Felixin kuulumiset

Normaali

Moi kaikki mamman lukijat. Ootte varmaan miettineet, että mitä toi mamma vaan kirjottelee itestään eikä musta yhtään. Korjataan siis tilanne.

Olen kohta 1v ja 9kk vanha. Painoa on tälle iälle kertynyt joku 13 kiloa ja pituutta varmaan semmonen lähemmäs 90cm. Ai miten olen kasvanut näin? No ruoka maistuu mulle paremmin kuin hyvin. En oikeen osaa sanoa mitään tiettyä lemppari herkkua. Leivästä kyllä tykkään tosi paljon ja aina kun multa kysyy mitä haluisit syödä vastaan englantilaisella aksentilla ”tea.” Ollaan siis alettu mamman kanssa juomaan ilta-teet hunajalla. Namnam!

Tykkään olla dagiksessa. Juoksen aina aamulla sen tädin syliin, joka aamulla sattuu olemaan vastassa. Mulla on myös dagiksessa paljon kavereita. Olen siellä kuulemma tosi kiltti ja puhun paljon. Tykkään muuten syömisestä niin paljon, että syön ensin  kotona aamupalan, jonka jälkeen lähden mamman tai isin kanssa kahdeksan aikaan dagikseen ja syön toisen aamupalan. 😀 Noin 16.30 mamma tai isi tulee hakemaan mut kotiin. Jään yleensä vielä dagiksen jälkeen pihalle leikkimään. Tykkään nimittäin ulkoilla tosi paljon.

Olen oppinut leikkimään paljon yksikseni. Lemppari leluja on hepat, autot ja dublot. Tykkään myös tosi paljon lukea. Huudan aina kovaan ääneen ”kiija, kiija” kun haluan lukea.

Sanoja mulla on jo TOOOSI paljon. Mamma ihan hämmästelee mitä kaikkea jo osaan. Puhun aika sekasin suomea ja ruotsia, mutta ehkä vähän enemmän tulee lauseita ruotsiksi. Niin, takerruitte tuohon sanaan ”lause”. Kyllä puhun jo kaksi, välillä jopa kolme sanaisia lauseita. Ne on yleensä tällaisia. ”Titta mamma heppa” tai ”Fefe pipi.” Pipiä tulee aika monta kertaa päivässä. Oon kuulemma hurjapää. Tykkään juosta täysiä ja hyppiä tasajalkaa korkeista paikoista, esimerkiksi sohvan rahilta. Välillä päädynkin joku muu raaja kuin jalat edellä lattialle. Parit puhallukset ja taas mennään!

Mamma yrittää huijata, että vaan vauvat syö tuttia. Hoetaan sitä sitten aina toisillemme ”baby äter tutt, inte stora pojkar” tai mun versi0 ”baby tutu, Fefe tutu.” No aika hyvin mä jo vedän. Syön tutua vain nukkuessa, eli päikkäreillä ja öisin. Mä muuten vihdoin ja viimein oon älynny, että voi nukkua koko yön. Nukun nykyään heräämättä 20-6.30. Herätessäni alan sängystä sitten huutelemaan mammaa, isiii! Ne höpsöt kantaa mut aina viikonloppusin niiden sänkyyn nukkumaan. Kyllä ne onneks aika nopeasti tajuaa, ettei mua enää väsytä kun oon tovin höpötelly niille tai muksinut pupulla päähän muutamakymmentä kertaa. Ai mikä pupu? No mun maailman tärkein unipupu. Mulla on kotona oma ja dagiksessa oma. Pupu on ehkä jopa tärkeempi kuin tutti.

Potalla en käy kotona kauheesti. Dagiksessa kyllä. Kotona tykkään enemmän istua pytyllä. Teenkin usein pissat pyttyyn kun mamma ja isi vaan muistaa mua siinä käyttää. Ollaan mamman kanssa vähän sitä mieltä, että harjotellaan enemmän sitten kesällä kun voidaan juosta ilman vaatteita. Tai mamma ei juokse. Kun isi aina säälii naapureita ja käskee mamman pukea jotain päälle. 😀

Kysykää mammalta lisää jos haluatte vielä kysellä multa jotain!

