Ajetaan yhdessä kohti kauppaa. Radiosta tulee hauska kappale. Se herättää keskustelua. Toinen tykkää toinen ei. Matka jatkuu. Tien sivussa heiluu hullu humalainen. Yhteen ääneen päivittelemme tilannetta ja mietimme mitä kaikkea olisikaan voinut sattua. Kuulostaako tutulta? Tätä oli automatkat ennen vaan ei enää. Nykyään kuski havainnoi ja matkustaja istuu mumisten puhelin kädessä kurkkien ketkä ovat käyneet tykkäämässä uusimmasta instagram kuvasta. Huomautan asiasta ja saan aikaan puolustelua. ”Nyt meinaa vaan seuraajat vähentyä”. ”Katon nopsaa vaan”. Ihan rauhassa. Katson itse pihalle ja näen naapurin uuden aitaprojektin. Taitaa olla turha ottaa sitä puheeksi, meni jo.

Mielestäni kun olemme autossa perheen kesken on äärimmäisen epäkohteliasta keskittyä puhelimeen enemmän kuin kanssa matkustajiin. En ole syytön tässä itsekään. Amandan ajaessa saatan katsoa sähköpostin. Puolustelen, että tärkeä työjuttu jäi kesken. Varmaan jäikin mutta totuuden nimissä vain muutamina kertoina se vaatisi välitöntä asian käsittelyä. Lapsiperheen arki on kiireistä. Autossa voi olla päivän ainut hetki jakaa päivän kuulumiset tai sitten voisi vain ihmetellä lapsen kanssa ikkunasta näkyviä asioita.

Sosiaalinen media ei ole kolmaspyörä ainoastaan autossa. Se liittyy seuraan televisiosarjojen aikana, joskus ruokapöydässä, leikkipuistossa tai kahvihetken aikana. Joudun jakamaan sen kanssa jopa sänkyni.

Tunnustan, itse en pystynyt olemaan kohtuukäyttäjä. Minulla oli parhaimmillaan Facebook, Twitter ja Instgram tili. Se oli liikaa. Twitter jäi ensimmäisenä, Instgram sovellusta ei löydy puhelimestani enkä ole kirjautunut tililleni yli vuoteen. Facebook löytyy mutta sekään ei ole sovelluksena puhelimessani. Avasin sen tarpeettoman usein vaikka tiesin, ettei uusia julkaisuja todennäköisesti ollut tullut. Se sai siis väistyä. Uusia villiyksiä kuten snapchattia tai periscopea en ole aikeissa edes kokeilla.

Aloin lenkillä pohtimaan sosiaalista mediaa kilpakosijana. En ole vapaa-ajalla aina kaikkein seurallisin. Facebookista taas saa aina aikaan vilkasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Piste Facebookille. Vaimoa pitäisi kehua enemmän ja rehellisyyden nimissä sen hän ansaitsisikin. Hän lataa lenkkikuvan sosiaaliseen mediaan ja 100 tykkäystä kavereilta sekä lukuisia ihailevia kommentteja ennen kuin saan suutani auki. 2-0 somelle. Tulen töistä ja aloitan kertomaan tarinaa. Vaimo keskeyttää lauseeni ja kertoo loput tarinasta. Kaverini ehti jo kirjoittaa asiasta status-päivityksen. Olin liian hidas. 3-0 somelle. Ei siis ihme, että tuo minua nuorempi haastaja saa suuren osan vaimoni ajasta. Ja rehellisesti sanottuna: Olen mustasukkainen.

Kantamme sosiaaliseen median käytöstä eri tilanteissa eroaa jo paljon. Mielipiteemme siitä, mitä yhteisestä lapsestamme saa julkaista eroaa sekin jo jonkin verran. Kuka päättää mikä on oikein? Olen toisinaan tunnettu vanhakantaisesta ajattelustani. Ehkä siis olen väärässä? Fossiili, joka seisoo perheenjäsenten henkilökohtaisen kehityksen tiellä?

Sosiaalisesta mediasta puhutaan jo riittävästi ilman tätäkin kirjoitusta. Tämä olikin jälleen kerran vain yksi keskustelun avaus sinulle vaimoni. Jotain pitäisi tehdä. Mulla on ikävä sun kanssa käytäviä keskusteluja.

Ironisinta tämän kirjoituksen osalta on se, että jos vaimoni tekstin julkaisee tulee suurin osa lukijoista löytämään sen sosiaalisen median kautta. Jos siis luet tätä kysyn sinulta: Missä tilanteessa olet? Onko miehesi, vaimosi tai lapsesi vieressä? Saatoit juuri menettää hetken, jonka muut ympärilläsi  olevat muistavat vielä eläkepäivinään. No lue siitä vaikka Facebookista.

Vieraileva kirjoittaja: Heikki, Amandan aviomies, Felixin isi