Olen lähipiirissä monesti saanut kommenttia omasta prinsessa luonteestani. Elän omassa pikku kuplassani hymy korvissa ja uskon yksisarvisiin. No lähes ainakin. Haluan aina ajatella asioista positiivisesti. Mielelläni suljen negatiiviset asiat kokonaan pois kuplastani. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Minulla on nyt kaksi viikkoa aikaa leikkaukseeni. Valehtelisin, jos väittäisin ettei minua pelota. Todellisuudessa ajattelen leikkausta jopa öisin. Olen kuitenkin päättänyt ajatella tässäkin asiassa positiivisesti. Minulla ei ole mitään vakavampaa sairautta. Kyse ei ole elämästä ja kuolemasta.

Pienet lapset osaavat ihanasti nauttia elämän pienistä asioista. Felix taputtaa käsiään yhteen ja huutaa jee, jee,jee kun lähdetään katsomaan hauvoja mummin ja mufan luokse. Missä vaiheessa tuo pienistä arkisista asioista nauttiminen yhtäkkiä loppuu joillakin ihmisillä?

Itse saatan monesti iltaisin mennä nukkumaan ja vaan fiilistellä ääneen miten mahtava päivä on ollut. Mieheni aina puhuu, miten hienoa on, että pystyn fiilistelemään tällaisia asioita. Hän ei kuulemma pysty. Minä nauran kovaan ääneen, höpötän taukoamatta ja elän hetkessä. En stressaa pikku jutuista. Puhuimme eräänä päivänä äitini kanssa tästä asiasta. Totesimme, että miehet eivät yleisesti ehkä osaa innostua asioista niinkuin me naiset. Onko tämä kuitenkaan totta? Kyllä kaikki tuntemani poika lapset osaavat innostua autoista, palloista, hevosista ihan niinkuin tytötkin. Pakottaako yhteiskuntamme kuitenkin miehet hillitsemään tunteitaan?

Vaikka maailmassa on paljon pahaa uskon, että hymyssä suin arki on kuitenkin hitusen mukavempaa kuin otsa kurtussa.

Haastankin teidän kaikki, jotka tämän tekstin luette. Yrittäkää viikon ajan etsiä arjesta pieniä ilon aiheita ja kiinnittämään niihin enemmän huomiota. Se voi olla Iivo Niskasen MM-kulta, täydellisesti onnistunut munien kypsyys tai ihana oma hetki sohvalla. Koetteko osaavanne nauttia tarpeeksi arkisista asioista?