Halit teille kaikille. ❤

Fefe

Lihoamisen pelko

Normaali

Huomenna on viikko leikkauksesta. Vointi on edelleen hyvä, eikä keskiviikon jälkeen ole tarvinnut syödä yhtään särkylääkettä. Vähäinen kipu on jopa hieman ihmetyttänyt. Viimeksi jouduin kuitenkin syömään 3×600 buranaa kahden viikon ajan. 

Rehellisesti sanottuna, minulla on todella ”syyllinen” olo hengaillessani kotona koska vointi on näin hyvä. Ainoa hankaluus haavan kanssa on se, että suihkuttelen sitä lukuisia kertoja päivässä. Torstaina pääsen onneksi töihin! Varokaa työkaverit, blondi on intoa täynnä! 

Sairaslomalla ollessani olen myös ehtinyt pohtia taas omaa suhtautumistani treeniin, omaan vartaloon ja syömiseen. Rehellinen kun olen myönnän, että homma on taas kevään tullen lähtenyt vähän lapasesta. 

Sain itseni mielestäni todella hyvään kuntoon ennen leikkausta. Juoksu kulki, leuat sitäkin paremmin ja vaaka näytti vihdoin mieluisia lukemia. Nyt minulla on kamala pelko, että menetän tuon kaiken tämän hurjan reilun viikon sairasloman aikana. 

Huomaan leikkipuistossa tekeväni keinussa leukoja ja askeltavani hiekkalaatikon reunalle ylös-alas. Mieli tekee illalla syödä leipää, mutta ajattelen etten voi sitä syödä koska en ole treenannut. Tiedostan, että tällaiset ajatukset ovat hulluja, mutta en voi mitään sille, että ajattelen asioita kuitenkin. Olen myös puhunut Heikille ja muutamalle ystävälle näistä hölmöistä ajatuksista. Luulenkin, että vaaka on hyvin lähellä lentää ikkunasta pihalle. 

Rakastan liikuntaa, enkä koe tekeväni sitä nykyään enää pinnallisista syistä. Silti minulla on ihan kamala lihoamisen pelko. Työkaverini sanoi minulle muutama viikko sitten, että olen laiha luikku. Varmasti jokainen teistä lukijoista uskoo, kun sanon, että en ole koskaan kuullut noita sanoja yhdistettynä itseeni. Olen AINA koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ollut se iso tyttö. Sitä roolia ei aina naisena ole mukava kantaa. 

En ikinä ole ihannoinut laihoja naisia. Pidän Jennifer Lopezin ja Beyoncen kaltaisia naisia kauniina. Joten välillä ihmetyttää omat mielipuoliset ajatukseni. 

Luulen, että todellisuudessa tämä reilun viikon lepo tekee todella hyvää niin kropalle kuin mielelle. Nyt kun hoidan itseni kuntoon. On vielä upea treeni kevät ja kesä edessä! 

Ps. Lupaan aloittaa treenin varovasti omaa kroppaa kuunnellen! 

Toipuminen on taas alkanut

Normaali

Teille uusille lukijoille, joita on viimeaikoina tullut ihanan paljon lisää. Täältä löytyy sairaskertomuksen ensimmäinen osa.

Eilen oli vuorossa leikkaus numero 2. Soitin viime viikolla leikkaavalle lääkärille ja kerroin miten hyvin olen nyt voinut. Elänyt lähes normaalia elämää. Kerroin myös aloittaneeni uuden työn, enkä millään haluaisi olla pitkää aikaa töistä pois. Sovittiin ettei ns. liukuläppäleikkausta näin ollen tehtäisi, vaan yritettäisiin joka tapauksessa pienemmällä toimeenpiteellä.

