti-to Göteborgissa työreissuissa.  Keskiviikkona sain puhelun lääkäriltä Jorvista. Uusi leikkaukseni olisi noin 1kk päästä. Fisteli näkyy magneettikuvissa selkeästi. Hän vielä mainitsi, että leikkauksessa tärkeintä olisi että pidätyskyky säilyili. ”Olisi erittäin suotavaa” totesin minä kauhuissani. Jälkeenpäin olen kauhistellut tuota lääkärin kommenttia. Tällä hetkellä tuntuu, että elämäni on pilalla jos oikeasti pidätyskyky menisi. Olen nuori nainen! En edes tajunnut kysyä kuinka iso riski tuo olisi.

Perjantaina sain puhelun töihin, että Felixillä on silmätulehdus ja hänet pitää hakea dagiksesta. Niinpä mamma haki pojan ja lähdettiin suorinta tietä lääkäriin.

Lauantai oli mukavaa perheen yhdessäoloa. Päästiin molemmat Heikin kanssa hiihtämäänkin. Sunnuntaina herätessämme huomasin, ettei Feffen silmä ollut yhtään parempi. Taas lääkäriin ja silmätipat vaihtoon. Itselläni oli taas seuraavana aamuna lento Göteborgiin, joten tämä tarkoitti sitä, että Heikki joutui taas olla nämä kaksi päivää töistä pois. Stressi!

Vidalla oli eilen valokuvaaja Teemu Oksanen ottamassa kuvia treenaajista. Laitan kuvia blogiin jos joku niistä onnistuu. 😃 Yllätyksekseni tein myös takakyykyn 5x ennätyksen. Olen viime aikoina kyykännyt aivan liian vähän, mutta kyllä se voima on edelleen jossain piilossa. Pistoolikyykyt onnistui myös ensimmäisen kerran molemmilla jaloilla raskauden jälkeen. Stressi tekee ilmeisesti hyvää urheilusuorituksilleni.

Tänään oli herätys kello 5:30. Aamulento Göteborgiin jossa täysi työpäivä opetellessa uusia työtehtäviä. Töiden jälkeen Heikki ilmoitti ettei Fefun silmissä näy paranemisen merkkejä, joten poika on kotona ainakin torstaihin asti. Kävin töiden jälkeen hieman purkamassa stressiä juoksulenkillä. Nopeasti mietiskellessä hujahti 10km. Uusi työnantajani on todella ymmärtäväinen, joten uskon ettei kotiin jääminen sairaan lapsen kanssa ole ongelma. Silti jännittää mitä tästä tulee jos sairastelut nyt jo alkaa. Itselläni on kuitenkin vielä koeaika. Lisää stressiä.

Meillä on kuitenkin mieheni kanssa tällainen ”asioilla on tapana järjestyä” ajattelu tapa. Sillä mennään nyttenkin. Välillä pitäisi vain vielä enemmän muistaa puhaltaa yhteen hiileen, eikä purkaa turhautumistaan väsyneinä toisiinsa. 

Jos jotain positiivista tästä etsitään niin treeni kulkee näköjään hyvin pienessä stressissä! Nyt kun vielä muistatte minua ja takapuoltani iltarukouksissanne. Toive olisi juosta HCR toukokuussa läpi paskomatta housuun. ✌🏽

Iloa uuteen viikkoon!