Tunnustan. Olen addikti. Tiedostan sen ja olen iloinen ettei pakkomielteeni ole esimerkiksi alkoholi tai huumeet. Tarvitsen kuitenkin annokseni joka päivä, tai muuten kärsin unettomuudesta ja ärtyisyydestä. Kun saan annokseni, olen tyytyväinen. 

Urheilu on addiktioni. Tätä tarvitsee niin kehoni kuin mieleni. Eilen treeni jäi hyvin pienimuotoiseksi ja töissä istuin lähes koko päivän tietokoneella, osan ajasta kylläkin jumppa pallon päällä. Koko päivän fiilis oli kuin suomen talvi. Synkkä ja alakuloinen. (työkaverit varmaan lisäisivät tähän, että märkä) Illalla ruoka ei maistunut, koska enpä ollut oikein mitään päivän aikana kuluttanutkaan. Uni ei tullut millään. 

Aamulla herätys oli kello 5. Pomppasin onnessani ylös, vähän jälkeen 7 aamulla uinti treeni oli vedetty ja kaverin kanssa samalla ehditty vaihtaa kuulumiset. Mieli oli iloinen, itsevarma ja pirteä. Illalla työpäivän jälkeen virtaa riitti vielä riehua Fefun kanssa Hop Lopissa. 

”Sä treenaat liikaa, kuuntele kroppaas, paikat hajoo vielä…” Näitä kommentteja saan aika paljon. Pohdin asiaa välillä itsekin, mutta tulen aina samaan lopputulokseen. Voin paremmin kun treenaan. Jaksan paremmin, olen iloisempi, itsevarmempi ja vaikka mitä. Treenini on monipuolista ja kroppani voi hyvin. Koen, että asia olisi suurempi ongelma jos olisin väsynyt ja kärsisin treenin vuoksi unettomuudesta ja vammoista. Treeni on elämäntapa. Nautin, kun pystyn hoitamaan työmatkat pyörällä, haluaisin leuanveto tangon toimistoon ja mietin usein miten pystyn saamaan liikuntaa lisää arkeen. Se on KIVAA!

Hullu vai hyvinvoiva? Kommentoikaa ihmeessä mikäli tämä herättää ajatuksia.