Leikkaus ei jännittänyt niin paljoa kun olin aluksi ajatellut. Ajattelin sen enemmän niin, että tästä alkaa toivottavasti vihdoin paraneminen. Lokakuussa lähtiessäni nopeasti Diacorille en todellakaan ajatellut tästä näin pitkää vaivaa. Jännitin tällä kertaa nukutusta hieman enemmän, sillä edellisellä viikolla olin EKG:ssä jossa leposykkeeni oli 40. Jotenkin huoletti, miten alas syke voi nukutuksessa oikein mennä.

Eilen isäni heitti minut Jorviin kello 8 päiväkirurgian osastolle. Sain melkein heti vaihtaa päälleni sairaalan super seksikkäät pyjamat ja aamutakin. Sairaanhoitaja haastatteli minut ja lopuksi vielä leikkavan lääkärini kanssa juteltiin toimenpiteistä. Muistutin häntä vielä tässä vaiheessa ettei nyt tehdä extremempää liukuläppä leikkausta. Hän kertoi, että riippuen siitä onko fisteli pinnallinen vai syvempi päätetään mikä toimenpide tehdään. Juteltuamme toivoin, että fisteli olisi pinnallinen jolloin mitään lankoja ei tällä kertaa tarvitsisi jättää hanuriin roikkumaan.

Kävelin leikkaussaliin jossa sain nopeasti unilääkkeet suoneen ja vaivuin ihanan tiedottomaan tilaan. Herätessäni yritin tunnustella tuntuuko takamuksessani naruja ja pahaa pelkäsin, sillä tunsin, että jotain ylimääräistä siellä oli. Hoitaja tuli tasasin väliajoin ravistelemaan minua, sillä leposykkeeni laski alle 30 ja tässä vaiheessa koneet alkoivat piipittämään.Olin kuulemma aiheuttanut sykkeilläni heille aika ajoin paniikkia. Minkäs sitä mimmi kovalle kunnolleen voi?! 😉  Hoitaja kertoi myös nopeasti, että fisteli oli ollut pinnallinen ja narut jotka tunsin oli vain ns. sorbact nauha joka pitää haavaa hieman auki ja tyrehdyttää pahinta verenvuotoa. Hurraa!

Olin nopeasti tolpillani ja pääsin SYÖMÄÄN. Syötyäni sain pukea omat vaatteet niskaani ja pääsin vielä lääkärin juttusille. Lääkäri suositteli, että pitäisin treenitaukoa sairasloman ajan, eli noin viikon verran. Hänen mielestään voisin ensi viikon lopullä hyvin jo juosta. HCR:lle hän toivotteli kovasti tsemppiä!

Arvatkaa kuinka helpottunut olo on? Jostain syystä haava ei ole ollut VIELÄ yhtään kipeä. Pelkäänkin rehkiväni liikaa kun kipuja ei tunnu. Ehkä sairaalan hyvät lääkkeet on tähän asti vielä tehonneet ja kipu tulee vasta hetken päästä?!

Felix pidetään dagiksessa vaikka olen kotona. Viime leikkauksen jälkeen vaikeinta oli pysyä pojan perässä ja yrittää pukea lasta niin ettei haava ärsyyntyisi. Sain nytkin suosituksen olla nostelematta häntä ainakaan viikkoon. No, helpommin sanottu kuin tehty. Ei minulla ole sydäntä olla ottamatta itkevää lasta syliin.

Olen ollut noin puoli päivää kotona ja olo on kun laiskiaisella. Äsken oli pakko lähteä ulos pienelle kävelylle. Sitä hoitaja minulle suosittelikin. Nyt mietin vain kuinka pitkiä ja kuinka kovavauhtisia kävelylenkkejä uskallan tehdä?! Pelkään, että tämä kivuttomuus vielä kostautuu, jos en taas malta levätä.

Pakko jotenkin yrittää miettiä, että kun nyt vaan maltan levätä, pääsen nopeammin takaisin treenaamaan ja töihin. Hoitajani sanoi, että olen kyllä hänen ensimmäinen potilas joka tykkää työstään näin paljon ettei haluaisi sairaslomalla olla. 😀

Kevät on tuloillaan ja täynnä kivoja juttuja. Ystävän 30-vuotisjuhlat, työpaikan ensimmäiset illanistujaiset ja toukokuussa HCR! Onko joku muukin näin innoissaan keväästä?

Motivaatio-Go Expo arvonta!

Normaali

Olen joskus aiemminkin täällä maininnut, että esimerkiksi ala-asteen liikunnanopettajani tuskin uskoisi jos näkisi minun liikuntamääräni nykyään. Pienenä motivaattorinani toimi lähinnä ruoka ja herkut. 

Kilpa-uinti ajan alussa suurimpana treeni motivaationa toimi ystävät. Treeneissä oli parhaat kaverit ja söpöt pojat. Suurin muutos tapahtui noin 12-vuoden iässä kun treeni määrä alkoikin näkymään tuloksissa. Pääsin Italiaan kisa reissulle ja tuon kokemuksen jälkeen uskon, että todellinen kipinä kilpailemiseen syttyi. 

Olen edelleen tänä päivänä todella kilpailuhenkinen. Myönnän silti, että välillä suurimpana motivaattorina on toiminut todella pinnalliset asiat niinkuin tietyssä painossa pysyminen ja pelko takapuolen levenemisestä. 

Tällä hetkellä kun oma terveys ei enään olekaan itsestäänselvyys, on treeni motivaatio vain kasvanut. Haluan pitää itseni hyvässä kunnossa, jotta pysyn mahdollisimman terveenä. Huomaan kuitenkin lähestyvän leikkauksen aiheuttaneen taas hieman pakkomielteistä suhtautumista treenaamiseen. Luulen jostain syystä aina pystyväni treenaamaan ”varastoon”. Pelkään myös paisuvani kuin pullataikina jos makaan vain kotona katsoen Gilmore girlsejä. 😬✌🏽

Minua motivoi urheilun tuoma hyvä fiilis, omien ennätysten parantaminen ja ruoka jonka voin hyvällä omallatunnolla syödä treenin jälkeen. Rehellistä mutta totta. 

Kerro kommentteihin mikä sinua motivoi liikkumaan? Palkintona 2kpl lippuja Go Expoon 17.-19.3.17. Voittajat arvotaan tiistai iltana. 

Instagramin puolella myös oma arvonta! 👍🏻

Milloin on oikea aika päiväkodille?

Normaali

Nyt sohaisen kepillä muurahaispesää.

Kävin lauantaina Karkin kanssa 16km lenkillä. Juostiin pitkin Espoon rantaviivaa. Meitä yhdistää juoksun lisäksi se, että molemmat bloggaa ja molemmilla on pienet taaperot kotona. Juteltavaa siis riitti. 🙂 Karkilla on myös työn aloitus hoitovapaan jälkeen pian ajankohtaista ja juteltiinkin paljon työnhausta ja esimerkiksi lasten päivähoidosta.

Mielestäni Karkki sanoi niin hyvin mitä itsekin ajattelen päivähoidosta. Pitää löytää se omalle perheelle ja lapselleen sopivin hoitomuoto.

Itse olen ollut 100% tyytyväinen meidän perheen tilanteeseen. Tiedän, että tutkimuksia on  puolesta ja vastaan kun kyseeseen tulee lapsen päivähoito alle 3 vuoden iässä. Felix jää mielellään dagikseen aamuisin ja nykyään hänet saa houkutella kotiin iltapäivälläkin. Emme ole huomanneet suurempaa muutosta Felixin käytöksessä päiväkodin alettua. Felix kyllä selvästi tuntee olonsa turvalliseksi tätien sylissä ja häntä odottaakin joka aamu jonkun tädin syli.

Tykkäsin olla kotona ja homma muuttui mielestäni koko ajan mielekkäämmäksi kun lapsi kasvoi ja alkoi kommunikoimaan. Rehellisesti sanottuna, en silti usko, että minusta olisi ollut kotona olemaan siihen asti kun F täyttää 3 vuotta. Huomaan ehkä vasta nyt miten onnellinen olen kun saan taas osan päivästä viettää yksin muiden aikuisten seurassa. Kotona ollessa arki pyöri lapsen, siivouksen, ruuanlaiton ja miehen kotiin odottamisen ympärillä. Sosiaalisessa mediassa hengasin enemmän kuin liikaa. Välillä päivät olivat pitkiä, jos ei jostain syystä vaikka ollutkaan suuremmin ohjelmaa. En oikeastaan koskaan ollut minä, vaan aina me.

Pyörin 1,5 vuotta jumppatrikoot jalassa. Arvatkaa kuinka ihanaa on taas pukea päälleen mekkoja ja saappaita? Don’t get me wrong. En ole niitä mutseja jotka jättää säärikarvansa ajelematta sen jälkeen kun saa lapsen. Kotona ollessa tuli vain liikuttua niin paljon, että trikoot ja lenkkarit oli käytännöllisimmät vaatteet.

En missään nimessä arvostele niitä äitejä jotka ovat pitkään kotona lasten kanssa. Uskon, että äitejä on monia erilaisia. Itse olen todella sosiaalinen tapaus ja tajuan vasta nyt miten paljon välillä kaipasin seuraa. En ole pullantuoksuinen mamma, joka rakastaa siivota ja sisustaa. Olen hieltä haiseva mamma, joka rakastaa puhua ja jumpata.

Uskon, että jokaisessa perheessä pitää äidin ja lapsen olla valmiita päivähoidon aloitukseen. Minä ja siskoni ollaan molemmat menty hoitoon nuorella iällä ja mielestäni meistä on tullut suht kunnollisia naisia.

Ei siis arvostella toisiamme näistä päätöksistä. Kaikki lapset on erilaisia ja samoin äidit. Tärkeintä on löytää omalle perheelle sopivin ratkaisu.

Ihanaa uutta viikkoa!

 

Asenne ratkaisee

Normaali

Olen lähipiirissä monesti saanut kommenttia omasta prinsessa luonteestani. Elän omassa pikku kuplassani hymy korvissa ja uskon yksisarvisiin. No lähes ainakin. Haluan aina ajatella asioista positiivisesti. Mielelläni suljen negatiiviset asiat kokonaan pois kuplastani. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Minulla on nyt kaksi viikkoa aikaa leikkaukseeni. Valehtelisin, jos väittäisin ettei minua pelota. Todellisuudessa ajattelen leikkausta jopa öisin. Olen kuitenkin päättänyt ajatella tässäkin asiassa positiivisesti. Minulla ei ole mitään vakavampaa sairautta. Kyse ei ole elämästä ja kuolemasta.

Pienet lapset osaavat ihanasti nauttia elämän pienistä asioista. Felix taputtaa käsiään yhteen ja huutaa jee, jee,jee kun lähdetään katsomaan hauvoja mummin ja mufan luokse. Missä vaiheessa tuo pienistä arkisista asioista nauttiminen yhtäkkiä loppuu joillakin ihmisillä?

Itse saatan monesti iltaisin mennä nukkumaan ja vaan fiilistellä ääneen miten mahtava päivä on ollut. Mieheni aina puhuu, miten hienoa on, että pystyn fiilistelemään tällaisia asioita. Hän ei kuulemma pysty. Minä nauran kovaan ääneen, höpötän taukoamatta ja elän hetkessä. En stressaa pikku jutuista. Puhuimme eräänä päivänä äitini kanssa tästä asiasta. Totesimme, että miehet eivät yleisesti ehkä osaa innostua asioista niinkuin me naiset. Onko tämä kuitenkaan totta? Kyllä kaikki tuntemani poika lapset osaavat innostua autoista, palloista, hevosista ihan niinkuin tytötkin. Pakottaako yhteiskuntamme kuitenkin miehet hillitsemään tunteitaan?

Vaikka maailmassa on paljon pahaa uskon, että hymyssä suin arki on kuitenkin hitusen mukavempaa kuin otsa kurtussa.

Haastankin teidän kaikki, jotka tämän tekstin luette. Yrittäkää viikon ajan etsiä arjesta pieniä ilon aiheita ja kiinnittämään niihin enemmän huomiota. Se voi olla Iivo Niskasen MM-kulta, täydellisesti onnistunut munien kypsyys tai ihana oma hetki sohvalla. Koetteko osaavanne nauttia tarpeeksi arkisista asioista?

Treenin täyteistä arkea

Normaali

Kerrotaanpa ihan alkuun, että viihdyn uudessa työssäni super hyvin! On ihana lähteä aamulla innolla työpaikalle. Oma mielipiteeni on se, että työilmapiirillä on suuri vaikutus viihtyvyyteen. Tällaisessa uudessa tilanteessa oppii itsestään aina uusia puolia. Ensimmäisten parin kuukauden jälkeen uudessa duunissa voin kertoa nämä asiat itsestäni.
• Olen todella oma-aloitteinen

• Olen todella suorasanainen ja utelias

• On mahtavaa, että työpaikalla on sekä naisia että miehiä

• Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä

 

Viime viikolla pääsin super hyvin treenaamaan. Treenit näytti tältä:

Ma: Lepo

Ti: Aamulenkki 5km vauhtileikittelyä

Ke: Porrastreeniä ja vähän leukoja jumppatelineillä.

To: Salitreeni. Takakyykkyä ja askelkyykkyä. Metconina 10-9-8-7-6-5-4-3-2-1 käsinseisonta punnerrusta ja tiukkoja leukoja.

Pe: Kotijumppaa uuden Apple Tv:n jumppa videoilla. 

La: 10,5km juoksulenkki

Su: Salitreeni. Pitkä lämmittely ja Tabata treenit maastavetona, riippu raaka rivenä, etukyykkynä ja pystypunnerruksena.

 

Eilen kävin juoksemassa 8km ja tekemässä vähän leukoja. Huomasin kuitenkin, että kroppa oli todella väsynyt. Tänään on siis pakko pitää kehonhuolto päivä.

Saan kommentteja siitä miten olen super mutsi kun jaksan vielä työpäivien päälle treenata. Totuus on kuitenkin se, että käytän energiani treeniin ja Feffen kanssa olemiseen. Ette tule minulta näkemään kuvia jossa kotini kiiltää ja sisustus on kuin suoraan sisustuslehdestä. Mieheni on kovin onnellinen tästä. Not.

 

Haluan nyt treenata mahdollisimman hyvin ennen leikkausta. Viimeksi lääkäri sanoi, että sairaslomaa tulisi noin viikon verran. Veikkaan kuitenkin, että treenitaukoa tulee pidempi aika. Jos jollain lukijalla on omakohtaista kokemusta, niin kertokaa ihmeessä miten teidän kohdalla on ollut.  

 

Felix viihtyy hyvin päiväkodissa. Loppuviikosta hän puki kumpparit jalkaansa ja sanoi ulko-ovella menevänsä Jennin luokse (päiväkodin täti). Tänään päiväkodissa oltiin ihasteltu miten paljon Feffe juttelee ja miten rauhallinen hän on. Tämä tieto hieman nauratti. Jätkä nimittäin on kotona kuin Duracell pupu. Isäni aina kyselee, että puhuuko ne siellä dagiksessa, että Feffe on tosi vilkas. Jätkä on näköjään hieman vieraskorea.

 

Muistakaa käydä facebookissa tykkäämässä blogin sivusta niin näette heti kun olen julkaissut uuden kirjoituksen. 

Puss på er!